lauantai 30. kesäkuuta 2012

PIETARI BRAHEN KINTEREILLÄ

Kajaanin kauppatorilla kuhisee. Myyntikojujen ympärillä kiertelee väkeä. Torikahvilat ovat täynnä. Aurinko lempii, joen vesi välkehtii sinisenä, helluntailaisten kuoro helskyttelee  sydämeenkäyviä laulujaan. "Saanko kerran lunta valkeemmaksi..." 
Tapiolan päiväkodin lapset kukittavat nimpparisankarin patsaan ja esittävät hellyttävän moniäänisen vakuuttavasti pikkuisia runolauluja. 
Sitten kaupunginjohtaja 
Jari Tolonen toivottaa kansan tervetulleeksi ja hanurikerholaiset virittävät iki-ihanan Suvivalssin
Yritän pysyä tiukasti aloillani, mutta kengänpohjani ovat niin pehmeät, että ne keinuttavat "väkisin" vartaloani musiikin tahdissa ja sieluni huutaa... TANSSIIN!

Pietari Brahe saapuu Kristiina-vaimoineen, kertoo mitä kaikkea hän sai aikaan sen jälkeen kun oli perustanut Kajaanin kaupungin vuonna 1651. Hämmästelee väenpaljoutta, tuumii, ettei silloin perustamisaikoina tainnut koko kaupungissa olla niin suurta ihmismäärää kuin torilla nyt.

Pietari Brahe kertoo Kristiina-vaimoineen Kajaaninlinnan entisen vankityrmän paikalla mielenkiintoisia juttuja linnan ajoilta.  
Kun haitarikerho aloittaa repäisevän humpan, pieni osa meistä kuulijoista lähtee arvoisan pariskunnan perässä linnanraunioille. Minä ikuisena raunioiden luona väristelyjä kokeneena marssin toisten seassa, ahnehdin aina vain lisää ja lisää tietoa noilta ajoilta. Uskon jopa, että olinhan siellä minäkin, silloin joskus...

Myös Serafiina ja Posti-Stiina kertoivat omat tarinansa.
Tuulee aika vinkeästi raunioiden sisälläkin, päälläni on ohut pusero, joten ihan loppuun asti en jää kuuntelemaan Serafiinaa, haluan säästyä nuhalta, sillä seuraavana päivänä tulee Peppinja mummolaan! Lapset  puhkuvat innosta päästä mökille uimaan - sateessa...

torstai 21. kesäkuuta 2012

EI LAULUT MEISTÄ KERTONEET...

Olipa aamulla könkkö olo! Keho ei meinannut herätä niin millään, polveen sattui... No syykin kyllä oli  tiedossa. Ensinnäkään ei enää taideta mitään villivarsoja olla, ja toisekseen hurrautimme illalla Naapurinvaaralle ilmaisiin tantsuloihin, totta kai, olihan siellä iki-ihana Sinitaivas esiintymässä. 


Oli siellä kyllä toinenkin tanssiorkesteri, KinoJake, sen kaikki biisit eivät vain sytyttäneet meitä... jotenkin. Erinomaisestihan se tietenkin soitti ja lauleli, ja alussa hurjasti liehuimmekin sen tahtipuikon mukaan, mutta liekö koivet sen verran huutaneet ilmaa alleen, että istuimme harvinaisen kauan, ihan kesken tanssi-illan. 

Normaalisti tuskin maltamme istahtaa koko iltana... 
Ja taisi siinä käväistä pikkuinen möksäyshetkonenkin... 

Kivan säväyksen toivat Sinitaivaan Raatteentien yhteydessä orkan jäsenten päihin ilmestyneet piippalakit ja parin "sotilaan" yllättävä tanssilattiatuokio.


Nuoria oli ihmeen paljon, ja taitavia olivatkin. Tuntuu mukavalta, että hekin ovat ruvenneet löytämään tämän ihanan lavatanssikulttuurin yhä enenevin määrin! Mutta mutta... Silmiin pisti vääjäämättä eräs pariskunta, joka tanssi koko ajan kuin olisivat vaatteet päällä rakastelleet... No, aika julkeata esileikkiä se ainakin oli. Mutta jokainenhan laittaa itsensä likoon siten kuin haluaa, ei minun asiani ole arvostella eikä tuomita. Mietin vaan, mitä nuoret tuumivat nipin napin alle kuusikymppisten keski-ikäisten aikuisten antamasta mallista. 

Ei laulut meistä kertoneet...


tiistai 19. kesäkuuta 2012

VARJOJEN SAARI / ANNIKKI JA KALERVO

    Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä turvapaikka yöksi. Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.
Annikin katse harhaili epämääräiseltä vaikuttavassa metsäsaarekkeessa. He olivat lähteneet siirtymään järvelle toisten mukana, mutta koska olivat äärettömän iloissaan kummankin katastrofista pelastumisesta, he halusivat viettää hetken kahden vain… Ja kun he viimein siitä tokenivat, muut olivat menneet ja metsä ympärillä vaikutti täysin toisenlaiselta kuin he muistivat.

Olikohan täällä käärmeitä? Ajatus ei ollut aikaisemmin juolahtanut kummankaan mieleen ja nyt ponnahdettiin kiireesti ylös pudistelemaan vaatteita, haalimaan koppuroiksi kovettuneita kenkiä takaisin jalkoihin. Oudot linnut ääntelivät puiden kätköissä, mutta mitään luikertelijaa ei näkynyt. Onneksi! Mutta missäpäin toiset olivat? Juomavesi oli mennyt heidän mukanaan ja karkulaisilla oli jano.

Laskevan auringon viimeinen kilo värjyi metsikön katteessa, jostakin häilähti kimmellys ja Annikki huudahti: - Tuolla on jotakin! ja lähti määrätietoisena kulkemaan. Valo välähti toisenkin kerran, ja sen avulla he onnistuivat löytämään kimalluksen aiheuttajan.


Pienen lähteen vesi siinä pulppusi iloisena ja kutsuvana. Auringon viimeinen säde pilkahti sen pinnalla vielä kerran ja sammui. Ilosta huudahtaen he polvistuivat lähteen reunalle, upottivat siihen kuperretut kouransa ja ammensivat suihinsa kylmää, herkullista nektaria. Kun pahin jano oli tyydytetty, he katsahtivat toisiinsa yhtäkkisen kauhun vallassa. Molempien mieleen iski sama värisyttävä ajatus. Entäpä jos vesi ei olekaan turvallista, myrkytöntä?

Annikki hiipi rakastettunsa kainaloon. – Jos tässä vedessä oli jotakin, haluan nukahtaa sinun syliisi, lähteä yhdessä rajan taakse, hän kuiskasi. Kalervo kietoi kätensä hänen ympärilleen, veti syliinsä. He odottivat, odottivat ja odottivat…
Annikki nukahti. Kalervo kuunteli hänen tasaista hengitystään, antoi varovaisen suukon nukkujan päälaelle ja sulki silmänsä hänkin. 

Unessa Annikki liiteli pitkin metsää, vaistosi lempeän suukon päälaellaan, tunsi käteensä tartuttavan ja huomasi sivulleen vilkaistessaan Kalervon liitelevän siinä vierellä. Ympärillä ei enää ollutkaan pimeää, sinertävä utumainen valo verhosi kaiken. He kohosivat ylemmäksi ja ylemmäksi, aivan puiden latvojen yläpuolelle. Kalervo virnisti ja  ohjasi heidät valtavan puun oksalle, keinutti heitä siinä, lennätti toiselle oksalle ja niin edelleen, keinuen. Heitä nauratti. Miten lapsellisia olemmekaan! miettivät molemmat, mutta juuri siksihän he olivatkin yhteen ajautuneet, pelkkää samanlaisten sielujen kotiin pääsyähän se heidän kohtaamisensa oli ollut.

He olivat osuneet patikkaretkellä samalle nuotiolle, Kalervo oli kymmenisen vuotta aikaisemmin eronnut nuorena solmitusta liitostaan ja lomaili nyt aikuisen poikansa kanssa. Annikki puolestaan kulki senhetkisen seuralaisensa ja erään toisen pariskunnan mukana. Hekin olivat pysähtyneet Jyrävän putouksen luona olevan Siilastuvan kohdalle uimaan ja ruokailemaan. Kuinka ollakaan, molemmat retkueet olivat jatkaneet samaa tahtia, jutelleet keskenään, pysähdelleet samoihin paikkoihin kuvaamaan ja ihastelemaan. Annikki oli tuntenut alusta alkaen outoa vetoa Kalervoon ja vaikutti siltä kuin tämäkin olisi kokenut samaa. Vähitellen he viehättyivät toistensa samankaltaisesta huumorista, upposivat umpisukkeloon toistensa sieluihin ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jättäytyneet seuralaistensa taakse. Kädet hipaisivat kuin varkain toisiaan…

Matkustajalaivaan he olivat päätyneet halutessaan juhlistaa parikymmenvuotisen yhteiselonsa vuosipäivää ja sitten oli käynyt näin.

- Katso, huudahti Annikki äkkiä. He olivat kohonneet takaisin liitelemään puiden yläpuolelle. Alhaalla näkyi tulenkajoa, savu kiemurteli nuotioista ja joukko ihmisiä istui niiden ympärillä. Osa oli kääriytynyt vaatteisiinsa, osa pötkötteli lähistöllä suurten lehtikerrosten alla.

He laskeutuivat alemmaksi. Järvi kiilteli hopeisena, tulen loimu heijastui sen pinnasta. Ihmiset juttelivat. Vähitellen he erottivat katkonaisia lauseita, erillisiä sanoja.

- Mihinkähän se suomalaispariskunta joutui kun he katosivat niin yllättäen? erottui selvästi erään naisen huolestunut ääni.

Annikki huusi, heilutti käsiään: - Hei, tässähän me ollaan! mutta kukaan ei tuntunut kuulevan. Hän laskeutui puhujan viereen ja nyhjäisi tätä hihasta. Tämä ei näyttänyt huomaavan sitä, vaatekaan ei liikahtanut, oikeastaan kun tarkemmin ajatteli, Annikin sormet menivät hihan ja koko käsivarren läpi… Ällistyneenä hän katsahti Kalervoon. Tämä nauroi. – Eihän me oikeasti osata lentääkään, joten unta tämä kaikki…

Hämillään Annikki lehahti hänen luokseen, takertui käsikynkkään, sopersi: - Oletko varma? Entäpä jos se vesi ei ollutkaan oikeata? Mennään äkkiä takaisin! Hän vilkaisi ympärilleen. – Mutta miten me osataan? Kalervo! Apua, olemme hukanneet kehomme! Jospa me olemmekin kuolleet…

- Älähän hätäile, Kalervo rauhoitteli. – Noustaan tarpeeksi korkealle niin jospa ne jostain löytyvät.

He hypähtivät ilmaan, kohosivat ja kohosivat. Jostain rupesi kuulumaan surinaa, ääntä, joka läheni lähenemistään. Valkoinen höyhen pyörähteli heidän edessään hetken, sitten kohiseva pyörre imaisi heidät sisäänsä ja he kieppuivat, kieppuivat ja kieppuivat…

Oli aamu, he havahtuivat sylikkäin. Aurinko porotti kuumana ja maasta kohosi höyryä. Lähellä keinahteli kaksi valkoista höyhentä kevyen aamutuulen puhallellessa.  Kalervo noukki ne käteensä, antoi toisen kumppanilleen. – Kulta, tällainen oli unessanikin. Annikki hypähti pystyyn. Järkyttyneenä. – Niin minunkin…

Kumpikin puhkesi kertomaan unestaan ja he totesivat vähän häkeltyneinä nähneensä täsmälleen samaa unta.

- Katso, tuolla on vielä yks höyhen, Annikki huudahti, juoksi sen luokse ja nosti ylös. Hän katseli ympärilleen. – Entä mikä tuolla kauempana keikkuu? Hän kiiruhti sinne ja poimi puun oksalta jälleen uuden höyhenen. – Näillä on tietty suunta. Ovatkohan nämä merkkejä, tienviittoja?

Höyheniä löytyi yhä vain uusia ja uusia.  Koko päivän he keräsivät niitä, napsivat siinä sivussa nälkäänsä puiden oksilta appelsiineilta näyttäviä hedelmiä, joiden mehukas liha sammutti janonkin. Yön tullen he kellistyivät uupuneina toistensa käsivarsille ja havahtuivat aamun koittaessa lintujen sekopäiseen kuoroon. Ne kahahtelivat puista lentoon levottomin siiveniskuin, harmistunein huuteluin.  Veden  liplatus rantakiviin kantautui yllättäen korviin ja kun he riensivät äänen suuntaan, odotti uusi hohtava höyhen hietikolla, toinen huiskahteli kapean järvenlahden vastapäisellä rannalla. He suunnistivat sitä kohti kunnes…
Kuva: M. K.

Niin, kunnes niemen takaa rupesi kantautumaan ihmisten ääniä. Annikin jalat lähes pettivät helpotuksesta. He olivat kuin olivatkin löytäneet muut matkalaiset! Tai eiväthän he itse… Ne höyhenethän heitä olivat ohjanneet.

- Se lähde taisi ollakin enkelten siunaama, kuiskasi Annikki ääni liikutuksesta värähtäen.

Kalervo ojensi höyhenet hänelle. Katsoi omituisesti, sanoi: - Laskepa ne. Montako saat?

