tiistai 13. tammikuuta 2015

EETVARTTIA

No niin, nyt olen terapoinut itseäni kirjoittamalla jo vuosikymmenen verran, vetänyt sanoillani mieleni irti upottavista soista ja kiehuvista ukkosmyrskyistä. Aloitin nimittäin julkisen kirjoittamisen vuonna 2005 (salaahan olen harrastanut sitä jo 12-vuotiaasta asti), ja sen tuloksia on näkyvillä mm. tässä blogissa.

Sielulle on tehnyt tosi eetvarttia keskittyä etsimään tarpeeksi tarkasti kuvaavia sanoja tunnetiloillensa ja käyttämäni eräänlainen dramatiikkakin kiteyttää ajatukset ilmaisuun, joka sitten ikään kuin salaman leimahduksena pääsee purskahtamaan ja purkautumaan räjähtäen ryöppyävinä kuohuina.

Kärjistänyt olen paljon, maalaillut sanojen kultaisella siveltimellä tai viillellyt reippaasti säilällä, ainakin viime vuosina, (aiemminhan se taisi ollakin jonkinlaista pehmolällyä, onnellista lepertelyä hetkistä, joita luulin aidoiksi), ja eräänlaisena uhkarohkeana heittonakin, odotteluna, josko joku rohkelikko uskaltautuisi jopa kommentoimaan tiettyjä pakinantekeleitä, sillä sellaisiksihan ne oikeastaan olen tarkoittanutkin.

Ja yksityistä palautetta olen kyllä saanut jonkin verran, mutta olen ottanut ne itselleni - oppiakseni ehkä jotakin - mutta kovinkaan moniin tunteiden ilmaisuihin ei ole uskallettu kommentoida. No, ei haittaa, tämä nyt vain oli tällainen "blogi", lähes omalla nimellä uskallettu heittäytyminen. Toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut kirjoituksistani, niistä pahoista nimenomaan.

Nyt odottelen kolmannen Pihla-kirjan toista vedosta korjattavakseni.

lauantai 3. tammikuuta 2015

KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!

LUETUIMMAT