JÄÄ HYVÄSTI, SINÄ TULENA LEIMUAVA PALJAKKA...

… ja hopealla kirjavoitu, välkähtelevä rakka...
Niin, karu erämaan helmi, nyt mun lähdettävä on, mutta ”kun taas rotkojesi rinteet palavat, tulen takaisin...”
Mukaamme saamme peukalokyytiläisenkin, hotellin työntekijän, jolta loppuivat kiireet meidän lähtömme myötä.
En saa silmiäni irti ohi vilahtelevasta luonnosta. Nappailen taas kuvia ikkunasta, mutta tiedän jo ottaessani, etteivät ne tule onnistumaan. Otan silti, sillä haluan tallentaa nuo maisemat edes jotenkin silmin nähtäviksi, sydämessänihän ne säilyvät ikuisesti. Joutsenparvia lipuu suurina ryppäinä joen tyynellä pinnalla. Katseeni takertuu viimeisiin palsasoihin ja pounikkoihin, joiden tiedän loppuvan ihan pian, sillä lähestymme ikiroudan etelärajaa.
Ensimmäinen pysähdyspaikka on Sonkamuotkan kylä. Tien molemmin puolin on sijoitettu kaksi matkamuistomyymälää ja kahviota. Toisessa saa kahvin ja viinerin eurolla, toisessa kahvin ja munkin viidelläkymmenellä sentillä! Huomaamme, ettemme ole ostaneet kerrassa mitään muistoksi, joten Hän ostaa vihdoinkin itselleen fleece-takin, minä en vieläkään mitään. Meillä on sitä rihkamaa ihan tarpeeksi muutenkin.
Ennen lähtöämme bussiin astuu ison koiran kanssa lappalaiseen pukuun sonnustautunut värikäs persoona. Hän halaa miehiä, sipaisee naisia poskelle ja heittää huulta. ”Voi kun sie oot söpö!” hän imartelee. Minun mieheltäni, Häneltä, hän tiukkaa: ”Oletko sinä naimisissa?” Ulkona koira, herrasmies kun on, nostaa molemmat käpälänsä naisen vyötärölle ja saattelee hänet sisälle.
Peukalokyytiläinen jää pois Muoniossa, jonka jälkeen maisema muuttuu tavanomaisen tylsäksi; ei vaaroja, ei edes ruskaa vielä! Kuuntelen vaitonaisena laulua Inarinjärvestä ja jostain käsittämättömästä syystä itkettää. Kyyneleet vain vierivät, en mahda niille mitään...
Kolarissa tankataan ja Kainuun Sydänyhdistyksen entinen toiminnanjohtaja kipaisee tervehtimässä. Hän on muuttanut Kainuusta kotikonnuilleen takaisin.
Päivän kohokohta, ruokailu, koittaa vihdoinkin Pellon Ravintola Grannissa. Salaattia, kyljyksiä, perunoita, kastiketta, ei vihanneksia. Jälkiruoaksi kahvia. Mitähän ne kasvissyöjät mahtoivat saada?
Sillan luona ohitamme hiihtäjälegendamme Eero Mäntyrannan patsaan ja seuraava pysähdys on Tornion Arinassa, jota ollaan parhaillaan muuttamassa Prismaksi.
Iissä, eräässä nuoren minäni parkkipaikassa, eroaa "Äidin" tytär joukostamme. Häkellyn. Kunpa olisin tiennyt etukäteen hänen asuinpaikastaan, niin olisin voinut kurkistaa hänen kauttaan sydämeni sopukoihin jääneen kylän kuulumisia!

Laulua, naurua, yksi kilpailukin ja sitten Jarmo kertoo ajopiirturin naputtavan siihen malliin, että tauko on pidettävä ja se toteutuu Vaalan Ihmeessä. Baarinomistaja käy varta vasten sanomassa, että astioita ei tarvitsisi kanniskella mihinkään. ”Niin kauan kuin minä elän, astiat saa jättää pöydälle”, hän vielä täsmentää.
Ilta hämärtyy vähitellen. Jäädessämme erään toisen pariskunnan kanssa puoli yhdeksän jälkeen pysäkille bussin ikkunasta vilkuttavat laulavat ja nauravat matkatoverit. Heitämme repun pykälään ja lähdemme käppäsemään. Reissu on päättynyt.

SAANALLE

Herään kolmelta enkä saa unta enää. En kuitenkaan jää pyörimään lakanoihin, vaan nousen ja avaan koneeni. On aika kirjata tuntemukset. Ne tulevat runoina, kuten tavallista.

Aamupalan jälkeen bongaamme aulasta lehteä lukevan Kai Hyttisen. Hänhän asuu Kilpisjärvellä ja toimii eräoppaana. Hän saa kuitenkin rauhassa syventyä lehteensä, meillähän on jo kiire.
Ajamme bussilla aivan jylhän Saanan juurella sijaitsevaan Kilpisjärven Retkeilykeskukseen. Sen caravan-alueella nököttävät norjalaisten asuntovaunut, joiden vierelle he ovat tuoneet pieniä kojuja lisätilaa saadakseen. Täällä he viettävät suuren osan talvilomistaan.
Saana on saamelaisten pyhä tunturi, jolla on poltettu uhritulia ylijumala Ukkoselle. Nimi viittaa saamenkieliseen kääpäsieneen. Onko se sitten sienen muotoinen, lienee jokaisen itsensä pääteltävissä.
Tunturin laelle saakka kiipeäviä on suunnilleen puolet joukosta, puolet tyytyvät kipuamaan paljakalle asti, minä huonopolvisena näiden viimeksi mainittujen mukana. Hän kiipeää tietenkin ylös!
Oppaaksemme saamme reippaan nuoren miehen, pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Jaakon. Hän valistaa meitä tulevaa retkeä silmällä pitäen. Poluilta ei kannata poiketa, sillä vielä silloin tällöin maastosta löytyy sodanaikaisia kranaatteja. Kukaan ei lähde ennalta sanomatta sooloilemaan, vaan koetetaan pysyä yhtenä joukkona. Kuljetaan hitaimmin etenevän mukaan jne.
En ota sauvoja, koska en ole tottunut niihin. Myöhemmin huomaan, että niistä olisi ollut jonkin verran tukea nousuissa ja laskuissa. Kävelen rinteessä polveilevien pitkospuiden vierellä, siinä ei tarvitse rasittaa polviaan kuten puiden päällä kulkiessa pitäisi, jos ponnistautuisi aina vain ylemmälle ja ylemmälle askelmalle. Mikäli haluan ihastella ympäristöäni, minun on pysähdyttävä, etten kompastuisi kiviin enkä juuriin. Ilma on vaellukselle mitä sopivin, ei ole helle, mutta ei sadakaan eikä tuuli pääse puiden suojaamalle polulle. Hikeä pukkaa hienoisesti, totta kai, onhan tämä niin kovin toisenlaista liikkumista kuin kotona.
Väkkyräiset koivut loppuvat vähitellen ja upea paljakka levittäytyy eteeni. On vihreän eri vivahteita, on valkoista, hopeaa, kultaa, pronssia, purppuraa... Jämähdän paikoilleni, tuskin hengitän, annan vain Lapin taian ympäröidä ja sukeltaa sisälleni. Näköala on vertaansa vailla. Kilpisjärven pohjoisrannalla kohoavat Mallat ja Ruotsin puolelta häämöttää lumipeitteinen Pältsa. Mallan huippua kiertelee usvapilvi, kuin uuninpiipusta höyrähtävä savu se kiemuroi kohti taivasta. Oikealla puolellani palavat Saanan rinteet tulettomassa tulessa.

Polkua seuraten saavumme aikoinaan saksalaisten etupäässä venäläisvankien leirinä pitämälle alueelle. Se muodostaa pienen "puutarhan" tapaisen keskelle karua erämaata. Alue on sen verran ympäristöään kosteampi, että matalakasvuiset pensaat jaksavat elää siellä. Ylempänä hopeilee rakka sitä koristelevine jäkälöineen. Harmittelen, kun kamera on Hänen taskussaan ja koetan napsia kuvia kännykällä niin paljon kuin mahdollista. Sekin loppuu, kun känny ilmoittaa, että entisiä kuvia pitäisi poistaa ennen kuin uusia saisi! Manatessani asian tiimoilta, tunnen äkkiä loukkaavani luonnon pyhää ilmapiiriä...
Syömme hotellista saamamme eväät entisen vankileirin lähettyvillä, puhua pulputamme ja nauramme vatsat kippuroille. Tuuli puhaltaa näin ylhäällä sen verran tuimasti, että kylmä iskee hikeentyneeseen kehoon ja on lähdettävä liikkeelle. Yllättäen, lähes polun vieressä, solisee tunturipuro, sen vesi on kirkasta ja kylmää. Näen ylhäällä tunturin kyljessä monta haavaa, joita pitkin nuo maaemon kyyneleet valuvat.

En tahtoisi lähteä vielä takaisin, haluaisin istahtaa kivelle kuuntelemaan tunturin sykettä, sulautua ympäristöön, syventyä tunnustelemaan tätä ääretöntä avaruutta, vapautta ja rauhaa. Olen tuntevinani Saana-seidan tutkivat silmät kasvoillani ja kuulevinani maahisten kivenalaiset koputtelut. Pakko on kuitenkin jatkaa, ellen halua jäädä ryhmästä.
Alaspäin meno on hankalampaa kuin ylös tulo, käy jalkoihin enemmän. Onnellisesti kaikki kuitenkin pääsemme bussin luo takaisin laelta saapuvia odottelemaan. Ryhmämme vanhinkin, 81-vuotias "Äiti" on selviytynyt reissusta siinä missä muutkin.
Kun huipulle kipuajat palaavat, käy ilmi, että eräs miehistä on loukannut jalkansa sen osuttua kivien väliseen koloon ihan loppumetreillä. Hän lyyhää, mutta on muuten kunnossa.
Illalla jaksamme taas rimpsutella peräti puoleen yöhön saakka Antti Vannisen & Jamsetin tahdissa. Innostumme jopa riehakkaaseen jenkkailuunkin eikä edes juolahda mieleen se, miltä sellainen seniorimeno mahtaakaan näyttää. Mutta minkä sille voi, että musiikki vetäisee mukaansa? Sitä paitsi tanssimaanhan paikan päälle on tultukin ja eikös vain nuo hellät koipilihaksetkin juuri sen ansiosta notkistuneet!