Kevätauringon säteet
sattuvat silmiini viiltävän kipeinä.
Koskettava viesti
iäisyyden hiljaisesta kutsusta
lennähtää sieluuni
aamutuulen varovaisena kuiskauksena -
valkoinen pursi on nostanut purjeensa.
Tuuli pyyhkäisee yli pihan,
henkäisee kotikoivun oksistoon
ja leijuttaa siitä
talveksi takertuneen lehden maahan,
puhaltaa pihalta
kulkijan jäljet näkymättömiin.
Mutta ne jäljet…
ne jäljet eivät koskaan katoa,
sillä ne on tatuoitu pysyvästi rakastaviin mieliin,
säilytetty syvälle muistojen kammioihin.
Rauhaisaa matkaa valoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti