Me mummeroiset olemme kaiketikin jo aika onttoihin korsiin kursittuja, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...
Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.
Eilen taas hiiviskelin pihan yli, jalat täristen, uhkarohkeillen, sillä onhan se ihan pakko ainakin kerran viikossa päästä näkemään muitakin ihmisiä, istuksimaan kaupan penkeillä, saattelemaan pikkuisten naperoiden menoa haikeana, hellyydestä värisevin silmin, heittämään välillä tuntemattomille kanssakulkijoille jonkun sanasenkin, sillä pää pökkeröityy ja jalkojen voima hapertuu entisestään, ellei niitä käytä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti