VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

JA MITÄ SE IES HYVEJÄÄ?

Kun maailma sulkeutuu, kuten se yleensä tekee yksinäiselle,
niin mitä vaihtoehtoja sinulla on?
Nukkua, tai yrittää ainakin, katsoa telkkaria, vilkaista ulos ikkunasta?

Miksi kukaan edes ihmettelee, kun joku ikääntyneempi vähän väliä lentää eetteriin? Elämällä on aina tarkoitus, mutta kun se/tämä kerta on koettu ja sillä kertaa täydentynyt, niin eikö kantsis mennä jo odottamaan sitä uutta reissua?
Miksi jäädä odottamaan tyhjääkin tyhjempää?
Noo, positiivisethan aina positiivisoivat, mutta kantaako se rajan yli?

Kaipa nekin lukemattomat opintoreissut joskus muutaman vuosituhannen päästä on opittu. Van mitä sitten? Ja miksi ihmeessä?
Tarvitseeko tässä edes olla mikään pessimisti?

Ehkä joku taas palaa, kun muistaa elämän tarkoituksen.

SIIS? Ja se on??? Ja mitä se ies hyvejää?

P.S. Ja kaikki eivät edes pysty näistä tunnoista kertomaan.
He vain häviävät kartalta, sulautuvat maailmankaikkeuteen.