HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Heräsin ystävänpäiväaamuun jo ani varhain, hyyyyvinkin ani... No, tavallistahan se. Pakkasta on siinä -26 ja risat, vaikka ennuste oli asetettu -32:een juuri tähän kellonaikaan. Hytisyttää. Nytköhän se talvi vasta alkaakin?

Maailmalla juhlitaan ystävyyden päivää ja tärkeähän se onkin, sillä ilman ystäviä maailma olisi tyhjä ja lohduton. Minullakin on paljon tuttavia, joista jotkut ovat tulleet hyviksikin ystäviksi, mutta kovin vähän on niitä tosiystäviä, joiden kanssa jakaisin niin ilot kuin surutkin, pettymykset kuin haaveetkin. Tarkemmin kun ajattelen, niin niistä salaisimmista haaveistani olen tainnut uneksia vain sisimmässäni, itsekseni enkä kenellekään ole paljastanut ihan kaikkia.

Itseriittoisuuttako? Umpimielisyyttäkö? Pidättyväisyyttäkö? En tiedä, joskus tuntuu, että juttelen enemmän näistä asioista ns. näkymättömille ystävilleni kuin näkyväisille, joten kenties ei ole ollut tarvettakaan muuhun. Eikä tämä tarkoita sitä, että nämä kaikki näkymättömät eivät oikeasti olisi jossain olemassa - vaikkapa täällä virtuaalimaailmassa... :)

Siispä Ihanaa Ystävänpäivää maailma!

PIENI YKSINÄINEN?

Satuinpa tässä tammikuun viimeisen päivän aamuna ihan vahingossa avaamaan telkkarin ja huomasin tuijottavani Sofi Oksasen kuulaisiin kasvoihin ja huuliin, joilta ryöppysi tasaisen viileästi englanninkielistä puhetta Suomesta ja suomalaisista.

Hän keskusteli haastattelijan kanssa maamme väkivaltaisuudesta, mainiten, miten suomalaiselle naiselle on oma koti vaarallisin paikka ja että vaikka hänen miehensä syyllistyisi toistuviin vaimonsa pahoinpitelyihin, hän välttyy rangaistuksilta, mikäli hänellä on hyvä työpaikka.

Jo tuossa vaiheessa karvani pörhistyivät; kuin Suomen laki ei muka olisi samanlainen kaikille! Itsetietoisesti hän jatkoi, että varsinaisia kotirouviahan meillä ei enää ole, mutta työttömiä kyllä. On kuulemma häpeä olla kotirouva... Oijoijoijoi…

Vielä hän paljasti, että sininen lenkki on kansallismakkaramme, jonka kanssa juodaan kaljaa, etenkin Karjalaa ja sitähän täällä juodaan saunassa koko ajan, sillä ilman kaljaa ei tehdä mitään… Aika pitkällehän tuossa tietenkin on totuutta mukana, mutta että tietoisesti ulkomaille haluaa kotimaastaan tuollaista kuvaa jakaa...?

Ruokapöydässä haastattelija tuijotti Sofiin lumoutuneena, vaikka välillä olin näkevinäni hänen kasvoillaan ilmeen kuin hän ei oikein olisi varma, voisiko noita kylmänviileitä sanoja uskoa, joita hänen korvansa sieppasivat…

Treenaaminenkin on Sofin mielestä tavallaan uusi pakko, sillä ”jos et treenaa, olet jotenkin huono ihminen”. Haastattelijan tiedustellessa, onko Sofi itse kärsinyt syömishäiriöstä, koska hän käsittelee sitä kirjoituksissaan, kirjailija vastasi topakasti, että on kyllä, muttei halua puhua siitä, sillä hän on kyllästynyt toimittajien kyselyihin, kiitos vain. Ja haastattelija perääntyi oitis.

”Mitä ajattelet Suomesta?” kysyttiin seuraavaksi. Vastaus tulee kuin siltä paljon puhutulta apteekin hyllyltä: Sofi ei rakasta itse Suomea sinänsä, mutta hän on kylläkin rakastunut kotikaupunkiinsa Helsinkiin, koska siellä on helppo kävellä ja se on turvallinen pääkaupunki ja nykyisin sieltä saa hyvää ruokaakin! (Jotain hyvää siis kuitenkin!) Mutta Suomesta sinänsä hän ei voi sanoa mitään hyvää (painottaa vielä, että koska ei siis rakasta sitä) eikä muilla mailla hänen mielestään ole mitään Suomelta opittavaa, sillä eihän hän voi sanoa, että ulkomaalaisten pitäisi oppia väkivaltaa. Tässä kohtaa hän naurahtaa, rikkoo ilmeettömän naamionsa. "Olen pahoillani. Toivon, että Suomi pystyy kohtaamaan menneisyytensä hieman paremmin kuin tähän asti. Suomettuminen on vieläkin kuuma peruna.” Aiemmin hän on maininnutkin, että suomettuminen on hänen mielestään uudenlaista venäläistymistä, poliitikothan ottavat liikaa huomioon virallisen Venäjän mielipiteen... jne.

