… ja hopealla kirjavoitu, välkähtelevä rakka...
Niin, karu erämaan helmi, nyt mun lähdettävä on, mutta ”kun taas rotkojesi rinteet palavat, tulen takaisin...”
Mukaamme saamme peukalokyytiläisenkin, hotellin työntekijän, jolta loppuivat kiireet meidän lähtömme myötä.
En saa silmiäni irti ohi vilahtelevasta luonnosta. Nappailen taas kuvia ikkunasta, mutta tiedän jo ottaessani, etteivät ne tule onnistumaan. Otan silti, sillä haluan tallentaa nuo maisemat edes jotenkin silmin nähtäviksi, sydämessänihän ne säilyvät ikuisesti. Joutsenparvia lipuu suurina ryppäinä joen tyynellä pinnalla. Katseeni takertuu viimeisiin palsasoihin ja pounikkoihin, joiden tiedän loppuvan ihan pian, sillä lähestymme ikiroudan etelärajaa.
Ensimmäinen pysähdyspaikka on Sonkamuotkan kylä. Tien molemmin puolin on sijoitettu kaksi matkamuistomyymälää ja kahviota. Toisessa saa kahvin ja viinerin eurolla, toisessa kahvin ja munkin viidelläkymmenellä sentillä! Huomaamme, ettemme ole ostaneet kerrassa mitään muistoksi, joten Hän ostaa vihdoinkin itselleen fleece-takin, minä en vieläkään mitään. Meillä on sitä rihkamaa ihan tarpeeksi muutenkin.
Ennen lähtöämme bussiin astuu ison koiran kanssa lappalaiseen pukuun sonnustautunut värikäs persoona. Hän halaa miehiä, sipaisee naisia poskelle ja heittää huulta. ”Voi kun sie oot söpö!” hän imartelee. Minun mieheltäni, Häneltä, hän tiukkaa: ”Oletko sinä naimisissa?” Ulkona koira, herrasmies kun on, nostaa molemmat käpälänsä naisen vyötärölle ja saattelee hänet sisälle.
Peukalokyytiläinen jää pois Muoniossa, jonka jälkeen maisema muuttuu tavanomaisen tylsäksi; ei vaaroja, ei edes ruskaa vielä! Kuuntelen vaitonaisena laulua Inarinjärvestä ja jostain käsittämättömästä syystä itkettää. Kyyneleet vain vierivät, en mahda niille mitään...
Kolarissa tankataan ja Kainuun Sydänyhdistyksen entinen toiminnanjohtaja kipaisee tervehtimässä. Hän on muuttanut Kainuusta kotikonnuilleen takaisin.
Päivän kohokohta, ruokailu, koittaa vihdoinkin Pellon Ravintola Grannissa. Salaattia, kyljyksiä, perunoita, kastiketta, ei vihanneksia. Jälkiruoaksi kahvia. Mitähän ne kasvissyöjät mahtoivat saada?
Sillan luona ohitamme hiihtäjälegendamme Eero Mäntyrannan patsaan ja seuraava pysähdys on Tornion Arinassa, jota ollaan parhaillaan muuttamassa Prismaksi.
Iissä, eräässä nuoren minäni parkkipaikassa, eroaa "Äidin" tytär joukostamme. Häkellyn. Kunpa olisin tiennyt etukäteen hänen asuinpaikastaan, niin olisin voinut kurkistaa hänen kauttaan sydämeni sopukoihin jääneen kylän kuulumisia!
Laulua, naurua, yksi kilpailukin ja sitten Jarmo kertoo ajopiirturin naputtavan siihen malliin, että tauko on pidettävä ja se toteutuu Vaalan Ihmeessä. Baarinomistaja käy varta vasten sanomassa, että astioita ei tarvitsisi kanniskella mihinkään. ”Niin kauan kuin minä elän, astiat saa jättää pöydälle”, hän vielä täsmentää.
Ilta hämärtyy vähitellen. Jäädessämme erään toisen pariskunnan kanssa puoli yhdeksän jälkeen pysäkille bussin ikkunasta vilkuttavat laulavat ja nauravat matkatoverit. Heitämme repun pykälään ja lähdemme käppäsemään. Reissu on päättynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti