Kohtasin... Enkelin?
Oman enkelini?
Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.
Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.
Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.
Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään.
Enkelin, joka tiedustelee, miten voin.
Jaksanko.
Elänkö.
Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.
Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...
Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?