ONKO SINUN PAKKO?

Mökki vaikenee. Se ei vastaa, kun kyselen, mitä nyt. 

Aittakin pursuaa laatikoita, vaatteita, patjoja, peitteitä ja astioita niin, 

että sinne hädin tuskin mahtuu nukkumaan. 

Vastahakoisesti survon osan jätesäkkeihin, sillä mitä minä kaikilla niillä vanhoilla rotiskoilla tekisinkään - lapsuuden niukkuus vain on jättänyt jälkeensä uskon, ettei mitään saa hävittää, 

koska milloinkaan ei tiedä, koska sitä tarvitaan... 

Haikeus sydämessäni kierrän siskojeni mökkipihoilla, mutta tietenkään niillä ei ole ristinsieluakaan, tiesinhän sen. 

Kukaan ei tule huutamaan, että tuuppa käömään vae tuunko minä teille. Sitten huomaan, ettei meille voi enää tullakaan, koska olen yksin. Pitäiskö siis sanoa, että sinulle...

Hymähdän tyhmille ajatuksilleni, mutta ikävä ei salli jäädä yöksikään enää, ahdistus palaa voimakkaana
ja minulle tulee kiire karistaa se kannoiltani. 

Siispä tungen auton niin täyteen kuin suinkin, järjestelen ja murehdin. Ihana kesäpaikka joutuu jäämään taas yksin,
mutta vannon, että vain hetkeksi, sillä minähän tulen pian takaisin,
olipa kilometrejä sitten kuusi- tai kahdeksansataa.

Kun starttaan, avaan vielä ikkunan luodakseni lähtösilmäyksen. 

Silloin kuulen äänen. Pienen, helisevän. 

Onko sinun pakko? Helena odottaa. 

Häivähdys rannalla ja auton vierellä. 

On, Selena, nyt taas on pakko, huokaan.
Antakaa anteeksi, palaan pian. 

Ja niin tonttukaksoset jäävät vilkuttamaan, kuten ennen lapsena. 

Ainakin luulen niin.