AARRE

Voiko kalliimpaa aarretta

Elämä antaa

kuin suloisen nyytin

käsivarsille kantaa?

Mi tuhisee, itkee

ja aivastaa…

 

Voiko hellyydestä

värisevää sydäntä

mikään muu kohottaa

niin lähelle Taivasta?

                     @Sylviira-mummi 9.4.2005

Sain ensimmäisen lapsenlapseni tasan 18 vuotta sitten, joten hänellä on tänään suuri päivä; tuleehan hänestä nyt täysi-ikäinen! Muistan yhä hetken, jolloin saimme tiedon syntymästä. Nauroin, itkin, tanssin ja syöksyin mieheni kaulaan enkä oikein tiennyt, miten päin olisin ollut. Tuntui kuin sydän olisi räjähtänyt ja laajentunut syleilemään koko maailmaa.

Mummiksi tuleminen teki minusta äärettömän onnellisen. Myöhemmin sain olla todistamassa hänen vatsalleen kääntymistä ja ensimmäisten askelten ottamista. Muistan, kun hän piti telkkarin kaukosäädintä eteen ojennetuissa käsissään ensimmäisiä askeleitaan tasapainottaakseen. Hän nauroi ja tepsutti, horjuen, mutta tepsutteli kuitenkin. Ja kuinka paljon noita ihania muistoja on kertynytkään vuosien varrella, varsinkin kun vuotta myöhemmin hän sai sisaren, mikä sekin tuntui minusta aivan yhtä ihanalta! Heidän kanssaan viettämiä hetkiä muistellessa sydämeni täyttyy ja tulvii rakkautta.

ENKELTEN TALO

Aamulla varhain, siinä seitsemän jälkeen, keinottelin kävelysauvojen ja kenkien teräspiikkien turvin itseni pikkuisen autorääpäleeni luo, jonka lasit olivat tietenkin jäässä. Raaputtelin niitä ensin kokeilumielessä, mutta ei siinä oikein tullut jälkeä, sitten muistin, että sitä sulatusspraytahan olin vastikkään tuonut autoon ja sillä lasit sulivat niin sisä- kuin ulkopuoleltakin nopeasti.

Ja sitten perruuttammaan. Hetken se onnistui, mutta sitten jokin höperö jääkohouma pysäytti rääpäleen. Koetin eteen-, koetin taaksepäin, mutta kitkarenkaat sutivat vain. Nousin autosta ja yritin itse työntää, mutta näillä mummirievun voimillako tuo mokoma liikkuisi... Mitästä tyhjää! Varovasti pyöriskelin liukkaalla tantereella, kokeilin autossa olleiden liukureiden 😊 ja ylimääräisten käsineidenkin 😀 avulla saada renkaisiin pitoa, mutta nou nou nou!

Ja kas, sitten nousi aurinko, sillä vastapäisen kerrostalon ovesta asteli minua vanhempi (kai, ehkä, luultavasti?) pappa, käveli suoraan luokseni, kysyi vaan, eikö auto lähde liikkeelle, annahan kun kokeillaan - ja niin hänen avullaan saatiin rääpäle peruutetuksi ja mummirääpäle saman tien viikottaiselle kauppareissulleen. Mummirääpäle vilkutti kiitokseksi kiltille papalle, joka palasi takaisin kerrostaloonsa - oli nähnyt ponnisteluni ja tuli varta vasten auttamaan! 😍

Tuosta samasta kerrostalosta on ennenkin juossut ihania ihmisiä auttamaan talvella jumiin jääneen autoni kanssa. Se taitaa ollakin oikea Enkelten talo. 💖

VAARALLINEN MUMMI?

Taas aamuyön tunteina nousin pois vuoteesta, sillä turhaan siellä on pyöriskellä tuskailemassa purkamattomia ja puhumattomia kipeitä juttuja.

Koronan vallatessa maailman juutuin minäkin asuntooni kahdeksi kuukaudeksi. Poika toi muutaman kerran ruokakassin, mutta sitten päätin, että voin ihan hyvin itsekin käydä lähikaupassa mummojen tunnilla aamuseitsemältä, sillä tuntui, että oli pakko nähdä muitakin ihmisiä edes ohimennen. Pojan kanssa muutaman kerran käytiin pikku lenkki kävelemässä ja puistossa istuskelemassa, kun kotiini sisälle hänen ei ollut lupa tulla. Lopulta tuntui, että purskahdan nahoistani yksin asuntoa kierrellessäni. Suuhuni pistin milloin mitäkin, oikean ruoan valmistaminen ei napannut.

Yksinäiset kävelylenkitkin tuntuivat aluksi siltä, että teen jotain kiellettyä ja kuvittelin normi-ihmisten katsovan tuomitsevasti vaarallista mummoa, joka uskalsi tulla ulkoilmaan pelottelemaan nuorempiaan. Niinpä yhä useammin ja useammin jätin lenkit väliin, käväisin vain pikaisesti kerran viikossa aamuseitsemältä vakikaupassani, jossa useimmiten olin ensimmäinen rautaportin avauduttua. Väkeä lappoi hiljoksiin sisään, mutta pysyttelimme tosi etäällä toisistamme, joten mitään kontakteja ei tapahtunut.

Kun vuoteessa lojuminen ja pelkkä telkkarin katsominen tunnista toiseen, päivästä päivään ja yöstä yöhön laski mielialan niin alas, että rupesi tuntumaan siltä kuin maailmani olisi tyhjää ja turhaa kokonaan eikä millään olisi enää väliä, rimpuilin tunteen vallasta irti ja hurautin nuoremman sisareni kotiin ja toin hänet luokseni. Muutamien päivien ajan tuntui elämä taas lähes normaalilta, mutta kun sisareni piti viimein palata kotiinsa, hän jätti jälkeensä niin huutavan autiuden ja yksinjäämisen ahdistuksen, että hengissä pysymisen vuoksi annoin luvan vanhalle ystävälleni tulla kaverikseni. Muutenhan olen ollut jo kauan valmistautunut siirtymään toisenlaisiin maailmoihin, jo vakavien sairastumistenikin vuoksi, mutta ajatukset lapsista ja lapsenlapsista pitävät minut sitkeästi maailmassa. Turhaan ei sanota, miten yksinäisyys tuhoaa ja rampauttaa ihmisen henkisesti.

Nyt koetan ystäväni tuella saada jalkoihini lisävoimaa pidentyvillä kävelylenkeillä, sillä neljän viime vuoden sisällä lihasvoima on huvennut niin, etten pääsisi saunan lauteillekaan, ellen kiskoisi itseäni käsivoimin kaiteista sinne. Nyt ostin itse kaksiaskelmaisen saunajakkaran taloyhtiömme saunaan, koska yhtiö ei loksauttanut korviaankaan, vaikka huomautin, miten huonojalkaiset ja lyhyet ikäihmiset ovat joutuneet lopettamaan saunavuoronsa putkiremontin jälkeen, jolloin moniaskelmaiset, hyvät portaat vaihtuivat yhteen jakkaraan, joka sekin on jo sinällään niin korkea, että vain käsivoimin punnertaen sillekin pääsee. Yhdet kaiteet olen vasta onnistunut vetämään alas, mutta nyt ne on kuulemma teräspulteilla kiinni seinässä. No, onneksi vien tänään oman jakkarani sinne, niin jospa ne kaiteetkin säästyvät.

Mutta jos muutan vielä joskus, niin saunajakkaran vien mukanani, sillä ei se mikään halpistuote ollut, hyvä puujakkara.

HYVÄÄ JOULUA! 😍

Hiippalakki vilahti,

koht’ ovikello kilahti.

Pukki työntyi eteiseen

höpisten siin’ itsekseen:

”Taitaa olla mummi vaan

kaipaamassa omiaan.

Pistänpä sill’ suukkosen

kera tuhdin halauksen.”

Mummi riemust’ kiljaisi,

yllättäväst’ eleest’ riemuitsi,

vaan silloin pukki häippäsi

sulkien oven tiiviisti.

Nyt mummi hiukan hämillään

ikkunan pieleen kipittää,

tuijottaa iltaan hämärään

jokseenkin päästä pyörällään.

VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT

Poikkean illalla Granitin aukiolle kuuntelemaan kesäkonserttia. Tanssittava musiikki raikuu ja jalkapohjia kihelmöi. Voi, miten haluaisinkaan heittäytyä kokonaisvaltaisesti musiikin valtaan, askeltaa, pyörähdellä ja ilmaista tuntemuksiani rytmikkäin käsiliikkein! Mutta ikävä kyllä olen jo ilmeisesti ohittanut sen nuoruuden heittäytymishuuman, rohkeuden ottaa maailma haltuun ja tanssia, tanssia vaan niin että tuntuu, koska seison paikallani jalkojen tehdessä omia tahdostani riippumattomia liikahduksiaan.

Kun sitten Mamba-yhtyeen Tero Vaara ilmestyy lavalle ja aloittaa, tunnen suoranaista kipua siitä, etten saa/uskalla tanssia! Lähelläni hytkyy hillitysti suunnilleen omanikäisiäni kuuntelijoita ja mieleeni tupsahtaa äkillinen hulluudenpuuska. Mitä jos huikkaisin heille? Tytöt! Nyt jammaillaan niin, että kintuissa kipinöi! Hoh hoijaa, niinpä varmaan. VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT? 
Niinpä pakotan itseni pois paikalta - miksi pitäisi kuunnella musiikkia, kun sen kuunteleminen ottaa näin koville?  

Välikössä koipeni tanssivat sittenkin hetken lähes ihan tietämättäni, kädet taiteilevat ja kehoni pyörähtää, mutta kadulle päästyäni polveni taas muistuttaa karusta todellisuudesta ja känkkään kotiin.

Miksihän aikuisen ihmisen, ikäihmisen vielä, pitääkin olla niin yliherkkä, ylitunteellinen ja kaikkea muutakin yli? Olen niin väsynyt siihen, että kun sitten joskus vihdoin viimein huokaan sen viimeisen huokaukseni, se lienee taatusti aito helpotuksen huokaus!

J.K. Granitin aukiolla on muuten kesäkeikkoja muitakin. Neumannia olin jo kuuntelemassa toukokuun lopulla.

TAKSVÄRKKIÄ

Mummi! Voinks mä tulla torstaina sun luo, kun perjantaina on taksvärkkipäivä? Puhelimesta kantautuva innokas pulputus nostaa mummin pörröpään rivakasti ylös tyynystä, johon toivottomuus oli sen jälleen kerran lannistanut. Mä voisin auttaa sua töissäs, lakaista ja käydä kaupassa, jatkaa iloinen ääni sirkutustaan. Mä kun en oikein imuroinnista tykkää.

Mummin mieli virittyy jo hiukan korkeammalle tasolle. Voi kulta, ihanaa! Tietysti saat tulla. Kyllä me aina jotain hommaa keksitään.

Niin, ja jos sä maksat mulle vaikk' parikymppii, niin hyväntekeväisyyteen menee 12 euroo ja mullekki jäis kaheksan euroo. Kujeileva naurahdus saa mumminkin nauramaan. Katotaan nyt, tietenkin palkka riippuu siitä, mitä töitä tulee tehdyksi, hän kuittaa hymynkare suupielessään. Kiva kuitenkin, kun tuut.

Joo, moi sitten! Ja klik, vilahduksessa puhelin napsahtaa kiinni. Moi moi, nähdään sitten torstaina, mummi kuiskaa mykkään puhelimeen.

Mitäpä sitä turhia aikailemaan, kerran asia tuli selväksi, hän tuumaa ja kääntää tyynyn toisinpäin. Ainakin huomisesta tuntuu tulevan hyvä päivä.

KYLLÄ SINÄ VIELÄ OPIT

Viikarityttäret käväisivät taas pistämässä mummiin vauhtia ja sytyttämässä tämän koipiin kipinöitä. Tai oikeastaan mummi haki heidät koulusta ja kyyditsi luokseen. Eno kaapattiin matkalta mukaan ja Hesburgerin kautta kävi mummolaan tie.

Aah, miten ihanaa olikaan, kun ensimmäiset haituvat havaittiin aamutaivaalta leijumassa, sillä niin kovin niitä oli jo odotettu! Kipin kapin siis ulos - ja pian kohta taas takaisin, pettynein mielin, sillä toiset lapset olivat jo haalineet itselleen kaiken lumen! Plääh!

Onneksi seuraava yö toi lisää tuota ihanuutta ja sunnuntaiaamuna päästiin ihan lapiotöihin asti. Mummin päähänkin tippui ylätasanteelta lumihippusia, kun hän oli autoaan putsaamassa. Mistähän? Hm... Pienemmällä oli takin vetoketju siellä työjellessä "räjähtänyt", mutta se kerrottiin mummille vasta sitten kun oltiin jo lähdössä asemalle, jonne iskä tuli vastaan, eikä asiaa ehditty ruveta korjaamaan. Mehut kuitenkin hörpättiin asemaravintolassa ja ärrältä ostettiin suut makiaksi kahdella eurolla, ja kun juna viuhui raiteille, niin lukemattomin halauksin ja rutistuksin mummista erottiin. Ja voi sitä lentosuukkojen ja sormisydänten määrää, mikä junan ikkunasta lennätettiin! Oiiiii!

Ja mummi se palasi verkalleen kotiinsa. Hiljaiseen ja kaiuttomaan. Parvekkeen valokimput toivat hitusen lohdutusta. Mummi pesiytyi peiton alle.

