JA MITÄ SE IES HYVEJÄÄ?

Kun maailma sulkeutuu, kuten se yleensä tekee yksinäiselle,
niin mitä vaihtoehtoja sinulla on?
Nukkua, tai yrittää ainakin, katsoa telkkaria, vilkaista ulos ikkunasta?

Miksi kukaan edes ihmettelee, kun joku ikääntyneempi vähän väliä lentää eetteriin? Elämällä on aina tarkoitus, mutta kun se/tämä kerta on koettu ja sillä kertaa täydentynyt, niin eikö kantsis mennä jo odottamaan sitä uutta reissua?
Miksi jäädä odottamaan tyhjääkin tyhjempää?
Noo, positiivisethan aina positiivisoivat, mutta kantaako se rajan yli?

Kaipa nekin lukemattomat opintoreissut joskus muutaman vuosituhannen päästä on opittu. Van mitä sitten? Ja miksi ihmeessä?
Tarvitseeko tässä edes olla mikään pessimisti?

Ehkä joku taas palaa, kun muistaa elämän tarkoituksen.

SIIS? Ja se on??? Ja mitä se ies hyvejää?

P.S. Ja kaikki eivät edes pysty näistä tunnoista kertomaan.
He vain häviävät kartalta, sulautuvat maailmankaikkeuteen.

KIRJE YSTÄVÄLLE

Tämän haluan sanoa ystävälleni, joka menetti lapsenlapsensa muuan päivä sitten. Pitkä ja tuskainen oli se kamppailu vaikean sairauden kanssa, mahdollisuudet olivat fifty-fifty, joten toivoa pidettiin yllä loppuun asti. 

  Facebookiin oli lapselle perustettu voimaa antava tukiryhmä, jossa on tätä nykyä noin 450 jäsentä. Heidän myötätuntonsa ja toivoa ylläpitävät kirjoituksensa kannattelivat perhettä suurenmoisella tavalla viimeiseen hetkeen saakka, ja sen jälkeinen lohdutusten rauhallinen virta valuu yhä... 
  Mummon tuska on kaksijakoinen; hänhän suree samalla sekä omaa lapsenlastaan että tytärtään tämän sekä koko perheen tunteman tuskan vuoksi...

"T....

Sanoit, ettet osaa etkä jaksa pukea tunteitasi sanoihin. Eihän sitä jaksa eikä tarvitsekaan, ne sanat tulevat sitten joskus myöhemmin, ja kyyneleet… ne yllättävät mitä odottamattomimmissa paikoissa, kuten varmaan muistat, koska ihan vastahan se äitisikin lähti. Hyvä että niitä tulee, sisin puhdistuu ja olo ehkä hivenen keventyy, kun ne kaipauksen ja loppumattoman ikävän helmet vuotavat. Kunnes virran vuola ehtyy - ei ole mistä tulla enää. Lopussa saattaa tulla pelkkää käheää ulinaa vain. Mielessä vain voimaton tuska ja rinnan puristus, avaruuteen kohdistuva ahdistunut huuto: MIKSI?… Ja raivokin tulee joskus… ja siihenkin meillä on oikeus.

Kunhan jaksat, niin mietipä, miten monien ihmisten ajatukset kannattelivat J:aa ja kuinka monen elämää hän koskettikaan! Hänhän toi siunausta meille kaikille sairauden kanssa kamppailuun osallistuville. Jospa hänen elämänsä tarkoitus olikin juuri siinä – havahduttaa ihmiset näkemään suurempia asioita kuin he tavallisesti näkevät? Havahduttaa välittämään läheisestään, rukoilemaan, kantamaan anovin sydämin lasta Korkeimman käsiin. 

Meidän kaikkien elämällä on jokin Tarkoitus, niin laitapuolen kulkijoilla kuin hurskaillakin, niin lapsilla kuin vanhuksillakin, niin sairailla kuin terveilläkin, niin rikollisilla kuin rehellisilläkin, niin laiskoilla kuin ahkerillakin... Uskon jopa, että jokainen valitsee elämänsä suuntaviivat jo ennen syntymäänsä, joten jos J valitsi tällaisen tien, on hän valinnut sen rohkeutta ja rakkautta osoittaakseen. Ehkä hänen sielunsa tarvitsi juuri tämän elämän kehittyäkseen, päästäkseen eteenpäin kasvun tiellä. Samalla hän auttoi meitä muitakin kasvamaan. 

Rakkain halauksin..."