perjantai 28. kesäkuuta 2013

ENKELI?

Kohtasin... Enkelin?
Oman enkelini?

Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.
Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.
Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.

Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään. 
Enkelin, joka tiedustelee, miten voin. 
Jaksanko. 
Elänkö.

Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.

Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...

Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?

torstai 20. kesäkuuta 2013

KYLLÄ MINÄ OPIN

Nykyinen kotini, tämä Riihimäki siis.
Ystävät ihmettelevät, miksi, eihän täällä ole tuttujakaan.
Miksi ei, vastaan. Täällä minua on kohdeltu hyvin, autettu ilman maksua, hymyilty ilman pyyntöä, ohjattu oikeaan ilman ruikutusta, otettu henkiseen syliin (toisin muuten kuin Kainuussa, jossa ei lotkauteltu korviakaan piskuiselle mitättömyydelleni). 
Miksei siis?

Kaunis, puutarhamainen kaupunki. 
Uusi kotikin ihan nappi. Ihanan lämminhenkinen, kolmikerroksinen asuintalo, jonka asujaimistoon en tosin ole pikamoikkuja lukuunottamatta päässyt ottamaan kontaktia kahdeksan kuukauden aikana kuin muutaman. (Esmes silloin, kun kävin myynnissä olevassa neljän huoneen ja keittiön asuntoon muuten vain tutustumassa... Hah.)
Vaikka olisin palavasti halunnut. Ajoittain. Odotin jopa pihansiivoustalkoita, mutta huoltoyhtiöhän nekin tekee...
Sillä kaenuulaesena lämminhenkisenä, rakastavana lähimmäesenä tietysti olisin mieluusti siepannut heidät kaikki syliini. Kerralla.
No, se ei vissiinkään täällä ole niin tavallista.
Harmi. Mutta kyllä minä opin. 
Ja kontaktoin. Vielä. Joskus...
Ja sieppaan...

lauantai 15. kesäkuuta 2013

NOSTALGIAA - II, IIN HAMINA JA NÄTTEPORI


Mökkimatkalla aikaudun Iihin, jossa asuin noin 34 vuotta sitten. Ihmettelen ja loksauttelen leukojani tuon tuostakin, sillä kovin paljon on kyläkuva muuttunut. Silloinen punatiilinen, kolmikerroksinen asuintaloni on saanut uuden pinnan ja parveke lasituksen. Pihapiirissä on uusi aidattu leikkipaikka ja viereinen koulu on laajentunut rutkasti. Samoin on tehnyt kauempana sijaitseva entinen työpaikkani, yläaste ja lukio. 

Kolme-neljä tuntia siellä vierähtää pelkkään katseluun. Etenkin Iin Haminaa osaan nyt ihailla kokonaan toisella tavalla kuin silloin ennen. Miten ihanilla paikoilla ne talot ovatkaan! Osa joen töyräillä, näköalapaikoilla. Joen tulvia vastaan on alimpien rakennusten ympärille aikoinaan muurattu vahvat muurit. Ihmettelenkin, mikseivät muut tulvien uhkaamat alueet ole ymmärtäneet tehdä moista. 

Kadut ovat kapeat ja jotkut talot nököttävät lähekkäin, lähes kylki kyljessä. Monien väliin on jätetty vain pieni rako, josta nipin napin mahtuu kulkemaan.





Wanha pappila
Wanha pappila, jokirantaan pystytetty pysyvä taidenäyttely, museoalue, Nätteporimuseokahvila Huilinki ja läheinen leirintäalue Iin Sillat, joka on myynnissä (kannattaa muuten harkita ostamista - siinä saa samalla mahdollisuuden omaan voimalaitokseen)... Jo niiden perinpohjaiseen tutkisteluun hurahtaisi muuan viikko.


Huomaa minut eri kielin ilmaistuna ( jokirannan taidenäyttelyn satoa)

Jokirannan juuret (taidenäyttelyn satoa)

Kännykkä?

Pulpetti - itse istuin aikoinani samanlaisessa, kahdenistuttavassa, parinani luokan pienin poika (itsekin kun olin tytöistä matalin)




Käsi- ja kasvopyyhkeiden suojus

Lapikkaat eli nokkakengät (pysyivät suksen varpaallisissa [= nahkaiset suksisiteet] hyvin)

Vinttikaivo

Kesäteatteri museokahvila Huilingin yhteydessä
Iin Haminaa

Ihana paikka, muuttaisin sinne vaikka heti, mutta tarjolla olevat asunnot lienevät kortilla. Mikä historian henki siellä liihotteleekaan! Vanhoja taloja tietenkin kaikki, sekä peruskorjattuja että parhaillaan korjattavia, mutta niinhän pitääkin, tällaisella alueella. Ihanaa, että nämä on säilytetty muistona jälkipolville eikä rytätty maahan muotivillitysten tieltä, kuten monilla muilla paikkakunnilla on tehty! Valitettavasti.

Mutta JOS minulla olisi varaa, ja etenkin jos olisin nuorempi, sijoittaisin tuohon leirintäalueeseen...


Iitä oppimassa


perjantai 14. kesäkuuta 2013

EKSYNYT ELÄMÄN LAPSI

Jep ja dodii... Uusin runokirjani EKSYNYT ELÄMÄN LAPSI on valmis. Parin viikon sisällä se on kyseltävissä kirjakaupoista ja verkkokaupoista. Nyt sen voi tilata tuolta BoD-Shopista, johon antamani linkki vie. Tietenkin sen saa myös minulta, hiukan edullisemmin. Käsittääkseni se tulee myös e-kirjana.

Siinä on neljä eri osiota: KUUNTELE - LUMI LAULAA, SILKKIVIRTA, EKSYNYT ELÄMÄN LAPSI ja SATEENKAAREN PÄÄHÄN.

Löytyy näköjään myös ainakin täältä.
Olen tosi onnellinen, että jaksoin koota edes nämä runot yhteen, vaikken työn alla olevaan proosakirjaani pystynytkään tänä talvena keskittymään. Sen aika on sitten ensi keväänä. Toivottavasti.

torstai 13. kesäkuuta 2013

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Tuulee. Tässä kaupungissa tuulee aina.
Auringossa pärjää tuulitakki päällä, mutta eteen karauttava pilvi ryöstää senkin lämmön. Meren loiskuavat vaahtopäät rynnivät rantaan ja nakkaavat kirpakan suolaisen roiskahduksen kasvoilleni ja peräännyn.
Ulappa herättää kaipauksen. Suunnattoman.
Jossakin tuolla, usvaan sukeltavan horisontin takana... ?

Sulosti kukoistavassa puistossa tapaan tuntemattoman tutun.
Hänet tunnistan heti, kuva on ollut näköinen. 
Olenkohan minä ihan jees? 
Naurattaa. 
Teinityttömäiset ajatukset heti vallalla.
Siitä tietää, että on kunnossa; mieli kipeänä ei välitä, miltä näyttää. Sitä paitsi kahleet veivät kirvotessaan kolme kiloa. Kerralla. Ja lisää ropisee kannoilleni kaiken aikaa. Joten en suuremmin kanna huolta kelpaamisestani.
Itsetunto alkaa olla näköjään kohillaan. Van mitä? Että liikaakinko jo?

Ilmeisesti olen ihan jees, koska minut kaapataan karhumaiseen, lämpöiseen halaukseen ja tunnen kevyen suukon hiuksissani. Käteeni tartutaan ja yksin, samanmielisin askelin astumme usvien sillalle kohti kaukana edessä häämöttävää horisonttia...

Venyttelen. Näky on niin vahva, niin tosi, että uskon siihen.
Noinhan siinä käy.

Jonakin uskomattoman ihanana päivänä.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

MATKALLA MÖKILLE

JRRRR... JRRRRR kuuluu renkaan alta kun auto karkaa keskiviivalle. Olen jälleen tien päällä. Talo nukkui lähtiessäni ja ainoa ääni, jonka tälle aamulle kuulen, on navigaattorin. Sekin havahtuu välillä liian myöhään ja tokaisee: Reitin uudelleenmääritys... Ihan taatusti se torkahtelee, koska on kauan äänetön ja sitten yhtäkkiä hoksaakin, että tässä on menty niiku harhoihin ja yrittää vierittää syytä minun niskoilleni. Simpukka!

Nukuttaa. Pinnistelen seuraavalle ABC:lle jaloittelemaan ja maistamaan eväitäni, jotka koostuvat jääkaapin jäännöspaloista. Se auttaa hiukan. Navigaattori "juoksuttaa" ja tuntuu pistävän loppumatkasta siksakkaamaan, mutta tottelen, koska en ole varma reitistä. Enhän ole ennen kulkenut siitä.

Reilusti yli seitsemän tunnin sompailun jälkeen olen perillä. Autosta astuttuani minut valtaa epätodellisuuden tunne ja huojun kuin laivan kannella. Huippaa hieman. Olisi ehkä pitänyt huolehtia nestetasapainosta paremmin ja pitää taukoja enemmän kuin kaksi, mutta kun aina on se kiire. Perille.