"Kyllä sinä vielä opit."

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

MUMMI, MITÄ SÄ HYRÄILET?

Mummi, mitä sä hyräilet? Sun päässäsi pyörii nyt jokin yks ja sama juttu. Mummi hämmentyy, ei saa otetta siihen, miksi juuri tämä laulu nyt hänessä musisoi, eihän hän ollut tullut sanoja ajatelleeksikaan. Aloittaa hapuillen, sanoja hakien:

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun...

Ääni sortuu ja hän vaikenee.
Miten se nyt noin? Mistä tuo tuli? Ikivanha laulu...

Pieni käsi hiipii käteen, puristaa. 

Miks te ukin kans erositte? 

Mummi epäröi, mutta vain hetken. Ukki halusi. 

Pieni ääni huolestuu. Eiks se enää tykänny susta? 

Mummi hymähtää. Ei varmaankaan. 

Pikkuiset kasvot kurkottuvat ylös, mummin puolitoistametrisiin korkeuksiin. 

Mutta kun sä oot niin nätti vieläkin, ethän sä oo vanhakaan, 
en löydä yhtään ryppyä... Välitäks sä vielä siitä? 

Nyt mummi ei epäröi. Kulta. Mä rakastan sun ukkias. 

Suloinen pikkuinen käsi hamuaa mummin toistakin kättä, onnellisena siitä, että edes jokin pysyy.

Ja mummin jo ahdistuksista vapautunut sydän liikuttuu. 

Hän kumartuu puristamaan pienen parantajan syliinsä. 

Nämä luottavaiset kasvot ja tämän ehdottoman, rakastavan pienen sydämen hellyys balsamoivat viimeisetkin säröilyt. 

Kiitos, Suuri Henki! 

Kiitos, maailmankaikkeus!
Kiitos kaikki enkelini!

Kiitos näistä hetkistä! 

Ne ovat kaikki, mitä jäljellä on.

PIKKU IILIMADOTHAN NE SIINÄ

Ahh, hiki hiki hiki.

Mikäs ihme tuo nyt on, tuhnottaahan kummallakin kupeellani pikkuinen lämpöpatteri! Ennen nukahtamista luetut/kerrotut jutut, mummin pehmoisuuden ihastelut ja käsi(varsi)en pussailut ja nuolaisut muistuvat mukavasti mieleen.

Mummin rakkaat pienet iilimadothan ne siinä.

Tulivat eilen ilahduttamaan mummia, ja uuvuttamaan. Mutta se on tervetullutta uuvuttamista - odotettua, hartaasti haluttua, toivottua. Eihän niitä isoja tyttöjä paljon tarvitse sananmukaisesti hoitaa, mutta metelöinnit, nujakoinnit, kinastelut, kikatukset, ts. kaikenlainen normaalista päivärytmistä poikkeava tahtoo jo tällä iällä väsyttää.

Niin millä iällä muka?

Ikuinen, naurunkure suupielessään tanssahteleva tyttönenhän tässä, ainakin silloin, kun ei aika mennyt mieleen palaa... 

Niin, olen kaupungissa jälleen. Tulin lepäämään.

KÄÄNNY MUMMI, ETTÄ SUN ON HELPOMPI HENGITTÄÄ

Mummi, mä haluun nukkua kainalossa. Tyyny sujahtaa olkapään viereen ja valkopää käpertyy kylkeen. Mummi, sä oot ihana. Vielä kännykän läpyttelyä. Kato, isi laittoi tähän, että kiitos kulta, mä rakastan sua, vaikka pitäisi olla että sinua. Nyt mä kirjoitin, että älä enää laita viestiä ja sitten itkuhymiön, kun mua ärsyttää kun se ei kirjoita oikein...

Peppi ilmestyy vuoteen viereen. Mulla sattuu masuun. Mummi silittää masua ja lapsi palaa enon viereen. Kohta Pinjuska tönii. Hei, käänny mummi, että sun on helpompi hengittää. Kohta: Saanko mä vaihtaa paikkaa Pepin kanssa? Unisena mummi suostuu toki ja kohta toinen valkohiuksinen painautuu kylkeen. Masukaan ei enää ole pipi. Vihdoinkin päästään nukkumaan. Aamulla kyllä herätään aikaisin, ettei tarvitse puoleen yöhön kukkua, päättää mummi ja nukahtaa. Vihdoinkin.

VAIN PYYKIT ODOTTAVAT

Tidi tiidi tidi tiidi tidi tidi tidi tidi tiii... Mummi on liikenneympyrässä eikä vastaa, vaikka puhelin jatkaa tovin sinnikkäästi. 

