lauantai 20. huhtikuuta 2019

KUN TÄYTYY JÄTTÄÄ MAA

Kevätauringon säteet
sattuvat silmiini viiltävän kipeinä.

Koskettava viesti
iäisyyden hiljaisesta kutsusta
lennähtää sieluuni
aamutuulen varovaisena kuiskauksena -
valkoinen pursi on nostanut purjeensa.

Tuuli pyyhkäisee yli pihan,
henkäisee kotikoivun oksistoon
ja leijuttaa siitä
talveksi takertuneen lehden maahan,
puhaltaa pihalta
kulkijan jäljet näkymättömiin.

Mutta ne jäljet…
ne jäljet eivät koskaan katoa,
sillä ne on tatuoitu pysyvästi rakastaviin mieliin,
säilytetty syvälle muistojen kammioihin.

Rauhaisaa matkaa valoon!


torstai 11. huhtikuuta 2019

UNIMIETTEITÄ

Veispuukki muistutti, että näin 6 vuotta sitten unen, jossa PAPPI oli täyttänyt parkissa olevan autoni hellahaloilla. " Ihan täyteen, kattoon asti. Naispappi. Ripitin häntä siitä ja hän tyhjensi auton, antoi anteeksi ripitykseni ja lopuksi halattiin sovussa. Päätalon Herkkona miettisin pääni puhki, että mitähän merkitystä tuollakin on."

Tänään tiedän, mitä uni sanoi, ilman Herkkoakin.

Toisen kerran tanssin unessa taas jonkun papin kanssa ja meningeooma löytyi. Eikä ne papit tähän loppuneet, sillä muutaman lähivuoden päästä uni pussautti kolmannella liperikaulaisella minua kolme kertaa (poskille vaan, onneksi) ja vuorossa oli uusi sairaus.

Kuvittelen tietenkin nyt, että se kolmas pusu osoitti - kolme kun on pyhä luku - että tällä erää nämä yölliset tapaamiset riittävät ja uskon, että seuraava pappi unessani on se portin aukaisija. 👍❤ Se, että ensimmäinen oli naispappi ja ne tanssivat ja pussaavat papit miehiä, on hyvinkin ymmärrettävää.

Tiesittekö muuten, että auto unessa edustaa elämän etenemissymbolia?

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

KUNPA...

Soitin anopilleni, pitkästä aikaa. No, joku ajattelee, ettei hän mulle muka enää sitä ole, mutta mielestäni hän on. Hän on vain 20 vuotta minua vanhempi, joten oikeastaan ei paljonkaan. Molemmat olemme jo huomanneet elämän jääväämättömyyden, sen itsepäisen lähestymisen kohti sitä lopullista. Hänellä on ikää, minulla sairauksia, jotka molemmat voivat siirtää sen valkoisen portin ihan tuohon nokan eteen. Mikään teeskennelty mitätöinti siihen ei pysty vaikuttamaan. Hän on ollut lähinnä äidin asemassa sen jälkeen kun omasta äidistäni tämä maallinen aika jätti ja häntä (siis anoppiani) on ikävä, koska asun kaukana. Rakastan häntä; hän on osa perhettäni. Minun on ikävä.

Olin älyttömän nuori, kun tapasimme. Tuskin kouluni lopettanut. Aluksi ihan kaikki ei mennyt putkeen, koska minä olin lähes just murrosikäni päättänyt, kokematon ja vasta oikeaa elämää kurkisteleva, opetteleva. Mutta ajan oloon, ja etenkin sen jälkeen kun hyvästelin lopullisesti oman äitini, hän oli ja on yhä rakkain niissä maisemissa. Toivon tapaavani hänet ensi kesänä ja silloin halaan häntä, tiukasti, rakastaen, hyväksyen, ikäihmisen elämää kunnioittaen. Kunpa hän saisi nukahtaa sitten aikoinaan rakastavien käsivarsien syleilyyn! Sitä samaa toivon itsellenikin.

torstai 4. huhtikuuta 2019

EIVÄTKÖ NÄMÄ SÄRKYMISET JO RIITTÄISI?

