PÄRSÄMÖN SÄRKILLÄ

Särkkä järven ja lammen välissä

Neljältä jo valveilla. Voi hitsi, miten jaksan kävellä? Edessä odottaa noin kymmenen kilometrin erämaavaellus, joka suuntautuu vähän viimesyksyisestä Martinselkosen reissusta etelämpänä sijaitseville Pärsämön särkille. Kaikki muut patikoijat ovat nuorempia; minä vanha, vanhempi, vanhin? Pakko saada vielä ripaus unta, silti aamu tuntuu vetäisevän melkein heti kesäpaikan keittiöön (mitä uutta tässä valvomisessa muka?), eväät kasaan, kaakaot ja kahvit termospulloon. 

Aurinko suloilee. Särkkäsora väistyy sivummalle, onneksi löytyy polku, ettei heti takapuolen tuntumaa tarvitse rinteeseen ottaa. Aika hiljaista, minne linnut ovat kadonneet? Oi, tuolla oikeanpuoleisen järvimutkan aalloilla joutsenpari kyhnää kylki kyljessä. Elämänikuiset kumppanit. Jossakin mielen kaukaisimmassa loukossa särähtää haikeuden tumma sävel... Särkän vasemmanpuoleinen lampi on hiljaa, huokuu syksyn lepoa, virittäytyy ottamaan vastaan talven riisinheittoa.

Miesten äänet. Ne tavoittavat meidät, auto on siis viety päätepaikalle. Ja syysruska levittäytyy. Maassa, puissa. Vihreä koivu, vieressä punertava, keltainen, ihan punainen. Jestas.

Suo on ihana moninaisuudessaan; punaista, keltaista, ruskeaa. 

Karpaloita, hirven jälkiä, 

karhun raaputuksia, rikkoontuneita pitkospuita. 

Kotkanpesä, suojeltu

Kotkanpesä huimassa ylhäisyydessään saa kielenkantamme vaimenemaan, tosin eihän me luonnon keskellä paljonkaan jutella, puoliääneen huomautamme jostakin, pääasiahan on tuo ihmeiden luonto, jota olemme tulleet tarkastelemaan.

Särkänmaja

Matkan ainoan autiotuvan pihalla hyökkää vastaamme suurikokoinen metsästyskoira. Räksyttää, kiertää ympärillämme. Ei puraise kuitenkaan. Tuvassa majaileva asukas rientää hätiin, raahaa koiran sisälle. Sytytämme nuotion, kiehautamme kunnon nokipannukahvit, nuotiokahvit, savukahvit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tuvan kaivo

Makkaroiden vuoro, kahvit on jo juotu

Kahvitauon jälkeen jatkamme, autoille on enää vain ripaus. Koira hyökkää jäljillemme, eivät ne jaksaneetkaan pitää sitä kytkettynä. Entä jos se katoaisi naapurimaan tummiin tiheikköihin? Polkuhan noudattelee vyöhykkeen rajaviivaa. Jos oikealle puolelle haksahtaisi, olisiko se loukkaus? Olisi kai. Kieli keskelle suuta siis.

No, levoton seuralaisemme räksyttää aikansa, kiertää eteemme, ei napsaise kuitenkaan ketään ja palaa sitten. Me pääsemme autoillemme, ajamme pois, laitamme tiskit ja muut tilpehöörit viikonloppujälkeiseen unohdukseen ja palaamme reissulla mukana olleiden sukulaisten namipäivällisen kautta kotiin. Unta ei odotella. Kiitos, ystävät!

Tutustuin hirvikärpäseenkin :)

ERÄMAAN TUOKSUVA KUTSU

Metsähiirten riemukas leikki polunvarsivarvikoissa… 

Selkosten pitkospuiden liukas litinä... 

Suonoidan punaviherkeltaisena väijyvä kostea syli 

ja 

aamunraikas helmi kanervan olkapäillä... 

Ikimetsän kaarnattoman puuvanhuksen voihke 

tuulten käsissä
sekä
suovillain nuokkuvat päät… 

Erämaan tuoksuva kutsu. 

ME HUOLETTOMAT HULIVILIT

Kovin huolettomina kuljimme viime lauantaina juuri tuolla... Vitsailimme, tutkimme muurahaispesien kaapaisujälkiä ja jykevien kynsien raapimisuria puiden kaarnattomissa vereslihoissa. Mutta emme pelänneet, ikämme korven sylissä eläneinä ja selkosissa vaeltaneina (silti vilaustakaan karhusta näkemättä); ensimmäiset karhunpennutkin kohtasin vasta kypsässä iässä, autosta katsoen, miten ne keskellä maantietä painiskelivat.

MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.

Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...

Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.

Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.

SUKUPATIKOINTIA RAJANPINNASSA

Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena ja harmaana, silti se ei vähääkään epäilyttänyt meitä perinteiselle sukupatikointireissulle valmistautujia. Eväät vyölaukkuun, sopivaa vaatetusta Goretexin alle, vedenpitävät patikkakengät jalkoihin ja eikun menoks.