Ei rakasta Suomea? Pakko nyt kyllä kysyä, miksi tämä neito siis asuu yhä täällä? Ja miksi hän haluaa liata kotipesäänsä? Korostaakseen omaa etevyyttään, tärkeyttään, ylemmyyttään? Vaikea ymmärtää...

Vai voisiko hän yksinkertaisesti olla vain kuoren päälleen kasvattanut pieni yksinäinen?

SEIKKAILUA JOKA HETKI

Terveisiä Peppinjan kotimaisemista, jossa näyttää riittävän seikkailua joka hetkelle. Yksitoikkoista ei ole koskaan, aina sattuu ja tapahtuu. Mummin tulee vain pysyä valppaana jokainen siunattu hetkonen.
Aamusta se kaikki alkaa...
Pinjuska romposti eilen aamulla päiväkotiin mennessä muutamat vesilätäköt, kerkesi hypätä niihin ennen kuin käteni ehti reagoida ja tietenkin kengät kastuivat, onneksi päiväkodissa olivat kumpparit odottamassa. Päivällä kiiruhdin kaupungille asioilleni ja kun sieltä selvittyäni hain lapset, niin päiväkodissa ei riemulla ollut rajoja; varmaankaan yhdellekään siellä ei jäänyt epäselväksi se, kuka heitä oli tullut noutamaan... Osa lapsista tuli juttelemaankin kanssani, Pinjuskan mielitietty vielä toivotti kullalleen iloisesti moi moi karvanaama, johon toinen vastasi yhtä suloisesti.

Kotimatkalla Peppi livahti lumikasan päälle, laski liukumäkeä aidatulle tontille ja juuttui kinokseen. Kenkä jäi sinne. Pinja yritti ensin auttaa mutta taisi paremminkin täyttää kenkää lumella eikähän se tietenkään muuten irronnut ennen kuin mummi itse kömpi aidan yli, taiteili kinoksessa (upposi kyllä pikkusen välillä) paikan päälle ja kaivoi korkean omakätisesti kengän esille. Meinasipa vielä lasten kanssa tikahtua nauruunkin sinne aitauksen sisäpuolelle ja tuli samalla syrjäsilmin rekisteröineeksi ohikulkijoiden ilmeet, joista päätellen niillä nurkilla näytti asuvan ihmeen iloisia ihmisiä.
Jalkakäytävillä oli, sinne asti vihdoin päästyämme, joka paikassa lätäköitä ja niihin piti tietysti hypätä heti kun mummin silmä vältti. Oli tosi liukasta, aamulla lapset meinasivatkin menomatkalla pätkähdellä pitkäkseen, mutta koska olivat kiinni minun kädessäni, eivät päässeet vauhdilla lentämään. Ihme ja kumma kun minäkään en lentänyt, kieli keskellä suuta kyllä kuljinkin. 

Kotona sitten Pinjan valtasi taas taiteellinen inspiraatio ja hetkessä hän oli loihtinut kylppärin käsipyyhkeeseen punaiset kiemurat, samoin ruokapöydän tuoliin (puuosat sain puhtaiksi, pehmustetyyny jäi odottamaan kovempia aineita), kätensä ja kyntensä kohdalla hän oli päätynyt imakkaan vihreään ja lattiakin näytti kaivanneen vaihtelua...

Että semmosta, mitähän tänään, kun kaupungille on tarkoitus mennä kaikki yhdessä, on balettia sun muuta jänskää. Enokin saadaan mukaan lisävahvistukseksi. 

Tuossa ne ipanat minun sängyssäni vetelevät unia nytkin, toinen hiipi siihen tyynyineen jo ennen puoltayötä, toinen vasta neljän maissa. Enpä malttanut olla ottamatta heistä tilannekuvaa; pikkusiskon toisen käden sormet kun näppäilevät isonsiskon nenää ja toinen käsi lepää tämän kyljen päällä. Karkasin siitä keskeltä kun en jaksanut enää maata selälläni, puoleen tai toiseen kääntymättä, sillä toiselle heistähän olisin silloin kääntänyt selkäni...