Seitsemän vuoden sisällä olen kokenut kolme leikkausta, joista ensimmäinen oli kaikkein kipein, satuttavin ja yllättävin. Silloin minut leikattiin kertarysäyksellä irti kodistani, kotiseudustani, ystävistä ja tuttavista. Lähes samassa rysäyksessä irtosi myös pieni, suloinen mökkini, mi oli rakkain ja tärkein (myös ainoa) pakopaikkani maailman myrskyiltä. Vieläkään en kestä katsella mökkikuvia, en omia enkä toisten - en halua edes ajatella niitä, vaan ikään kuin ohitan ne, mikäli jotain siihen suuntaan sattuu mieleeni tai silmiini vilahtamaan. Sen vuoksi en pysty edes käväisemään siellä, kun en kestä nähdä aarrettani toisten hallinnassa... 

Jonkinlaiseen toimintakuntoon selviäminen vei noin viisi ja puoli vuotta, tosin täysin siitä en selvinne koskaan, oli se - ja on yhä - ihan liian hirvittävä asia; repäistiinhän minut ympyröistä, joita olin pitänyt maailmanani kuudenkymmenen neljän vuoden ajan. Ainoa siunaus siitä oli se, että pääsin lähelle lapsiani ja lapsenlapsiani sekä toista sisartani, se nuorempi kun jäi ikävä kyllä sinne kotiseudulle.

Toinen leikkaus tapahtui puolitoista vuotta sitten, jolloin ihan sattumalta, sydänvaivojen ja pääkivun vuoksi päivystykseen hakeuduttuani, päässäni havaittiin meningeooma, aivokasvain, joka luokiteltiin syöväksi sen ärhäkkyyden takia, ja joka onneksi saatiin kokonaan pois sen lilluttua lähes irtonaisena aivokalvon päällä. Sen jälkeen kuljin arkipäivisin sädehoidoissa kuuden viikon ajan. Taksilla, tunti mennen tullen. Virkistyin ihmeesti, sillä olihan päivissä säännöllinen rytmi, jota noudattaa. Kuin olisi käynyt töissä! Päälaella oleva kalju aukko on nyt hiljalleen täyttymässä uusilla hiuksilla ja viime syksynä sain sen syövän suhteen terveen paperit (kontrolleja tietenkin parin vuoden välein) - kunnes kolmisen kuukautta myöhemmin aikaistin mammografia(vuosi)kontrollia tietyistä syistä, ja silloin löytyi uusi syöpä, tällä kertaa rinnasta.

Rintasyöpä leikattiin helmikuun lopulla ja eilen kävin onkologilla kuulemassa mahdollisista tulevista hoidoista. Vähän hirvitti ajatella, miten selviäisin vaikkapa sytostaateista, nuori ja täysin voimissani kun en enää ole. Huojennus oli melkomoinen kuullessani, että olin toiminut ajoissa eikä syöpä ollut päässyt levittäytymään, vaan se oli saatu kokonaan pois, ts. olin lääkärin sanojen mukaan 80%:sti syöpävapaa, vaikken mitään lääkkeitä söisikään. Nollaprosentteihin en pääse ikinä, koska se syöpä on kuitenkin ollut minussa, joten varuiksi "nautin" viiden vuoden ajan letroja, lääkkeitä, joilla on ikäviäkin sivuvaikutuksia. Nekin ovat henkilökohtaisesti erilaisia, joten jos tämä tuuri jatkuu, ehkä vältyn niiltä, joiltakin ainakin. Näin helpollako pääsin? kysyin lääkäriltä hölmistyneenä, liikuttuneena, kiitollisena...

Kahden viime vuoden ajan olen ollut ikään kuin sivustakatsoja elämässäni; en ole itkenyt, en raivonnut, en kyseenalaistanut - olen ollut vain. Kuin utelias tarkkailija vieraan olennon elämässä. Eilen illalla sitten vihdoinkin jo hieman herpaannuin, koska olin valmis murtamaan kyynelten padon...

Tuntuu, etteivät tällaiset kuoleman hipaisut tule sattuman oikusta, mutta eiköhän tässä olisi jo tarpeeksi? Vaikka olenkin koettanut sinnikkäästi kiittää koko ajan, kun olen ajatellut, että minua jostain syystä kasvatetaan ja vahvistetaan täten sekä jopa riemuinnut ajatuksesta, että jos elämäni tällä tasolla on tarkoitus loppua, niin miten ihanaa onkaan sitten nähdä isä, äiti, siskot ja veljet pitkästä aikaa toisella puolella, niin silti mieleeni tunkee toive, että eivätkö nämä särkymiset oikeastaan jo riittäisi!


LUETUIMMAT