Suonoidan kattila

Martinselkosen eräkeskusta kävimme lähtiessä ihailemassa, no, hiukan etäältä nyt, koska aikaisemmin olimme tutustuneet jo siihen ja sitten erämaan kutsu kaikui vahvana ja suloisena. Pyyperheitä pyrähteli yhtenään polkumme varsilta, pitkospuut olivat tooosi liukkaat ja niillä taiteilimme suut supussa ja kieli keskellä suuta, askeleet olivat tarkkaan harkittuja ja kas, kukaan ei tehnyt tuttavuutta suonoidan kammareihin.

Pitkospuita riitti

Ja niitä pitkospuita riitti todella paljon, jossakin ne olivat niin veden peitossa, että tavallisilla lenkkareilla ei todellakaan olisi niille ollut asiaa, ihan jalkakopeloinnilla piti väliin varmistaa seuraavan askeleen turvallinen sijainti.

Karpaloita

Päivemmällä aurinko ilostutti paluullaan, mieli virkistyi, askel keveni ja retki ihani entisestäänkin... Tosin varttuneemmilla miehillä oli ihmeellinen kiirus eteenpäin, eivät he joutaneet luontoa isommin ihailemaan, sitä harmittelin mielessäni. Lisko huomasi tietenkin jokaisen sienen (kuten aina ja kaikkialla) ja minä pysähtelin kuvailemaan ja silittelemään koivuparkojen kylkiä, joihin musta syöpä oli tehnyt ruman liikapaiseen. Luonto oli ihastuttava, suosta nappailin kuvia kun se karpaloineen ja värikkäine kasvustoineen levisi aapana ympärillämme.

Nalle teroittanut tylsiä kynsiään

Karhujen maisemissa tepsuttelin niin ikään huolettomana viimeisenä, päättelin näet, että joutavin olisin haaskaksi, jos sen tarvetta pukkaisi. Tosin Hän tuli joksikin aikaa taakseni, turvaksi muka, kuulemma puolustamaan reviiriään, jos joku nalle meinaisi minua käpälöimään... ;)

Puhuttiin välillä ulkomaan kielilläkin, että otsot erehtyisivät luulemaan, ettei noita nyt kannata tulla ees jututtamaan. Kun sitten venäjään vaihdoin (sieltä rajan takaahan niitä karhuvierailuja useinkin tapahtuu), nuorin joukostamme hoksasi, että entäpä jos ne tuleekin kyselemään, oisko meillä nuorempia tyttöjä mukana, nämä läsnä olevat kun taisivat olla jo eilisen talven kuivia käppänöitä... :D Joten palattiin oitis hoastamaan seleveä kaenuuta.

Teerilammen kämppä

Kahdessa paikassa kiehautimme kahvit ja paistoimme makkarat. Käymälät olivat siistejä ja liitereissä oli puita kiitettävästi. Mielelläni tekisin vielä joskus sellaisen reissun, jossa viipyisin yön yli jollakin kämpällä ja nauttisin erämaisen luonnon karusta hiljaisuudesta.

Teerilammen kämpällä pääsin kuvaamaan kirkasvetisen lammen rannalla kohoavan puun, johon häämatkallamme kiipesin aikoinaan. Miten kummassa olinkaan sinne oksanmutkaan päässytkään, kun alaoksia ei ollut laisinkaan? Se lienee niitä ihanan nuoruuden uskomattomia salaisuuksia...

Palattuamme huokaisin helpotuksesta kun vilkaisin peiliin - siellähän se haaska oli yhä, ei sitä karhu ainakaan ollut kahminut vai... liekö tuo ollutkaan mukana koko reissulla? ;)

VOIKO IHANAMPAA OLLA...

Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.

Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin.  Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa,  oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...

Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.

Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.

Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)

No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...

Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...

Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku

Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta

Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.

Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.

Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa

Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos! 

JÄÄ HYVÄSTI, SINÄ TULENA LEIMUAVA PALJAKKA...

… ja hopealla kirjavoitu, välkähtelevä rakka...
Niin, karu erämaan helmi, nyt mun lähdettävä on, mutta ”kun taas rotkojesi rinteet palavat, tulen takaisin...”
Mukaamme saamme peukalokyytiläisenkin, hotellin työntekijän, jolta loppuivat kiireet meidän lähtömme myötä.
En saa silmiäni irti ohi vilahtelevasta luonnosta. Nappailen taas kuvia ikkunasta, mutta tiedän jo ottaessani, etteivät ne tule onnistumaan. Otan silti, sillä haluan tallentaa nuo maisemat edes jotenkin silmin nähtäviksi, sydämessänihän ne säilyvät ikuisesti. Joutsenparvia lipuu suurina ryppäinä joen tyynellä pinnalla. Katseeni takertuu viimeisiin palsasoihin ja pounikkoihin, joiden tiedän loppuvan ihan pian, sillä lähestymme ikiroudan etelärajaa.
Ensimmäinen pysähdyspaikka on Sonkamuotkan kylä. Tien molemmin puolin on sijoitettu kaksi matkamuistomyymälää ja kahviota. Toisessa saa kahvin ja viinerin eurolla, toisessa kahvin ja munkin viidelläkymmenellä sentillä! Huomaamme, ettemme ole ostaneet kerrassa mitään muistoksi, joten Hän ostaa vihdoinkin itselleen fleece-takin, minä en vieläkään mitään. Meillä on sitä rihkamaa ihan tarpeeksi muutenkin.
Ennen lähtöämme bussiin astuu ison koiran kanssa lappalaiseen pukuun sonnustautunut värikäs persoona. Hän halaa miehiä, sipaisee naisia poskelle ja heittää huulta. ”Voi kun sie oot söpö!” hän imartelee. Minun mieheltäni, Häneltä, hän tiukkaa: ”Oletko sinä naimisissa?” Ulkona koira, herrasmies kun on, nostaa molemmat käpälänsä naisen vyötärölle ja saattelee hänet sisälle.
Peukalokyytiläinen jää pois Muoniossa, jonka jälkeen maisema muuttuu tavanomaisen tylsäksi; ei vaaroja, ei edes ruskaa vielä! Kuuntelen vaitonaisena laulua Inarinjärvestä ja jostain käsittämättömästä syystä itkettää. Kyyneleet vain vierivät, en mahda niille mitään...
Kolarissa tankataan ja Kainuun Sydänyhdistyksen entinen toiminnanjohtaja kipaisee tervehtimässä. Hän on muuttanut Kainuusta kotikonnuilleen takaisin.
Päivän kohokohta, ruokailu, koittaa vihdoinkin Pellon Ravintola Grannissa. Salaattia, kyljyksiä, perunoita, kastiketta, ei vihanneksia. Jälkiruoaksi kahvia. Mitähän ne kasvissyöjät mahtoivat saada?
Sillan luona ohitamme hiihtäjälegendamme Eero Mäntyrannan patsaan ja seuraava pysähdys on Tornion Arinassa, jota ollaan parhaillaan muuttamassa Prismaksi.
Iissä, eräässä nuoren minäni parkkipaikassa, eroaa "Äidin" tytär joukostamme. Häkellyn. Kunpa olisin tiennyt etukäteen hänen asuinpaikastaan, niin olisin voinut kurkistaa hänen kauttaan sydämeni sopukoihin jääneen kylän kuulumisia!

Laulua, naurua, yksi kilpailukin ja sitten Jarmo kertoo ajopiirturin naputtavan siihen malliin, että tauko on pidettävä ja se toteutuu Vaalan Ihmeessä. Baarinomistaja käy varta vasten sanomassa, että astioita ei tarvitsisi kanniskella mihinkään. ”Niin kauan kuin minä elän, astiat saa jättää pöydälle”, hän vielä täsmentää.
Ilta hämärtyy vähitellen. Jäädessämme erään toisen pariskunnan kanssa puoli yhdeksän jälkeen pysäkille bussin ikkunasta vilkuttavat laulavat ja nauravat matkatoverit. Heitämme repun pykälään ja lähdemme käppäsemään. Reissu on päättynyt.

SUNNUNTAIRETKI TROMSSAAN

Taas aamulla yhdeksältä liikenteeseen, nyt päämääränä Tromssa. Yksi pariskunta jää kiertämään Saanaa, me muut istahdetaan autoon ja mahtava laskeutuminen pitkin kiemuraista tietä alkaa. Viereltä vilistävät valtavat rotkot ja jylhät tunturit. Ruska on täällä värikkäämpää kuin Kilpisjärvellä. Harmi vain, ettei pysähdytä kuvaamaan ja kun koetan epätoivoisesti saada edes joitain näpsyjä kameraani, joudun ottamaan ne vauhdissa auton ikkunasta ja niinpä kuvista tuleekin sitten valmiita taideteoksia, ilmeikästä liikettä ilmaisevia maalauksia suorastaan. Kun kameran akku yllättäen loppuu, on taas turvauduttava kännykkään ja... Voi hurja, kaikki hyvät maisemat sitten ovatkin pelkästään kännykässä, eikähän sen taso ole mistään kotoisin! Voi #%¤”!&!!! ja %/&¤"#!&!

Kierros Skibottenissa ja sitten suuntaamme vuonojen reunoja noudattavalle, mutkaiselle tielle. Pitkin rantoja on ripoteltu niin turskankuivaustelineitä, asuntovaunualueita kuin asuintalojakin. Parhaillaan on vuoroveden laskuaika ja vesi on vetäytynyt kauemmaksi. Pysähdymme hetkeksi ruohokattoisen rakennuksen eteen, joka osoittautuu siistiksi mukavuuslaitokseksi ja hämmästelemme näkymiä.
On hämmentävää katsella tunturia, jonka laki on osittain lumen peitossa, mutta juurella vihertää nurmi ja ylängöillä mujuuttelee ruohoa rauhallinen ryhmä rasvahäntälampaita. Vuoripurojen hopeinen virta ryöpsähtelee pitkin tuntureitten kylkiä ja talot ovat kaikki ihan selvästi kallellaan, vaikka jotkut väittävätkin, että se on harhaa. Muka.
Aluksi vuonon vesi on rikkumattoman tyyni ja tasainen, tunturit ja talot peilaavat siinä itseään, sitten, vähitellen, se herää eloon, se pyörähtelee ja väreilee, hennosti, hillitysti - vuorovesi vaihtaa suuntaa.
Kiertelemme pitkin Tromssan kapeita ja vaikeaselkoisia katuja. Siinä Jarmon taas kerran eräässäkin kadunkulmassa sompaillessa ja peruutellessa rupeaa bussissa vähitellen leviämään voimistuva naurunkiherrys. Vieressä nimittäin on rakennus, jonka kyltissä lukee Vitusapotek... ”Aekaihmiset tuollaella!”

