ORAVIEN KEVÄTESIKKOHUUMAA

Toin anopin pellolle levinneitä kevätesikkoja talomme etupihan tyhjyyttään ammottavaan kukkapenkkiin, siihen kun ei ollutkaan noussut istuttamiani tulppaaneja. Pakkanen oli kulkenut liian läheltä ja sipulit tuhoutuneet. Osa perennoista nousisi kasvuunsa vähän myöhemmin.

Seuraavana päivänä kummastelin, miten niin pian joka toinen kukkanen oli hävinnyt, varsi kyllä oli jäljellä, mutta kukkaosa poissa. Sitä seuraavana aamupäivänä nousin koneeni äärestä venyttelemään ja olin juuri päässyt ikkunaan ihailemaan jäljellä olevien esikkojen keltaista rivistöä, kun huomasin piskuisen pörröhännän sipsuttavan siihen, nousevan takajaloilleen ja rupeavan kaksin käpälin kukkaa pidellen napsimaan sitä suuhunsa. Kopautin ikkunaan. Ei tulosta. Avasin oven ja tömistin. Varas livahti auton alle ja jäi vahtiin. Kurkistaessani ikkunasta uudelleen, näin kukkieni kimpussa nyt kaksi ahmattia. Se tihulainen oli hakenut kaverinsakin herkuttelemaan!

Hätistin ystävykset pois ja palasin työpöydän ääreen.

Illalla kukkapenkissä ei näkynyt enää mitään keltaiseen vivahtavaakaan!

Piha-asukeillemme ei siis riittänyt enää vintin karhuntaljojen kiveykselle nakkeleminen - nyt ne tuhosivat jo puutarhaakin!

Talvella rusakot pensaiden ja (piikkisten?) pensasaitojen kimpussa, kesällä oravaiset tihutöissään. Yritäpä siinä jotain kasvattaa, muutenkin himmeät ne viherrykset noissa peukaloissa... Siis niissä, jotka tököttävät siinä keskellä kämmentä!

PEPPINJAN SYNTY

Tiedustellessaan muuan vuosi sitten kautta rantain, mitähän lapsukaiset saattaisivat toivoa lahjaksi, Mummi sai kuulla, että on olemassa satukirjoja, joihin on päähenkilöiden paikalle sijoitettu lahjan saaja ja muutamia hänen ystäviään. Sellainen olisi kuulemma kiva.

No, Mummi hoksasi heti, ettei hän mihinkään valmiiseen tyytyisi; hän halusi antaa jotain henkilökohtaisempaa ja koska hän kirjoittelee paljon, oikeastaan aamusta iltaan (joskus myöhään yöhönkin), niin että se pakkaa haittaamaan jo kotitöitäkin, hän aloitti kokeilun siinä silmänräpäyksessä. 

Seikkailuun sopivimmalta ympäristöltä tuntui luonto näkymättömine asukkeineen ja sellainenhan löytyi heti. Mikä sen parempi paikka olisikaan kuin oma mökkiympäristö, jolloin mukaan voi kietoa kaikki olemassa olevat Mummin sisarusten lapsenlapsetkin? Samalla hän tuli siepanneeksi tarinan sisälle koko synnyinniemen ja sen asukkaatkin. Tarina sijoittui siis täsmälleen samoihin maisemiin kuin Mummin toinen ja kolmaskin tulollaan oleva kirja. Tämä vain kertoisi nykyhetkestä. 

Ja niin syntyi Peppinja, seikkailun päähenkilöiden nimet yhteen sanaan tiivistettynä. Saatuaan vielä sukulaistytön taiteilemaan muutaman kuvan sivujen koristeeksi Mummi huomasi, että loppujen lopuksi ne kuvat taisivatkin olla parasta koko höskässä…

Mutta miten käsikirjoituksen saisi painettuun muotoon, käsin pideltäväksi? Kysäistessään aikaisemman kirjan yhteydessä tutuksi tulleelta kustantajalta varovasti mielipidettä, Mummi sai kuulla, ettei tämä halunnut lastenkirjaa riesakseen sen vähäisen menekin vuoksi ja niin Mummista rupesi tuntumaan, että omakustanne olisi se kaikkein omin ratkaisu; eipähän kukaan pääsisi sekoittamaan tarinaa omilla ehdotuksillaan ja olisihan se nopeampikin reitti. 

Se seuraavakin kirja ilmestyy sitten omakustanteena, Mummi päätti. Vaikka siitä joutuukin jonkin verran maksamaan, niin onhan se omalla tavallaan perintönä tuleville sukupolville, ainakin henkisenä sellaisena…

TIE AVONLEAAN

Miten lämmin ja helppo olo tuleekaan, kun katselee kyseistä ohjelmaa telkkarista. Miten puhdashenkisesti ja rehellisesti Prinssi Edwardin saarella eletäänkään! Ei tarvitse pelätä, milloin se Suuri Paha kurottaa lopullisesti kieron kätensä ja iskee ilkeän kouransa… Ilman, että sen voisi kumota.

Ihan sama juttu on Pieni talo preerialla –sarjan kanssa. Vaikka tavallaan epätodellista, pintapuolista ja Ämevikan tapaan liioiteltua pateettisuuttahan se tietysti on, mutta silti. Onnelliseen lopputulokseen voi aina luottaa.

Minäpä luulenkin, että lähes sellaisena meidän oma pieni maammekin olisi pysynyt, ellei se olisi ns. avautunut maailmalle. Joittenkin kohtaloa uhmaavien rämäpäitten mielestä oli vain kuulemma ollut pakko sallia kaikenlainen läpikulku sekä antaa muutamille isoille valtioille valta päättää kotomaan ihan pikkiriikkisistäkin asioista ja näin mitätöidä isien taistelema itsenäisyys. Minunkin isäni taistelema. Ei siinä muutaman mitättömän ihmisen ininä yhtään auttanut. Ei siis minunkaan, vaikka kovasti vastaan yritin pullikoida ja puhua järkeä…

Niinpä sitten sisintäni raastoi ja sydän itki katkerasti, kun loukkaukset ennen lähes "turmeltumatonta" kotimaata kohtaan rupesivat lisimään yhä enenevissä määrin! Turvallinen pikku lintukoto oli häväisty, lähestulkoon rikollistettu. Ja kohta puoliin se näyttää olevan myytykin...

Oi, miten joskus kaipaankaan sinne Avonleaan, prinssi Edwardin saarelle! Rauhaan levottomuutta herättävistä ajatuksista.

Mistä sen tien sinne löytäisi?

TILUKSIA, TAIMIA JA SAMMAKOITA

Mummi ja ukki lähtivät metsäretkelle, tiluksia katselemaan. Ukki näki tietenkin jokaisen kasvamaan lähteneen taimen, hymisi ja murahteli mielihyväänsä ja nosteli maahan painuneita pystympään, mummi taas pysähtyi tuon tuostakin kuvaamaan ja ihastelemaan kummallisesti kasvamaan vääntynyttä vänkkyrää tai surkuttelemaan sodan aikana puihin kiedottuja piikkilankoja, jotka olivat osittain tunkeutuneet kasvavan puun sisälle. Mummia heikotti, kun hän ajatteli puun kärsimyksiä – hän melkein tunsi kehossaan piikkien tuimat puraisut ja kuuli korvissaan puuparan kipeät voihkaisut.

Kevätlumet olivat jättäneet jälkeensä pikkuruisia vesilämpäreitä ja niihinhän se ukki tietenkin suorilla suunnisti, tepasteli ja lompsutteli.

- Sinähän olet just kuin Pinja, sehän hyökkää jokaisen vesitipan kimppuun läprästämään heti kun sellaisen näkee. Taitaa olla perinnöllistä, mummi vihjaisi ja katosi salaperäisenä kuhisevaan metsään. - Peppi on kuitenkin kasvanut teidän molempien yli jo, hän vielä murjaisi etsiessään samalla jalkojensa alta kadonnutta kovaa pohjaa. Suo vetelähän se siinä koetti imaista mummin lyhyttä jalantumppua juurta myöten, mutta mummihan näppäränä tyttelinä, suolla lähes ikänsä temmeltäneenä tempaisi tottuneesti koipensa ahnaana ammottavasta kidasta ja hoiperteli kankaalla kohoavan muurahaispesän luokse. Siinäpä tarjoutuikin uusi otos kameralle, sillä jokin suuri käpälä oli käynyt pesää hämmentelemässä.

- Tuon minä eilen näin, ukki selitti. - Halusin sinutkin tuoda sitä katsomaan, hän lisäsi. - Ei kai sinua vain pelota?

- Höh, mummi vastasi tyhjentävästi. Ikään kuin en ikäni olisi karhujen kanssa samoilla vainioilla taapertanut, hän mietti itsekseen, mutta ei vaivautunut pukemaan ajatuksiaan sanoiksi. Leikillähän se ukkikin...

Mummi kierteli ja kaarteli pesän ympärillä, näppäili kuvia, osassa niistä ukki mukana metsästäjän ilmeineen ja sitten muurahaisten ilmeet... Niitä oli hankala pyydystää näkyville ja kamera taisi ottaa muutaman turhautuneen napsahduksen epätoivoisessa koetuksessaan.

Soramontulla istahdettiin kaivanteeseen muodostuneen lammikon reunalle kaatuneen pökkelön päälle, kaivettiin retkieväät esille ja mummi lauloi haikeana veteen katsellessaan ”Rannalle erämaajärven mies nuoren vaimon toi…”

Jo neljäkymmentä vuotta aiemmin siinä oli istuttu, samassa asennossa, toinen toistaan halaten ja sama kuvio oli toistettu vuosi vuodelta.

- Ajattele, 40 vuotta sitten minä kosin sinua vappuna, mummi huomautti. - Olin käymässä luonasi Turussa…

- Yhym, oli vastaus ja siihen sisältyi monta tulkintaa. - Mutta oletko nähnyt yhtään sammakkoa vielä tälle kesälle?

Mummin suu pyöristyi ensin, sitten hän hivautti mieleensä tulleen ajatuksen ohi. Huis tuosta pois vaan paha peikko… Onneksi järki oli jo vähän kasvanut ja tunto tottunut toisen juoksuun. Huumorillahan siitä selviää…