Mummi ja ukki lähtivät metsäretkelle, tiluksia katselemaan. Ukki näki tietenkin jokaisen kasvamaan lähteneen taimen, hymisi ja murahteli mielihyväänsä ja nosteli maahan painuneita pystympään, mummi taas pysähtyi tuon tuostakin kuvaamaan ja ihastelemaan kummallisesti kasvamaan vääntynyttä vänkkyrää tai surkuttelemaan sodan aikana puihin kiedottuja piikkilankoja, jotka olivat osittain tunkeutuneet kasvavan puun sisälle. Mummia heikotti, kun hän ajatteli puun kärsimyksiä – hän melkein tunsi kehossaan piikkien tuimat puraisut ja kuuli korvissaan puuparan kipeät voihkaisut.
Kevätlumet olivat jättäneet jälkeensä pikkuruisia vesilämpäreitä ja niihinhän se ukki tietenkin suorilla suunnisti, tepasteli ja lompsutteli.
- Sinähän olet just kuin Pinja, sehän hyökkää jokaisen vesitipan kimppuun läprästämään heti kun sellaisen näkee. Taitaa olla perinnöllistä, mummi vihjaisi ja katosi salaperäisenä kuhisevaan metsään. - Peppi on kuitenkin kasvanut teidän molempien yli jo, hän vielä murjaisi etsiessään samalla jalkojensa alta kadonnutta kovaa pohjaa. Suo vetelähän se siinä koetti imaista mummin lyhyttä jalantumppua juurta myöten, mutta mummihan näppäränä tyttelinä, suolla lähes ikänsä temmeltäneenä tempaisi tottuneesti koipensa ahnaana ammottavasta kidasta ja hoiperteli kankaalla kohoavan muurahaispesän luokse. Siinäpä tarjoutuikin uusi otos kameralle, sillä jokin suuri käpälä oli käynyt pesää hämmentelemässä.
- Tuon minä eilen näin, ukki selitti. - Halusin sinutkin tuoda sitä katsomaan, hän lisäsi. - Ei kai sinua vain pelota?
- Höh, mummi vastasi tyhjentävästi. Ikään kuin en ikäni olisi karhujen kanssa samoilla vainioilla taapertanut, hän mietti itsekseen, mutta ei vaivautunut pukemaan ajatuksiaan sanoiksi. Leikillähän se ukkikin...
Mummi kierteli ja kaarteli pesän ympärillä, näppäili kuvia, osassa niistä ukki mukana metsästäjän ilmeineen ja sitten muurahaisten ilmeet... Niitä oli hankala pyydystää näkyville ja kamera taisi ottaa muutaman turhautuneen napsahduksen epätoivoisessa koetuksessaan.
Soramontulla istahdettiin kaivanteeseen muodostuneen lammikon reunalle kaatuneen pökkelön päälle, kaivettiin retkieväät esille ja mummi lauloi haikeana veteen katsellessaan ”Rannalle erämaajärven mies nuoren vaimon toi…”
Jo neljäkymmentä vuotta aiemmin siinä oli istuttu, samassa asennossa, toinen toistaan halaten ja sama kuvio oli toistettu vuosi vuodelta.
- Ajattele, 40 vuotta sitten minä kosin sinua vappuna, mummi huomautti. - Olin käymässä luonasi Turussa…
- Yhym, oli vastaus ja siihen sisältyi monta tulkintaa. - Mutta oletko nähnyt yhtään sammakkoa vielä tälle kesälle?
Mummin suu pyöristyi ensin, sitten hän hivautti mieleensä tulleen ajatuksen ohi. Huis tuosta pois vaan paha peikko… Onneksi järki oli jo vähän kasvanut ja tunto tottunut toisen juoksuun. Huumorillahan siitä selviää…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti