perjantai 30. elokuuta 2013

PEHMYTTÄ LIHAA


"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.

Olen avoin, joittenkin mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Olisin totisesti "pehmyttä lihaa", kuten minulle toivotettiin jo muuan vuosikymmen sitten. HRRRRH... (Unohda!) Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta – ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.

Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin; 
niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja. 
Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari: 
olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut... 

Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis? 
Joillakin se vie rutkasti aikaa, mutta olen onnekas tässäkin, 
koska suoriuduin siitä (ahdistusvaiheesta ainakin) vajaassa vuodessa - ilman lääkkeitä tai lääkäreitä. 
Ehkä olisin jossakin vaiheessa niihinkin tukeutunut, mikäli olisin jaksanut hakeutua. 

Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.

No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.


maanantai 26. elokuuta 2013

PÖLYÄ!

Mummi, täällähän on pölyä! huudahtaa viikonloppuvieraista toinen. Missä? huolestuu mummi, hatarasti. Hänen ajatuksensa kun leijailevat vielä mökkimaisemissa.



Ja oijoijoi, jalkalampun päällähän sitä onkin, pölyä, ihan selvästi... No kun mummi on ollut lähes koko kesän poissa, mökillä ja muualla, ei kunnon siivousta ole ehtinyt tehdä, vastahan tänne taas palasin. Ja kun se uuteen kotiin muuttokin on ihan kohta... Ajattelin, että siivoan sitten kunnolla, teen lähtösiivouksen, puolustelee mummi, pyyhkäisee kuitenkin kiltisti kyseistä kohtaa ja leikit jatkuvat, kunnes on aika kiiruhtaa enolle muuttoavuksi.

Vikkelät jalat kuljettavat pikkuesineitä kolmanteen kerrokseen ketterästi. Sen sijaan mummin koivet alkavat yllättäen vapista ja täristä; eivät oikein jaksa kannatella roppia, sydän pompottaa hullun lailla, heikottaakin jo muutamien kiipeilykeikkojen jälkeen ja poika kieltää enemmät reistailut. Sen siitä saa, kun ei kesässä salille ole ennättänyt kuin kerran, pari, huokaa mummi ja tyytyy siirtämään alakerran varastoon vähemmän tärkeitä. Kai se ikä vissiinkin vähitellen jossakin rupeaa näkymään, pakko se on tunnustaa. Peppinjakin on siirtynyt huilaamaan; eihän sitä nyt kauan jaksa eikä viitsikään; paljon jännempää on pelata peliä, jota mummi ei kuulemma osaa...

Muutossa ei kauan nokka tohise ja pian päästään saunomaan. Sen jälkeen herkutellaan telkkarin edessä masut pullolleen sekä ihaillaan hetki parvekkeella auringonlaskua. Sitten pienet tuhisijat uinahtavat. Vai olikohan se sittenkin mummi, joka simahti ensimmäisenä, mökkirannan auringonlaskuun karauttaen?


torstai 22. elokuuta 2013

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

SFÄÄREISSÄ TAAS

Perillepääsy korvaa taas pitkän ajomatkan tuoman uupumuksen. Astun pihapiiriin ja huikkailen sinne tänne. Aitta hymisee hiljaisen tervehdyksensä, keinu narahtaa kutsuen, mökki reuhauttaa riemukkaan rehvakkaasti ovensa sepposen selälleen, ja takka pyytää tulta.

Kierrän tervehtimässä koko mökkimaailmani. Aalto lyö rantaan verkkaisesti, veneen kokkaan on sade muodostanut oman lammikkonsa, puut suhisevat vaimeasti ja orava nököttää kannon päällä käpy käpälissään. Kukat leimuavat yhä, niiden ympärillä riemuitsee keijuperhe. Tontut keräävät valoa kennoihinsa näyttääkseen illan tullen tietä tsasounaan, saunalle, liiteriin, huussiin.


Saunan pukuhuoneessa odottavat viime kerralla kyhäämäni vihdat, ne melkein oikeannäköiset. Iltamyöhällä ihana tuoksu täyttää ilman, kun kannan yhden niistä lauteille, kastan veteen ja lasken hetkeksi kiuaskiville. Ropsutus selkään, masuun, jalkoihin. Aauuh... Lämpö, rakkaus ja kotirannan hellivä syleily kohottavat sieluni upeisiin sfääreihin. Jälleen kerran.

Kiitos soi koko olemuksessani. Nyt osaan kiittää hirvittävästä talvestakin; sainhan korvaukseksi jotain näin suurenmoista - ihanan aurinkoisen, mökkitäyden kesän! Kiitän myös enkelistä, joka minulle lähetettiin. Ahdistus on poissa.



keskiviikko 14. elokuuta 2013

PEGASOS VOI OLLA MINKÄVÄRINEN TAHANSA

Kun näin ilmassa sulavasti liitävän raudikon, suitset suupielissään, siivet kepeästi sivuilleen levitettyinä, jäin uteliaana odottamaan,
millainen reki sen perässä ilmestyisikään. 
Yllätyksekseni ei tullut rekeä ollenkaan ja hevonenkin räntsähti maahan niin että koivet notkahtivat.
Sinnikkäästi se nousi taas lentoon, putosi ja nousi, putosi ja - kääntyi suoraan minua kohti, ilmaan kohoten... 
Juoksin sisälle muitakin mokomaa ihmettelemään,
mutta kertomani herätti lähinnä hilpeyttä ja hienostuneita hymynväreitä vilahteli itsekunkin kasvoilla. 
Kun palasin pihalle, pyöreä, punaviiruinen helikopteri pöristeli hirvittävän matalalla ja karkuunhan sitäkin oli sännättävä. 
Yhtä pakenemista taivaalta tulvivien hevosten ja heliskuuppereiden tieltä kesti hyvän aikaa, sillä molemmat uhkasivat rysähdellä päälleni milloin miltäkin suunnalta. Ja minähän luikin, puikin ja pötkin.
Totta kai. Ja selvisin.

Myöhemmin ikkunasta katsoessani mustalla taivaalla vilisti lukematon määrä erivärisiä, kirkkaita kohteita.
Sikinsokin. Niitä tuli sekä oikealta että vasemmalta, niin edestä kuin takaakin. Yhteen kaarevaan lentorataan oli merkitty ajokieltoa osoittava liikennemerkki.
  Ai, samat säännöt ovat käytössä ilmaliikenteessäkin, hoksasin.
Ja heräsin.

Mutta mikä kumma tuo nyt muka olikaan, että yöllä kaikenlaista lenteli, sillä meillähän pitäisi parhaillaan olla nähtävissä aikamoinen ilotulitus? Harmi vain, että pilvet estävät tällä säällä näkymät. 
Mutta kannattaa kokeilla kameralla.
Sillä voi joskus onnistaakin.

Mieltäni askarruttaa, olikohan sillä hepalla tosiaankin siivet... 
Sillä jos oli, niin silloinhan kohtasin itse Pegasoksen!

KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN (ARVOSTELU)

Ja tässä vuoden 2012 proosarunoelmani arvostelu Senioriopettajalehdessä:


Kiitos jälleen, Sinikka Anneli Rahikainen.


TYHJÄN KIRJAN ARVOSTELU

Senioriopettajalehden arvostelu Tyhjästä Kirjasta (napsauta tekstiä ja käytä sitten Ctrl ja + -merkkiä, niin teksti suurenee):


Anteeksi kun joudutte temppuilemaan sen lukemisen kanssa, ehkä joskus opin suurentamaan skannatunkin tekstin. :)

Kiitos arvostelusta, Sinikka Anneli Rahikainen!


sunnuntai 11. elokuuta 2013

MUMMI, MUMMI, MUMMIIIIIIII

Mummi, mummi mummiiiii! Halit... Mummi koettaa pysyä pystyssä, kun kaksi hikistä valkopäätä halaa häntä pystyyn.

Synttärijuhlat. Uuh. Villit pojat pistävät ranttaliksi pöydässä ja mummi joutuu  entisen työnsä pauloihin, terhentäytymään ja hetken päästä järjestys palaa..

Leikkien lomassa Pinjuska ryntää mummin syliin, kuiskuttaa: - Mummi, ihanin lahja ikinä, jonka sulta sain! Siis jokin ihme "wings"-lelu, joka oli ollut lapsen toivelistalla, jonka hän oli netistä koonnut. Itsenäisesti, ei siihen ennen olisi mummikaan kyennyt, mokomaan.


Synttärisankari saa nukkua mummin vieressä seuraavan yön, toisena on isonsiskon vuoro ja sitten mummi onkin lähdössä. Onnentoivotukset kouluun lähtijälle ja toiset tokalaiselle. Rakkaat pienet höpöttäjät!

keskiviikko 7. elokuuta 2013

HAA!

Kävin katsastamassa tarjotun asunnon.
Valkoista, valkoista, valkoista kaikkialla. Kovin steriiliä.
Persoonatonta? Siispä minun on taiottava siihen persoonaa.
Näköala ei kyllä huikaise muuten kuin huikaisevan ylhäältä sijaitsevalta parvekkeelta katsottuna.
Ja taivashan on aina huikaiseva!
Onneksi on punainen sohva ynnä muita värikkyyksiä.
Ja vaatehuone yhtä komian kokoinen kuin tämänhetkinen keittiöni!
Mitä jos ottais siihen vuokralaisen? HAA!

Ja HIH, soitin sille entiselle asukkaalle myöhemmin,
kysyin, oliko hänen tarkoituksensa jättää sohva olohuoneeseen.
Nätti, joka olisi hyvin sopinut minulle...
Hän ihmetteli, että mikä ihmeen sohva, siellähän oli vain yhden istuttava nojatuoli, jonka hänen tyttärensä ottaa...
Näinkö harhoja?

Pöhköhullupaukapää taas? Minä siis.


tiistai 6. elokuuta 2013

PÖHKÖHULLUPAUKAPÄÄ

Aurinko parvekkeellani. Piiritanssit liikenneympyrässä. 
Saksankieli telkkarissa ja taustalla ooppera. 
Uuden asunnon paperien odottelu. Huomenna ne varmaan tulevat...

Vajaan kolmen vuoden ikäinen. Asunto. 
Miksei sellaista muka voisi hyväksyä? Kuka ei voisi? 
Eikö jokin asia mätä siinä tapauksessa? Luulisi ainakin. 
Minä en niin hienohelma sentään liene. Uskoisin.

Minä ja minun kaikki tärähtäneet aivoitukseni!
Sitä se yksinolo teettää.

Pöhköhullupaukapää?


LUETUIMMAT