VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

VEDETÖN KAUPUNKI

Tämä kaupunki, jossa nykyisin asun, on hyvin kuiva paikka, sillä täällä ei ole järveä, ei merta, ei edes näkyvää jokeakaan. Muutama tekolampi on sekä suihkukaivo. SILTI tämän kaupungin hallinto on päättänyt, ettei maauimalaa avatakaan tänä kesänä - sillähän säästetään peräti 100 000 e! Uimahalli sentään aukeaa, tosin vasta tämän kuun lopussa, ma 29.6.2020. Silloin tiloista avataan pukuhuoneet, suihkut ja 25 m allas, opetusallas sekä auringonottoalue.

Mutta eihän se ole sama vedettömän kaupungin lapsille, jotka eivät nyt pääse istuksimaan ulos aurinkoon altaita reunustaville nurmikentille, joista voi halutessaan kipaista kastautumaan, isommista uimahaluisista puhumattakaan. Ei kaikilla ole sitä mökkimahdollisuutta, joten kovin kummallinen päätös tosiaan.

Vedetön asuinpaikka on tuntunut kovin oudolta järvenrannalla kesänsä lähes ikänsä asuneelle, mutta tämä oli ensimmäinen kaupunki, josta löysin asunnon sitä tarvitessani ja hädissäni etsiessäni, vaikka monesta muustakin sitä haravoin. Järven rannalla istuksimista, puiden järvenpintaan peilautumista, aaltojen loiskintaa, tuulen kuisketta, veteen pulahtamista ja aironhankojen kitinää sekä rantasaunaa kaipaan loputtomasti, enkä pysty ymmärtämään tapahtumia, jotka johtivat mökkini myymiseen, mitä suren loppuikäni.

Mutta onneksi täällä on puistoja, joissa voi kuvitella istuvansa kotimetsän suloisessa sylissä – ja tavallaanhan ne ovatkin minulle kotimetsää, nyt.

SYDÄMENI KUORET JALKOJENI ALLA

Jään asemalle vilkuttamaan, katson, miten juna häipyy näköpiiristäni vieden mukanaan yhden elämäni kalleimmista aarteista, tyttäreni, joka on juuri lähtenyt opiskelukaupunkiinsa - ja sydämeni kutistuu ensin kokoon, sitten räjähtää. Se pyrkii ulos rinnasta, takoo, repii ja riuhtaisee viimein itsensä irti, hyökkää junan perään. Lentää, lentää lentää, ei saa kiinni kuitenkaan, vaan jää roikkumaan sen kannoille…

Palaan autolle tyhjänä, onttona, ja ajan kotiin. Kyyneleet sumentavat tien, mutta saan pyyhityksi niitä pois sen verran, että pystyn etenemään. Olen luovuttanut nyt vanhimman lapseni maailmalle, josta hän palaisi täst'edes vain piipahduksin luoksemme. Tiedän, että se kuuluu asiaan; kotoa on lähdettävä, että voi itsenäistyä ja opetella elämään omin voimin. Tiedän myös, että huominen tuo vähän helpotusta eikä rintaa enää pakahduttaisi niin kovin, minun on vain jotenkin jaksettava tämä ilta, haahuilemalla, merkityksettömiä asioita puuhaamalla, olemalla liikkeellä kaiken aikaa, pääasia, ettei tarvitse pysähtyä pohtimaan. Menetyksen tunne on musertava ja itken koko paluumatkan, sydämeni kuoret jalkojeni alla.

Sen jälkeenkin ovat kaikki lasten lähdöt riipaisseet. Väliin liiankin lujaa. Onneksi tuolloin vielä en ollut yksin, joten en voinut hautautua yksinäisyyteen hautomaan ikävääni, potemaan tuskaani, sillä arkielämän rutiinit pakottivat toimimaan normaalisti. Olihan kotona vielä toinen lapsistani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, nyt, kun todellakin olen yksin, se yksinäisyys, kaipaus ja menetyksen tunne iskee kipeästi jok’ikinen kerta, kun joku lapsistani tai lapsenlapsistani lähtee jättäen minut vilkuttamaan. Yhä vieläkin, vaikka nuorempi lapsistani käy lomallaan luonani päivittäin, minun on joka kerta päästävä katsomaan hänen lähtöään parvekkeelta. Seuraan hänen kulkuaan viimeiseen vilahdukseen asti, ja sisälläni kouristaa. Muistutan itselleni, että huomenna hän tulee taas, minun on vain mentävä nyt tietokoneen tai telkkarin ääreen tai lähdettävä ulos joko katuja mittailemaan, puiston penkille istumaan tai kauppoihin kiertelemään – siellä näkee ainakin muita ihmisiä, joille voi jopa puhua. Pieniä, merkityksettömiä asioita, sanoja kuitenkin, niin että tunnen olevani elossa, ihmisenä näkyväinen. Vasta vain vähän aikaa sitten jaksoin juostakin, mielettömästi, pitkin outoja katuja ja metsäisiä sivupolkuja. Enää en siihen pysty, ainakaan toistaiseksi, mutta haaveena on, että sekin päivä vielä koittaisi.