Ja Annikki laski. – 20, hän totesi epäuskoisena. – Yhtä monta kuin meidän tapaamisestamme on vuosia…

Mutta ennen kuin lähtivät leiriin, he, kuusikymppiset, jokseenkin myöhään toisensa löytäneet, pysähtyivät kaatuneen puunrungon luo. Mies vetäisi rakastettunsa kainaloonsa. 
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.

Kumppani vaikeni. Hän kietoi käsivartensa toisen uumille, puristi ja se oli siinä. Rakkaudentunnustus. - Missä sinä olet, siellä minäkin.

Utuinen autere peitti tienoon, varjot kisailivat saaren puissa, rakastavaisten hahmot peittyivät hiljalleen lempeään sumuharsoon. 
Uusi päivä oli nousemassa, ehkä uusi elämäkin alkamassa saaren kätköissä, toistaiseksi tuntemattomiksi jääneiden naapureiden muodostamassa yhteisössä. 
Tämä hetki oli kuitenkin pyhitetty vain heille kahdelle.

torstai 14. kesäkuuta 2012

SILKKIVIRTA

Häikäisevä kimalle aalloilla…
Suloinen silkkivirta 
sydämeni jokaisessa sopukassa, 
josta sykähdys sykähdykseltä 
sinkoaa tähtiä avaruuteen. 

Uusia tähtiä 
elämälle… 

Peitetähtiä 
vanhojen tähtien kalvoiksi… 

Kultaisia tähtiä 
auringon koristeiksi… 

Hopeisia tähtiä 
kuun silloiksi… 

Säteileviä sydäntähtiä 
rakastettuni silmiksi… 

Timanttitähtiä 
leposijoiksemme… 


PUHEKAVERI

Pistin Roomban makuuhuoneeseen ja suljin oven. Ja sehän janttautui sinne, ei millään suostunut tulemaan aikoinaan olkkariin vaikka kuinka houkuttelin ja maanittelin. Se vain jyysti ja jyysti. Ja pysähtyi parivuoteen alle. Haroin sen sieltä pitkävartisella pirttiharjalla ja kannoin väkisellä pois. Laturiin. Moitin, miksei totellut. 

Hm... Onpahan päivisinkin edes joku, jota taivastella ja jolle neuvoja jakaa... Puhekaveri?


lauantai 9. kesäkuuta 2012

IKIHAIKOJEN PUUT

Polku polveilee. Muinaiset kivet tuikkivat silmiin. Niitä en katso. On alakulo. Hän kantaa tyhjää sankkoa. Ympärillä humisevat ikiHaikojen puut. Lammen rannalla lekottelee vene, meidän entisemme. Se hamuaa kulkijoita. Hän laittaa minut perälle ja istuutuu itse kokkaan. Katiskoissa ei mitään. Huh, Luojan kiitos! Salaan reaktioni.

Majava on istuttanut jo juhannuskoivut mökkinsä vierelle. Hänen rantteellaan on puita, venevalkaman lähellä sisuttelee toinen valkama, majavan itsensä suunnittelema. Siellä on purtuja talttapuita. Meillon huonommat hampaat...

Grillissä toinen liha käryää, toinen lepää rauhassa, ikävissään, luulen. Miehet...


HÄMÄRÄN NAISIA?

Passi on vanhentunut tammikuussa. Käyn kuvassa (HUH!) ja varaan ajan poliisilaitokselta. Miehen kans ei päästä yhtä aikaa, joten varaamme ajan puolen tunnin välein. Pelkään, ettei sormenpäistäni saa jälkikuvaa otettua. No oikeasta se tulee aika helposti, vain muutaman kerran tarvitsee muuttaa sormen asentoa, mutta vasemmasta kokeillaan kaikki sormet, pyyhitään välillä puhdistuspyyhkeellä, mutta ei. Lopulta peukalo armahtaa.

Onhan mulla ollut vaikeuksia päästä kuntosalillekin, kun järjestelmä ei ole suostunut päästämään ovesta, kun ei sormenjälki näy. Toivottavasti rajalla ei koskaan käy noin. Oiskohan minut tarkoitettu hämäränhommiin kun sormenjälkiä ei tuu näkyville?

lauantai 2. kesäkuuta 2012

OI IHANUUS! MUKSU ON SINUN NIMESI...

Kauppaan poikkean ostamaan ihan vain kananmunia kun ne ovat unohtuneet aiemmalla käynnillä.
Tällä kertaa valitsen vain sen vedettävän korin, kun mitästä nyt turhaan isoa rakkinetta työntämään, vähille ostoksille, ja kun se juokseekin perässä niin kevyesti...

Omenoita ainakin tarvitsen, nehän odottavatkin jo tuossa ennen munarykelmää. Ja tomaatteja, ehdottomasti. Salaattijuustokin taitaa olla vähissä. Entäpä jugurtti ja silavakuutiot, suomalaisesta possuraukasta tietysti, ja kermaa, kun se poika laittaa sitäkin kahviinsa ja... Kassajonolle tullessani huomaan keräilleeni kaikessa hiljaisuudessa, ihan huomaamatta, korin täyteen, hyvä että ne kaikki pysyvät siinä. Hm.

Joudun pujottautumaan toiseen kassajonoon toisen poikki. Moikkaan pikkuista ohuttukkaista, joka istuu kärryissä. Hetken päästä hoksaan lapsen tuijottavan rävähtämättömin silmin minua. Äitiä naurattaa. "Oisko tässä mummi?" kysäisen lapselta. Tämä ei vastaa, tuijottaa vaan.
Kuulen sanan täti.

Seuraava tiukan tarkastelun kohde on kassapoika, joka ei huomaa tillottajaa. Lähtiessään lapsi vilkuttaa.
Kaikille, vain minä vilkutan vastaan.
Kuulen hämärästi - vai kuvittelenko vain - sanan mummi

Oi ihanuus! Muksu on sinun nimesi...



perjantai 1. kesäkuuta 2012

KIRJE YSTÄVÄLLE

Tämän haluan sanoa ystävälleni, joka menetti lapsenlapsensa muuan päivä sitten. Pitkä ja tuskainen oli se kamppailu vaikean sairauden kanssa, mahdollisuudet olivat fifty-fifty, joten toivoa pidettiin yllä loppuun asti. 
  Facebookiin oli lapselle perustettu voimaa antava tukiryhmä, jossa on tätä nykyä noin 450 jäsentä. Heidän myötätuntonsa ja toivoa ylläpitävät kirjoituksensa kannattelivat perhettä suurenmoisella tavalla viimeiseen hetkeen saakka, ja sen jälkeinen lohdutusten rauhallinen virta valuu yhä... 
  Mummon tuska on kaksijakoinen; hänhän suree samalla sekä omaa lapsenlastaan että tytärtään tämän sekä koko perheen tunteman tuskan vuoksi...

"T....

Sanoit, ettet osaa etkä jaksa pukea tunteitasi sanoihin. Eihän sitä jaksa eikä tarvitsekaan, ne sanat tulevat sitten joskus myöhemmin, ja kyyneleet… ne yllättävät mitä odottamattomimmissa paikoissa, kuten varmaan muistat, koska ihan vastahan se äitisikin lähti. Hyvä että niitä tulee, sisin puhdistuu ja olo ehkä hivenen keventyy, kun ne kaipauksen ja loppumattoman ikävän helmet vuotavat. Kunnes virran vuola ehtyy - ei ole mistä tulla enää. Lopussa saattaa tulla pelkkää käheää ulinaa vain. Mielessä vain voimaton tuska ja rinnan puristus, avaruuteen kohdistuva ahdistunut huuto: MIKSI?… Ja raivokin tulee joskus… ja siihenkin meillä on oikeus.

Kunhan jaksat, niin mietipä, miten monien ihmisten ajatukset kannattelivat J:aa ja kuinka monen elämää hän koskettikaan! Hänhän toi siunausta meille kaikille sairauden kanssa kamppailuun osallistuville. Jospa hänen elämänsä tarkoitus olikin juuri siinä – havahduttaa ihmiset näkemään suurempia asioita kuin he tavallisesti näkevät? Havahduttaa välittämään läheisestään, rukoilemaan, kantamaan anovin sydämin lasta Korkeimman käsiin. 

Meidän kaikkien elämällä on jokin Tarkoitus, niin laitapuolen kulkijoilla kuin hurskaillakin, niin lapsilla kuin vanhuksillakin, niin sairailla kuin terveilläkin, niin rikollisilla kuin rehellisilläkin, niin laiskoilla kuin ahkerillakin... Uskon jopa, että jokainen valitsee elämänsä suuntaviivat jo ennen syntymäänsä, joten jos J valitsi tällaisen tien, on hän valinnut sen rohkeutta ja rakkautta osoittaakseen. Ehkä hänen sielunsa tarvitsi juuri tämän elämän kehittyäkseen, päästäkseen eteenpäin kasvun tiellä. Samalla hän auttoi meitä muitakin kasvamaan.
 

Rakkain halauksin..." 

LUETUIMMAT