Sopivassa paikassa juodaan autossa keitettyä kahvia ja pohditaan, tulisiko vierellä kohoavan tunturin laelta talvisin lumivyöryjä sen juurelle rakennettujen talojen päälle. Ehkä sen alaosan puusto kuitenkin toimii esteenä, ettei niin kävisi, päätellään.
Takanani autossa istuu vilkas kaksikko, joka opettelee kännykkäkameran käyttöä. Naurunpurskahdukset seuraavat toisiaan, kun he lukevat kännykän antamia ohjeita. ”Nyt se kysyy käyttäjän olotilaa!” parahtaa omistaja jälleen kerran ratketen. ”Mitä minä sille sanon?” Ehdotan, että hän ottaisi kuvan itsestään ja sanoisi: ”Kato ite!”
Ja onnistuvathan he lopulta siinä - kuvia tulee otetuksi, tosin yllättäviä lähetyksiäkin siinä samalla tapahtuu, mutta haetannooko tuo mittää...
Paluumatkalla pysähdytään hetkeksi Ahdaskurun museosillalla ja saamme kuulla, että Lampaansyöjät-elokuvassa se lammas heitettiin jokeen juuri tässä, kun päähenkilöt eivät uskaltaneet yrittää ujuttaa sitä tullin läpi. Merkittävä paikka siis siinäkin mielessä.
Päivällinen Kilpis-hotellissa on kyllä tämän retken huikein riman alitus; mantelikala lautasellani on ilmiselvästi raaka ja jätän sen koskemattomaksi. Muutenkin meille kaikesta päätellen tarjotaan kaikenlaista jämäruokaa; hotellihan sulkee lähdettyämme ovensa muutamiksi talvisiksi kuukausiksi. Jälkiruoka sentään on hyvää. Toisaalta, ovathan ruoat kaikkialla tähän asti olleetkin vallan erinomaisia, joten ei tuo liene niin nokon nuukaa, jos nyt yhtenä iltana se ei hirveästi houkuttelekaan...

Kuskin kysyessä keittiöstä, voisimmeko saada seuraavana aamuna aamupalan ennen seitsemää, kun on pitkä matka edessä ja olisi hyvä päästä lähtemään mahdollisimman aikaisin, tulee vastaukseksi töykeä ja lopullinen EI. No, seitsemältä siis! Voidaanhan me toki lastata bussi valmiiksi jo ennen sitä.

Illalla vielä verryttelylenkki kaiken autossa istumisen jälkeen. Kovin paljon sitä jalan vaeltamista tällä reissulla ei tullutkaan, mutta tulihan kuitenkin tutustuttua käsivarren lumoavaan luontoon. Sitä paitsi ruskaretkellehän tänne lähdettiinkin, ei suinkaan päntiönään vain patikoimaan.
Ja sitten pakkaamaan – huomenissa käännetään nokka kohti kotia.

SAANALLE

Herään kolmelta enkä saa unta enää. En kuitenkaan jää pyörimään lakanoihin, vaan nousen ja avaan koneeni. On aika kirjata tuntemukset. Ne tulevat runoina, kuten tavallista.

Aamupalan jälkeen bongaamme aulasta lehteä lukevan Kai Hyttisen. Hänhän asuu Kilpisjärvellä ja toimii eräoppaana. Hän saa kuitenkin rauhassa syventyä lehteensä, meillähän on jo kiire.
Ajamme bussilla aivan jylhän Saanan juurella sijaitsevaan Kilpisjärven Retkeilykeskukseen. Sen caravan-alueella nököttävät norjalaisten asuntovaunut, joiden vierelle he ovat tuoneet pieniä kojuja lisätilaa saadakseen. Täällä he viettävät suuren osan talvilomistaan.
Saana on saamelaisten pyhä tunturi, jolla on poltettu uhritulia ylijumala Ukkoselle. Nimi viittaa saamenkieliseen kääpäsieneen. Onko se sitten sienen muotoinen, lienee jokaisen itsensä pääteltävissä.
Tunturin laelle saakka kiipeäviä on suunnilleen puolet joukosta, puolet tyytyvät kipuamaan paljakalle asti, minä huonopolvisena näiden viimeksi mainittujen mukana. Hän kiipeää tietenkin ylös!
Oppaaksemme saamme reippaan nuoren miehen, pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Jaakon. Hän valistaa meitä tulevaa retkeä silmällä pitäen. Poluilta ei kannata poiketa, sillä vielä silloin tällöin maastosta löytyy sodanaikaisia kranaatteja. Kukaan ei lähde ennalta sanomatta sooloilemaan, vaan koetetaan pysyä yhtenä joukkona. Kuljetaan hitaimmin etenevän mukaan jne.
En ota sauvoja, koska en ole tottunut niihin. Myöhemmin huomaan, että niistä olisi ollut jonkin verran tukea nousuissa ja laskuissa. Kävelen rinteessä polveilevien pitkospuiden vierellä, siinä ei tarvitse rasittaa polviaan kuten puiden päällä kulkiessa pitäisi, jos ponnistautuisi aina vain ylemmälle ja ylemmälle askelmalle. Mikäli haluan ihastella ympäristöäni, minun on pysähdyttävä, etten kompastuisi kiviin enkä juuriin. Ilma on vaellukselle mitä sopivin, ei ole helle, mutta ei sadakaan eikä tuuli pääse puiden suojaamalle polulle. Hikeä pukkaa hienoisesti, totta kai, onhan tämä niin kovin toisenlaista liikkumista kuin kotona.
Väkkyräiset koivut loppuvat vähitellen ja upea paljakka levittäytyy eteeni. On vihreän eri vivahteita, on valkoista, hopeaa, kultaa, pronssia, purppuraa... Jämähdän paikoilleni, tuskin hengitän, annan vain Lapin taian ympäröidä ja sukeltaa sisälleni. Näköala on vertaansa vailla. Kilpisjärven pohjoisrannalla kohoavat Mallat ja Ruotsin puolelta häämöttää lumipeitteinen Pältsa. Mallan huippua kiertelee usvapilvi, kuin uuninpiipusta höyrähtävä savu se kiemuroi kohti taivasta. Oikealla puolellani palavat Saanan rinteet tulettomassa tulessa.

Polkua seuraten saavumme aikoinaan saksalaisten etupäässä venäläisvankien leirinä pitämälle alueelle. Se muodostaa pienen "puutarhan" tapaisen keskelle karua erämaata. Alue on sen verran ympäristöään kosteampi, että matalakasvuiset pensaat jaksavat elää siellä. Ylempänä hopeilee rakka sitä koristelevine jäkälöineen. Harmittelen, kun kamera on Hänen taskussaan ja koetan napsia kuvia kännykällä niin paljon kuin mahdollista. Sekin loppuu, kun känny ilmoittaa, että entisiä kuvia pitäisi poistaa ennen kuin uusia saisi! Manatessani asian tiimoilta, tunnen äkkiä loukkaavani luonnon pyhää ilmapiiriä...
Syömme hotellista saamamme eväät entisen vankileirin lähettyvillä, puhua pulputamme ja nauramme vatsat kippuroille. Tuuli puhaltaa näin ylhäällä sen verran tuimasti, että kylmä iskee hikeentyneeseen kehoon ja on lähdettävä liikkeelle. Yllättäen, lähes polun vieressä, solisee tunturipuro, sen vesi on kirkasta ja kylmää. Näen ylhäällä tunturin kyljessä monta haavaa, joita pitkin nuo maaemon kyyneleet valuvat.

En tahtoisi lähteä vielä takaisin, haluaisin istahtaa kivelle kuuntelemaan tunturin sykettä, sulautua ympäristöön, syventyä tunnustelemaan tätä ääretöntä avaruutta, vapautta ja rauhaa. Olen tuntevinani Saana-seidan tutkivat silmät kasvoillani ja kuulevinani maahisten kivenalaiset koputtelut. Pakko on kuitenkin jatkaa, ellen halua jäädä ryhmästä.
Alaspäin meno on hankalampaa kuin ylös tulo, käy jalkoihin enemmän. Onnellisesti kaikki kuitenkin pääsemme bussin luo takaisin laelta saapuvia odottelemaan. Ryhmämme vanhinkin, 81-vuotias "Äiti" on selviytynyt reissusta siinä missä muutkin.
Kun huipulle kipuajat palaavat, käy ilmi, että eräs miehistä on loukannut jalkansa sen osuttua kivien väliseen koloon ihan loppumetreillä. Hän lyyhää, mutta on muuten kunnossa.
Illalla jaksamme taas rimpsutella peräti puoleen yöhön saakka Antti Vannisen & Jamsetin tahdissa. Innostumme jopa riehakkaaseen jenkkailuunkin eikä edes juolahda mieleen se, miltä sellainen seniorimeno mahtaakaan näyttää. Mutta minkä sille voi, että musiikki vetäisee mukaansa? Sitä paitsi tanssimaanhan paikan päälle on tultukin ja eikös vain nuo hellät koipilihaksetkin juuri sen ansiosta notkistuneet!

KILPISJÄRVEÄ KOHTI

Silmät rävähtävät totuttuun tapaan auki viideltä ja mietin, kehtaisiko mennä jo suihkua äännättämään. Autojen lasit ovat jäässä, kuura hileilee maassa, taivaalla tuikkii tuikkii tähtönen ja Hän lähtee aamulenkille.

Levi on vain välietappi, joten runsaan aamupalan jälkeen sulloudumme autoon, kierrämme vielä keskustan, ihailemme nousevan auringon valossa kylpeviä alppimaisia taloja, kummastelemme jälleen kerran tunturille nousevaa hotellia ja suuntaamme vihdoin noin klo 8.40 kohti Kilpisjärveä.

Jerisjärven kautta saavumme Pallastunturin juurelle, johon suunnitellaan uutta hotellia. Hanke on herättänyt laajaa vastustusta. Kysytään, pitääkö tämäkin maisema turmella virtaviivaisella kompleksilla, entinen sulautuu ympäristöön hyvin, ei erotu siitä niin räikeästi. Lisäksi, jos yhdelle annetaan lupa rakentaa, haluavat toisetkin, houkuttelevia maastoja kyllä löytyy.


Seppo kertoo, että ensimmäinen Hotelli Pallas rakennettiin v. 1938. Se toimi v. 1941 saksalaisten lomanviettopaikkana ja nämä myös räjäyttivät sen lähtiessään vuonna 1944, kun eivät saaneet sitä poltetuksi. Uudempi hotelli on avattu vuonna 1948, päivälleen 10 vuotta entisen hotellin avajaisista.

Pallastunturin luontokeskuksessa kierrellessämme saamme tietää mm., että Pallas- ja Ounastuntureita erottavassa Pahakurussa on Suomen pohjoisin kyy-yhdyskunta, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa kasvaa mm. variksenmarja, riekonmarja ja sielikkö ja että siellä asustaa ainakin hirviä, kettuja, näätiä, saukkoja, jäniksiä ja karhuja. Susia, ilveksiä ja ahmoja näyttäytyy harvemmin. Lintuja siellä on tavattu jopa 150 eri lajia. Tunturikoivu on hieskoivun ja vaivaiskoivun risteytys, ruskavärinsä se on saanut vaivaiskoivulta. Jne. jne.

Matkaa jatkaessamme ohi vilahtelevat ”kynttiläkuuset”, ohuet ja pitkulaiset, joissa ei leveyttä paljonkaan ja siitähän tuo nimi johtuukin; ne seistä töröttävät kuin kynttilät. Ihanat kuivat kangasmaastot vilistävät ohitse, sinne tekisi mieli heti päästä astelemaan, kuuntelemaan kengän alta kuuluvia luontoäidin kuiskauksia. Punaväri vain puista kyllä puuttuu ja mitä pohjoisemmaksi menemme, sitä lehdettömämmiksi tuuli on koivut tuivertanut. Maaruskan tuli palaa kuitenkin paikoitellen hyvinkin vahvana.


Hetassa, Enontekiön kirkonkylässä, etsimme kuumeisesti kahvipaikkaa, jostakin sitä luvataankin, mutta vasta puolen tunnin päästä. Istumme epätietoisina autossa, kun siihen yllättäen pölähtää reipas mummo rollaattoreineen kyselemään, olisiko Irma kyydissä mukana, hän oli tullut tätä tapaamaan, kun oli huomannut Pohjolan Matka -nimen bussin kyljessä. No, Irmaa ei ole, mutta kun tuskittelemme hänelle, ettei kahvipaikkaa löydy mistään, hän ilmoittaa aurinkoisesti tietävänsä paikan, josta sitä varmasti saisi. Niinpä Jarmo lähtee nostamaan rollaattoria kyytiin ja sillä aikaa mummo laulaa meille Kehtolaulun tunturilla, itse tekemänsä ja sanoittamansa. ”Minä vähän ilahutan näitä”, hän tuumii ja laulaa. Ääni soi kuin nuorella ihmisellä, laulu on pitkä ja ihana ja kuuntelemme sitä sanattomina.

"Oliko hyvä?" hän kysyy lopuksi ja vakuutamme, että oli.


Sitten mummo ryhtyy tarinoimaan elämästään ja vuolas on se virta. Hän mainitsee olleensa keskuksenhoitajana 37 vuotta, laulaneensa Enontekiön naiskvartetissa ja esiintyneensä ympäri maata, televisiossakin. Onpa hän ollut Helena Karan stuntmaninakin eräässä elokuvassa. Hänen veljensä, Taisto Laakso, joka myös asuu lähistöllä, on voittanut sahansoiton Suomen mestaruuden vuonna 1997. Hänen kanssaan mummo esiintyy vieläkin, veli soittaa haitaria, mummo laulaa. Aiemmin hän on soittanut itsekin huuliharppua ja mandoliinia ja jos mitä, mutta nyt ei enää jaksa. Tarinointi on mummolle tuttua, juttu polveilee ja räiskyy, kirvoittaa meistä valtavia naurunremakoita.

Ajamme bussilla Hetan majataloon, jonka Ruokapirtistä kuulemme saavamme kyllä kahvia, mutta kaiken järjestämiseen täälläkin menisi se puoli tuntia. Se ei haittaa enää yhtään, sillä mummo viihdyttää meitä. Hän laulaa lisää lauluja, itse säveltämänsä ja sanoittamansa Hetta-laulun ja saameksi Joka ilta kun lamppu sammuu. Aplodit raikuvat emmekä voi muuta kuin ihastella monitaitajaa, joka sekä maalaa, sanoittaa, säveltää että laulaa. Lisäksi hän on tarmokas mainosnainen, joka saa aikaan sen, että kuskimme varaa ryhmällemme jo ensi syksyn majoituksen, senhän voi perua, mikäli lähtijöitä ei löydy.

Kahvit saamme vihdoin, lisäksi munkit ja pikkuleivät. Hinta yhteensä kaksi euroa henkilöltä! Herranjestas sentään, kun kotona tuosta saisi pulittaa hurjan paljon enemmän!

Majatalon puolella mummo esittelee meille omia taulujaan, mm. lähes viisi metriä pitkän maalauksen, johon hän on tallentanut auringon valaisemia Hetan tuntureita, kota-asumuksia ja poroja. Vasemmassa reunassa on vuoressa reikä, josta avautuu näkymä toiseen maailmaan.

Vielä hän laulaa ja kertoo lisää 87-vuotisesta elämäntaipaleestaan. Purkitettukin niitä lauluja kuulemma on, vaikkei hän tiedä, milloin ne tulevat ulos. Jäädessäni vielä muutamien muiden naisten kanssa jälkijunaan keskustelemaan hänen kanssaan, en voi lähtiessäni olla halaamatta, on hän niin rakastettava, me kaikki siihen jääneet halaamme. Poski on hikinen, niin kovasti hän on ponnistellut takiamme.


Hän lähtee kyydissämme takaisin kauppaan ja matkalla sinne hän mainitsee ajaneensa vielä pari vuotta sitten skootterilla Norjassa asti. ”Ajoin vaan, vaikka norjalaiset suhahtelivat tuosta eestä noin vain...” Sitten tytöt olivat kieltäneet: ”Älä äiti aja enää, tapat vielä itsesi!”
Torilla vilkutamme hyvästit päivämme piristäjälle, Irja Meroselle.

Kilpisjärvellä, Suomi-neidon peukalossa, meitä odottaa Hotelli Kilpis, huone 104, jossa vaatimaton varustus; ei minibaaria, johon eväänsä laittaisi, TV kyllä on, mutta suomalaiset kanavat näkyvät rakeisina eikä sitä viitsi katsoa. No, eihän meillä kyllä ole aikaakaan siihen, sillä päivällinen (lohikeitto, salaattia sekaisin kahdessa astiassa, porsaanpaistikastike, kermaperunat, kahvi+marjapäällysteinen leivos) odottaa, niin, ja iltatanssit.

Käymme heittämässä pikasilmäyksen ympäristöön. Kiireettömyys, rauha ja avaruus valtaavat mielen. Saanatunturi kohoaa mahtavana ja jyrkkäreunaisena vieressä, olo on mitätön, pieni. Kylän keskusta on karu, yksinkertainen, kauppa ja pub sijaitsevat samassa rakennuksessa. Kaupassa tungeksivat norjalaiset asiakkaat, heidän kärrynsä pursuavat lihaa ja olutta. Rakennuksen edessä pitelee karhuveistos infotaulua, joka ilmoittaa Kilpisjärvellä olevan asukkaita 103, vanhojapiikoja 9% ja eläkeläisiä 8,5 kpl. Vuorokauden pituus kuuluu olevan 24 tuntia (sama kuin Kanadassa), hyviä hiihtokelejä on 9 kk, vähän huonompia 3 kk. No, siitäkin on tietysti ihan pakko ottaa kuva.

Tanssimme iltayhteentoista Antti Vannisen & Jamsetin tahdittamina, mutta sitten on jo vetäydyttävä keräämään voimia huomiselle tunturivaellukselle.

KAINUUSTA LEVILLE

Taksi pyyhäytti meidät Kajaanin linja-autoasemalle. Siellä iloinen sydänretkiporukka jo odottelikin Kuhmosta tulevaa bussia, jossa kauimmaiset retkeläiset istuivat. Sotkamosta ja Suomussalmelta ei tällä kertaa ollut lähtijöitä, joten meitä muita kainuulaisia oli kaiken kaikkiaan 32, matkanjohtaja ja kuski mukaan luettuina.
Heti autoon astuttuamme tuli tunne, että samassa bussissa ollaan. Vilkas puheenporina pulppuili, ihana syyskuinen aurinko valoi säteitään, joutsenet uiskentelivat lähilammessa ja suuri kurkiparvi lepuutteli koipiaan tienvierussuolla. Mieli virittyi hartaaseen odotteluun.
Ristijärvellä ei pysähdytty, mutta Hyrynsalmen Seitenjärven pysäkiltä bussiin nousi vielä pariskunta, kaikesta päätellen kokeneita vaeltajia olivat. Nyt meitä oli siis kaiken kaikkiaan 34.
Puolangalta Pudasjärvelle matkatessa Jarmo, kuskimme, mainitsi, että vaikka jotkut saattavat olla eri mieltä asiasta, niin lähistöllä sijaitsevassa Housuvaarassa on Suomen keskipiste. Siis näin korkealla kartalla vasta!
Ensimmäinen kahvitauko Pudasjärven ABC:n Koillisportissa, jossa Jarmo kehotti pesemään kädet, ”kun on se sikatauti...”. ”Kyllä pestään, isä!” vastattiin ja toteltiin, kuuliaisia kun oltiin.
Lähtiessämme kohti Ranuaa Jarmo laittoi Souvarit soimaan. Tuli Lappia kuvaileva laulu – ja sen myötä Lappi avasi meille sylinsä, kaapaisi laajaan syleilyynsä ja puristi vasten sydäntään. Lapin lumo alkoi vaikuttaa...
Ranualla ruokailtiin Jussan pirtin seisovasta pöydästä ja Fazerin kaupasta ostettiin karkkia. Matkan jatkuessa päinvastaisiin suuntiin osoittavissa kylteissä luki Kajaani 258 ja Rovaniemi 79.
Jarmo on vilkasliikkeinen ja -puheinen, hauska mies. Hän kertoili siinä sompaillessaan meille viihdykkeeksi juttujaan. Eräänkin kerran hän oli ollut ryhmän kanssa Kampsuherran valtakunnassa, kun tämä poppamies oli sipaissut kunkin osallistujan poskipäähän jokaisen itse valitsemasta astiasta jotain taikamönjää ja lukenut loitsujaan. Autolle palattuaan Jarmoa oli alkanut äkkiä heikottaa, pyörryttää ja silmissä välähdellä. No, hän oli palannut takaisin sisälle, pessyt kylmällä vedellä kasvonsa ja ruvennut odottelemaan, oliko se noutaja nyt sitten todellakin tulossa. Kohta tilanne oli kuitenkin normalisoitunut ja matkaa päästy jatkamaan...
Seuraavana aamuna oli eräs mummo ihmetellyt bussissa, miten hänen ukkovarpaansa oli tönköttänyt jäykkänä koko yön, olipa ollut peräti niin pahana, ettei hän ollut pystynyt nukkumaan ja vasta silloin Jarmokin oli huomannut, että poppamieshän oli antanutkin hänelle ihan väärät tropit; hänen ja mummon mönjät olivat vaihtuneet! No, meillähän hupia riitti... Harmi, ettei Kampsuherran valtakuntaa nyt päästy lähemmin tutkailemaan, ties mitä koiruuksia hän olisi meille juoninut.

Matkanjohtajamme Seppo luki Asko Kaikusalon Tarujen tunturit -kirjasta samannimisen saagan, jossa paljastettiin, miten kirkasvetinen Kilpisjärvi ja Lapin ihana ruska olivat saaneet alkunsa. Sen mukaan syksyn ruska syntyi siitä, kun kilpakosijan ja häihin kutsumattoman Pältsan aiheuttamia jäämassoja pakenevien jättiläisten, Mallan ja Saanan, häävieraiden vaatteet takertuivat puihin ja pensaisiin, jolloin ne repeytyivät ja jäivät liehumaan pitkin tuntureiden kylkiä. Kilpisjärvi puolestaan kehittyi Saanan viereen paikoilleen jähmettyneiden Mallan ja hänen äitinsä kyynelistä.
Levillä majoituimme puoli viiden jälkeen Sirkantähteen, huoneeseen numero 310, jonka yhteydessä oli oma sauna. Huomasimme, että mokkula toimii näin pohjoisessakin, hitaasti tosin eikä jokainen sivu auennut, mutta silti, toimi kuitenkin. Päästiin vilkaisemaan sähköpostia ja muitakin vakisivustojamme.

Tunnin päästä saimme nauttia runsaasta salaattipöydästä, maistuvasta lohikeitosta, perunamuusista, poronkäristyksestä (jota en syönyt), paahdetusta lohesta, hunajalantusta ja vanukkaasta.
Ruokailun jälkeen kiiruhdimme kiertokävelylle Levin kaduille, jolloin totesimme, että keskustasta on vuosien saatossa muodostunut varsinainen kivikaupunki. Kauppoja, baareja ja ravintoloita tuntui olevan kaikkialla, lähes loputtomiin. (Olihan siellä tosin yksi kirkkokin, Marian kappeli.) Ja lisää rakennettiin koko ajan, jopa ylös tunturiin näytti olevan kohoamassa uusi hotelli, mikä sai meidät pohtimaan, mahtoikohan se nyt sattua ihan oikeaan paikkaan vai turmelisiko se tunturimaisemaa.

Hotelli Levitunturissa olisi illalla tanssittanut Kaija Lustila ja Hullussa Porossa Maria Lund, mutta harmikseni elämänkumppaniani väsytti eikä hän jaksanut tanssimaan, halusi vain saunaan. Kostoksi siitä kävin hörppäämässä punaviinipikarillisen yksin sillä aikaa, kun Hän vielä teki ylimääräisen kierroksen hiihtokeskuksen yläosaan. Siitäs sai!

KUN TAAS ROTKOJESI RINTEET PALAVAT

Jää hyvästi, sinä tulena leimuava paljakka
ja
hopealla kirjavoitu, välkähtelevä rakka.
Jää hyvästi, taikarumpujen maa
näkymättömin silmin vartioivine seitoinesi
ja
vuoripurojen viiltämine tuntureinesi!

Säilyt sydämeni taikana
halki aikojen
ja
lumoosi kietoutuneena,
sieluni pitkin vaarojesi kupeita
ja
vuonojesi rantoja ripotelleena,
huippujesi usvaan sukeltaneena,
olen vahva.

Kun taas rotkojesi rinteet palavat,
tulen takaisin
ja
sulan lieskojesi hulmuun -
olen sinä
ja
sinä olet minä.

MAAEMON HIUKSET

Maaruska väläyttelee purppuraa, kultaa, hopeaa.
Välissä ryöppyävät suoheinäin keltaiset suihkut,
maaemon hiukset.
Niittyvillojen valkoiset tupsupäät
nuokkuvat;
niitä jo väsyttää.

VAELTAJAT

Taivaankiekon kultaamat koivujen latvat,
syystuulen kirpeä henkäys,
maaemon värikäs pukuhuone...

Joutsenet keinuvat ylväinä
korpilammen aallokossa
ja
kurkiparvi koikkelehtii suoniityllä,
hyvästellen, itkien,
jo nyt takaisin kaivaten.

Vaeltamaan lähdössähän nekin,
tosin paljain sulin,
ilman matkatavaroita.
Toisin kuin minä,
reppuselkäinen,
Lapin lumoon vaipumassa.

Miten hopeisena jäkälärinnus hohtaakaan!
Miten purppuraisina lieskoina
kanervakenttä loimuaa!

Miten mitätön ja väritön
ihmisen taimi
niiden rinnalla onkaan...