Mutta tosiasia näyttää olevan se, että Tyhjän pesän syndroomasta en pääse koskaan. En tällä tunneskaalalla enkä kotihiiren luonteella. Hyviä neuvoja kyllä sataa suunnasta jos toisestakin, mutta ne ovat vain neuvoja, eivät konkreettisia apuja. Kun pesä on tyhjä, se todellakin on tyhjä. Onneksi pesäni sirkuttajia tapaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Hekin ikävöivät ja rakastavat minua.

***

Tällaisia ajatuksia ja muistoja, sydämen purkuja, kaikkein päällimmäisinä olevia tuntoja tämä aamu kantoi.

Kun on niin ikävä kotipesään, sinne kotikotiin, ja tämä keskikesä on vuoden kipein aika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on rämpiä tunteen yli.

SYDÄMENI TÄHTI

Keskellä säkenöiväin tähtivöitten
kimmeltää kirkkaimpana Joulun tähti.
Se tähti, mikä kerran sydämestäin sinne lähti.

Nyt pyydän - tule takaisin!
Suo valos, lämpös, rakkautesi
hohtaa ja hehkua taas minussakin!

On hanki valkoinen ja puhdas, hohtava,
mutt’ samalla niin viileä, kylmyyttä hohkava.
Jos sinne pesän kaivertaisin,
kai osan lämmöstä minäkin takaisin saisin?

Oi, mikä hahmo tuolla taapertaa?
Ei yllään vaippoja, ei viittaa mahtavaa.
Vain hohde kultainen sisältään väreilee
ja puhtaan säteen aura kutreillaan kimaltelee.

En hangen viileätä pesää tarvitse,
minua lämmittää jo katse pienokaisen.
Kun sylissäni, sydämessäin Häntä kannan,
en muuta kaipaile -
tähteni jatkossakin taivaalla loistaa annan.

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

MITEN OLISINKAAN!

Selailin vanhoja runojani. Tämä kosketti, riipaisi vieläkin. Kamalasti. 

Ensimmäiselle, hartaasti odotetulle lapselleni tähtiin kirjoittamani. 

Sinä näytit plussaa 
ja Sinä lupasit tulla... 

Sinä olit jo silloin lapseni, 
minun kalleimpani,
rakkaimpani...

Sitten peruit...

Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...

Miksi, lapseni, miksi?

Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!

Miten olisinkaan!

OI IHANUUS! MUKSU ON SINUN NIMESI...

Kauppaan poikkean ostamaan ihan vain kananmunia kun ne ovat unohtuneet aiemmalla käynnillä.
Tällä kertaa valitsen vain sen vedettävän korin, kun mitästä nyt turhaan isoa rakkinetta työntämään, vähille ostoksille, ja kun se juokseekin perässä niin kevyesti...

Omenoita ainakin tarvitsen, nehän odottavatkin jo tuossa ennen munarykelmää. Ja tomaatteja, ehdottomasti. Salaattijuustokin taitaa olla vähissä. Entäpä jugurtti ja silavakuutiot, suomalaisesta possuraukasta tietysti, ja kermaa, kun se poika laittaa sitäkin kahviinsa ja... Kassajonolle tullessani huomaan keräilleeni kaikessa hiljaisuudessa, ihan huomaamatta, korin täyteen, hyvä että ne kaikki pysyvät siinä. Hm.

Joudun pujottautumaan toiseen kassajonoon toisen poikki. Moikkaan pikkuista ohuttukkaista, joka istuu kärryissä. Hetken päästä hoksaan lapsen tuijottavan rävähtämättömin silmin minua. Äitiä naurattaa. "Oisko tässä mummi?" kysäisen lapselta. Tämä ei vastaa, tuijottaa vaan.
Kuulen sanan täti.

Seuraava tiukan tarkastelun kohde on kassapoika, joka ei huomaa tillottajaa. Lähtiessään lapsi vilkuttaa.
Kaikille, vain minä vilkutan vastaan.
Kuulen hämärästi - vai kuvittelenko vain - sanan mummi. 

Oi ihanuus! Muksu on sinun nimesi...