Ensimmäiseksi sukaisen jumppavaatteet niskaani (ainakin kaksi viikkoa on jäänyt salitta). Jalat eivät ole vielä toipuneetkaan viimeisen viikon rylläkästä enkä jaksakaan kauaa räpistellä juoksumatolla. Telineetkin sattuvat, joten siirryn kylpylän puolelle. Erityisnuorten ryhmä täyttää vesihieronta-altaan ja siellä on ahdasta. Niinpä noukkaan juoksuvyön ympärilleni ja saan vesielementin sallimaan lempeän kuntoilun.

Päivällisen jälkeen ramasee. Melkein nukahdan, mutten antaudu, vaan riennän helteestä hetkessä koleaksi äleytyneeseen ulkoilmaan. Illalla kuuntelen hetken karaokea salissa, mutta väsy vie pian peiton alle.

Aamulla juoksen viereisen pikkujärven ympäri. Siinä ei kauan nokka tohise. Alkumatkasta muka kipua natiseva polvikaan ei virka enää palatessa mitään portaita ylös harppoessani.

Matkalla mökille.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

KOTIIN

Aurinko rävöttää kuskin puolelta, hiostaa reisiä, kasvoja, koko roppia. Onneksi jonkinlainen ilmastointi kuitenkin humauttelee vähän viilentävää, kun tehon nostaa kyllin korkealle. 
Poika ajaa edellä, meillä molemmilla on täysi lasti.
Vauhti ja hyvä tie viekoittelevat hurmaan, jossa on pidettävä kieli keskellä suuta, että ratti pysyy vakaana ja järki päässä.
Ja pää ehjänä.
Pari täpärää tilannetta. Minulla, olen kai liian holtiton.

Kotiin pääseminen tuntuu hyvältä. Koti on siisti, valoisa ja kaunis.
En jaksa purkaa vielä mitään; pakkaukset jäävät lojumaan sinne, minne ne on rätkäisty. Viisi pahvilaatikollista pelkkiä kirjoja - siskon vintille jäi toinen mokoma.
Ja kaikki ne pitäisi mahduttaa hyllyihin, entisten lisäksi...

Yöllä uneksin uudesta huoneistosta, vasta valmistuneesta, hienosta.
Haluan ostaa sen, mutta pankki ei anna lainaa.

Aamulla herätessäni en ole varma, onko se totta vai unta.
En ole muuten vieläkään.


Päivällä rakennan itselleni kesähuoneen.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

KURKOTUKSIA ELÄMÄÄN

Sanat - 
kurkotuksia elämään, 
etten katoaisi kokonaan.

Siellä kaukana 
virvatulien takana, 
kuunsäteiden sisällä, 
en ole mitään.

torstai 6. kesäkuuta 2013

ONKO SINUN PAKKO?

Mökki vaikenee. Se ei vastaa, kun kyselen, mitä nyt. 
Aittakin pursuaa laatikoita, vaatteita, patjoja, peitteitä ja astioita niin, 
että sinne hädin tuskin mahtuu nukkumaan. 
Vastahakoisesti survon osan jätesäkkeihin, sillä mitä minä kaikilla niillä vanhoilla rotiskoilla tekisinkään - lapsuuden niukkuus vain on jättänyt jälkeensä uskon, ettei mitään saa hävittää, 
koska milloinkaan ei tiedä, koska sitä tarvitaan... 

Haikeus sydämessäni kierrän siskojeni mökkipihoilla, mutta tietenkään niillä ei ole ristinsieluakaan, tiesinhän sen. 
Kukaan ei tule huutamaan, että tuuppa käömään vae tuunko minä teille. Sitten huomaan, ettei meille voi enää tullakaan, koska olen yksin. Pitäiskö siis sanoa, että sinulle...

Hymähdän tyhmille ajatuksilleni, mutta ikävä ei salli jäädä yöksikään enää, ahdistus palaa voimakkaana
ja minulle tulee kiire karistaa se kannoiltani. 
Siispä tungen auton niin täyteen kuin suinkin, järjestelen ja murehdin. Ihana kesäpaikka joutuu jäämään taas yksin,
mutta vannon, että vain hetkeksi, sillä minähän tulen pian takaisin,
olipa kilometrejä sitten kuusi- tai kahdeksansataa.