SEIKKAILUA JOKA HETKI

Terveisiä Peppinjan kotimaisemista, jossa näyttää riittävän seikkailua joka hetkelle. Yksitoikkoista ei ole koskaan, aina sattuu ja tapahtuu. Mummin tulee vain pysyä valppaana jokainen siunattu hetkonen.
Aamusta se kaikki alkaa...
Pinjuska romposti eilen aamulla päiväkotiin mennessä muutamat vesilätäköt, kerkesi hypätä niihin ennen kuin käteni ehti reagoida ja tietenkin kengät kastuivat, onneksi päiväkodissa olivat kumpparit odottamassa. Päivällä kiiruhdin kaupungille asioilleni ja kun sieltä selvittyäni hain lapset, niin päiväkodissa ei riemulla ollut rajoja; varmaankaan yhdellekään siellä ei jäänyt epäselväksi se, kuka heitä oli tullut noutamaan... Osa lapsista tuli juttelemaankin kanssani, Pinjuskan mielitietty vielä toivotti kullalleen iloisesti moi moi karvanaama, johon toinen vastasi yhtä suloisesti.

Kotimatkalla Peppi livahti lumikasan päälle, laski liukumäkeä aidatulle tontille ja juuttui kinokseen. Kenkä jäi sinne. Pinja yritti ensin auttaa mutta taisi paremminkin täyttää kenkää lumella eikähän se tietenkään muuten irronnut ennen kuin mummi itse kömpi aidan yli, taiteili kinoksessa (upposi kyllä pikkusen välillä) paikan päälle ja kaivoi korkean omakätisesti kengän esille. Meinasipa vielä lasten kanssa tikahtua nauruunkin sinne aitauksen sisäpuolelle ja tuli samalla syrjäsilmin rekisteröineeksi ohikulkijoiden ilmeet, joista päätellen niillä nurkilla näytti asuvan ihmeen iloisia ihmisiä.
Jalkakäytävillä oli, sinne asti vihdoin päästyämme, joka paikassa lätäköitä ja niihin piti tietysti hypätä heti kun mummin silmä vältti. Oli tosi liukasta, aamulla lapset meinasivatkin menomatkalla pätkähdellä pitkäkseen, mutta koska olivat kiinni minun kädessäni, eivät päässeet vauhdilla lentämään. Ihme ja kumma kun minäkään en lentänyt, kieli keskellä suuta kyllä kuljinkin. 

Kotona sitten Pinjan valtasi taas taiteellinen inspiraatio ja hetkessä hän oli loihtinut kylppärin käsipyyhkeeseen punaiset kiemurat, samoin ruokapöydän tuoliin (puuosat sain puhtaiksi, pehmustetyyny jäi odottamaan kovempia aineita), kätensä ja kyntensä kohdalla hän oli päätynyt imakkaan vihreään ja lattiakin näytti kaivanneen vaihtelua...

Että semmosta, mitähän tänään, kun kaupungille on tarkoitus mennä kaikki yhdessä, on balettia sun muuta jänskää. Enokin saadaan mukaan lisävahvistukseksi. 

Tuossa ne ipanat minun sängyssäni vetelevät unia nytkin, toinen hiipi siihen tyynyineen jo ennen puoltayötä, toinen vasta neljän maissa. Enpä malttanut olla ottamatta heistä tilannekuvaa; pikkusiskon toisen käden sormet kun näppäilevät isonsiskon nenää ja toinen käsi lepää tämän kyljen päällä. Karkasin siitä keskeltä kun en jaksanut enää maata selälläni, puoleen tai toiseen kääntymättä, sillä toiselle heistähän olisin silloin kääntänyt selkäni...

PIKKU RÄÄPÄLE

Mielestäni mikään tässä maailmassa ei ole järisyttävämpää kuin pieni sairas lapsi. Siis tässä normaalissa maailmassa, missä nykyään ei sodita, onneksi... Tahtoisin vain vetää pienokaisesta ne viimeisetkin pahat tuntemukset pois, helliä häntä kaikin tavoin ja sallia lohtua tuovien enkeleiden tuudittaa sylissään, kanniskella pitkin sinisiä pilvisaarekkeita ja kultaisia kukkuloita. Haluaisin ottaa itselleni kaikki pienen ihmisen kivut ja tuskat sekä saman tien antaa vanhemmille aikaa levähtää ja palautua arkisten vaatimusten pyörteistä, kunnes he jaksavat jälleen.

Ihan vastikään tuudittelin yhtä pikkuista, joka täysin uupuneena nojasi minuun jaksamatta pitää edes silmiään auki, mutta ei sallinut silti vuoteeseenkaan itseään laskea, joten otin vastaan naamalleni niin pärskeet kuin kaiken muunkin. Siinä me yhdessä vain istuttiin, keinuttiin ja halattiin.

Lapsessa muutos on ällistyttävä, kun hän saa oikeat tropit: seuraavana päivänä olin jo helisemässä väsymystä kiljuvine vanhoine roppineni ja aivoineni, kun jouduin erottelemaan ja irrottelemaan kaikkeen ennättäviä lapsukaisia toisistaan, ikkunanpenkeiltä ja, niin, milloin mistäkin. Taisinpa väliin metelöidä vähän itsekin...

Ja nyt yskin ja pärskin minä. TAAS! Tämä talvi tuntuu olevan yhtä suurta aivastusta!