Kun starttaan, avaan vielä ikkunan luodakseni lähtösilmäyksen. 
Silloin kuulen äänen. Pienen, helisevän. 
Onko sinun pakko? Helena odottaa. 
Häivähdys rannalla ja auton vierellä. 
On, Selena, nyt taas on pakko, huokaan.
Antakaa anteeksi, palaan pian. 

Ja niin tonttukaksoset jäävät vilkuttamaan, kuten ennen lapsena. 
Ainakin luulen niin.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

OLEN VAPAA!

Mökki tulvehtii tavaroistani, joita kuskaan entisestä kodista,
nyt jo toisten omistamasta. 
Paljon on viety säilöön sisaren vintille,
suuri osa myös roskiin, kierrätykseen, tuleen. 
Eihän sitä millään raaskisi - heittää pois yhteisiä muistoja...
Mutta joskushan sekin on tehtävä. 

Viimeistä kertaa käydessäni kierrän talon jokaisen huoneen. 
Leveänsileässä aviovuoteessa,
avaruuslaivassa veljentyttären sanojen mukaan, 
on vain yksi kohouma pääpuolessa ja sekin pian katoaa. 
Sänky pirstotaan ja poltetaan. 
Sitä huonetta en tule kaipaamaan...

Olohuone vyöryttää muistoihini sen sohvalla vuodatetut lukemattomat kyyneleet ja tuskan hetket,
joiden kourissa olen käpristellyt. 
Hiljaa, ettei kukaan kuulisi ja heräisi. 
Sekin saa jäädä unohduksen yöhön.

Takkahuone hulvauttaa mieleen ne kaikkein onnellisimmat illat, 
jolloin siellä katsottiin tulen liekkeihin, syötiin ja tanssittiin. Kahdestaan. 
Sitä ehkä joskus muistelen. 
Sitten kun etäisyyttä on kertynyt riittävästi. 

Työhuone jää jotenkin ilmaan - en saa siitä puristettua mitään; 
sehän ei ollut minun valtakuntaani, mutta omaksi työhuoneekseni aikautunut viimeinen tila herättää sekasorron. 
Täällä kirjoitin huumaavan innoituksen vallassa,
lensin Pegasoksen vahvoin siivin korkealle, korkealle... 
Mutta täällä kiidin myös matalalla, toisin siivin... 
Ei, tämänkin haluan unohtaa. Liian paljon, liian väkevää maailmaa...

Helpotuksesta huokaisten irrotan avaimen ja suljen ulko-oven. 
Hengitän syvään. Kahleet kolisevat irrotessaan.

Olen VAPAA!

lauantai 1. kesäkuuta 2013

HÄN LÄHTI


Hän lähti. 
Minun rakkaani. 
Vain pöly jäi - 
ja maailmani räjähti. 

Nyt elämässäni ammottaa reikä. 
Rakkaani kokoinen. 

Samanlainen huutaa ovessani, 
huoneessani, 
sydämessäni. 

Reikä. 

Koska rakkaani… 
Hän lähti. 

"SINÄ TULIT!"

Matka on ollut pitkä ja väsymys painaa. 
Vielä kun jaksaisi pätkän möykkelikköistä mökkitietä! 
Auton renkaat nuolaisevat jokaista koloa ja kohoumaa, pohjaa hyväilevät polun keskelle uhmakkaasti kohonneet varvut ja heinätuppaat sekä pienet kuusen- ja koivunalut. 
Mitään järisyttävää raapaisua ei kuitenkaan kuulu, vaikka sellaista alitajuisella jännityksellä kuulostelenkin.

Ihanainen rakas, tuttu näkymä avautuu eteeni. 
Järvi peilaa taivasta, on tyyni ja häikäisevän sininen. 
Mökkimaailma sieppaa minut lämpöiseen, lohduttavaan syliinsä. 
"Sinä tulit!" kuulen kuiskauksia. 
Puut värisyttävät lehtiään ja huokailevat. 
Tuulenhenkäys häivähtää kasvoillani ja tuntuu kuin kuulisin keijukellojen helinän. 
Menninkäinen kurkistaa grillitsasounan takaa, peikkopojat vilistävät rantapöheiköissä ja saunan suunnalla kopisevat Annan ja Kaapon, saunatonttujeni askeleet...

Istahdan porraspuulle. 
Tunnen näkymättömien käsien hellät hipaisut hiuksissani. 
Kiedon kädet polvieni ympärille ja tiputtelen kyyneleitä syliini. 

Olen tullut kotiin.

LUETUIMMAT