Hän kaartaa asemalle, hetken myöhässä ja bongaa saman tien äitinsä vierellä kaksi malttamattomasti hyppivää olentoa, jotka tempaisevat auton oven auki heti kun se on pysähtynyt ja Mummi mummi mummi... kiirii ilmoille täyttäen auton, asemapihan, koko maailman, ja hetkessä tulijan kimpussa

räpeltää tuhatjalkaisten pussaajien armeija. 

Halausten, toivotusten ja kaikenlaisen muun sähellyksen jälkeen sulloudutaan autoon ja hurautetaan mummin asunnolle,
jossa eno ja ruoka odottavat.

Myöhemmin parvekkeen edessä kiiltelevä mäki nappaa heidät kaikki selkäänsä, liukuri kiidättää jokaisen aina uudelleen ja uudelleen mäen alle,
välillä kimppakyydissä, välillä sooloillen. 

Se kiidättää siellä muuten mummiakin, joka on koko talven salaa unelmoinut, koska pääsisi laskemaan, mutta jostain syystä hän ei yksin vain ole saanut sitä aikaiseksi.
Märkinä, hiukset hiestä solmussa työnnytään lopulta saunaan ja iltapalan jälkeen uni sitten maistuukin.

Sunnuntaina mummi askaroi keittiössä. Hän on kuumissaan pyyhkäissyt puseronsa sängylle, josta Peppi sieppaa sen syliinsä, rutistaa sydäntään vasten, nuuhkii.
- Se tuoksuu mummilta, huomauttaa Pinja.
Peppi kuiskaa: - Minä rakastan sitä. Se tuoksuu turvalliselta. 

Mummin silmiin menee jotain, sipulia varmaankin ja hän pyyhkii niitä lieden ääressä, niistää eikä toviin puhu, ei pukahda. Hän onkin niin kovin herkkä. Sipulille ja ilmassa liiteleville ajatuksille...

Pian, aivan liiankin pian on lähdettävä asemalle, jossa lasten vielä pitää könytä toistensa kimpussa, niin että mummi joutuu pitelemään turhan railakkaasti rynnivää ja kikattelevaa Pinjaa kiinni. 

Sitten juna saapuu, sieppaa vieraat kyytiinsä ja puksuttelee kaukaisuuteen. Mummi sompailee tyhjälle asunnolleen sydän kippuroiden, tuttuakin tutumpaa tunnetta sisimmästään hätistellen. 

Sillä vain pyykit odottavat.

WAU, MIKÄ MUMMI!

Loskaista on, jalat kastuvat. 

Illalla Pinjuska kääriytyy mummiin,
käy masun päällä rauhoittumassa, 

sitten linnoittautuu kainaloon. 

Mummi hikoilee, olkapäät valittavat, mutta mukautuvat.

Päiväkodissa piti olla perjantaina isovanhempien päivä. 

Kun mummi tiedustelee,
voisiko hän tulla kun kerran parahiksi osui paikallekin, 

lapsi käpertyy kainaloon ja huokaa. 

Olisi se kivaa että minullakin olisi silloin syli jossa istua. 

Viimeksi kaikilla muilla oli, vain minulla ei. 

Mummi tuntee sydämessään vihlaisun. 

Joka kerta on lasten luona vierailtu sellaiseen aikaan, 

jolloin ei sitä päivää ole osunut kohdalle. 

No, onneksi nyt kävi tuuri!

Mitä minun tulee tehdä siellä? hän utelee. 

No jos sinulla ei ole juhlakenkiä niin sitten voit olla sukkasillasi, 

me kun ei haluta että lattia kastuu. 

Sitten vain istut...

No, perjantaina mummi tälläytyy ja käpsäkehtää päiväkodille. 

Soittaa ovikelloa. 

Vastassa on punaposkisia lapsia,
pukeutumassa päiväunien jälkeen. 

Muita isovanhempia ei näy. 

Mummi hämmentyy,
oottaa hetken ja huomaa sitten seinällä ilmoituksen, 

jossa kerrotaan juhlapäivän olevan vasta viikon päästä... 

No, sama ottaa Pinjuska mukaan kuitenkin kerran täällä ollaan ja sitten yhdessä Pepin luo iltapäiväkerhoon. 

Peppi häkeltyy, ei haluaisi jättää tarjoiltavaa filmiä kesken, 

mutta isona koululaisena tottelee. 

Kumpikaan ei halua lähteä hummailemaan kaupungille,
vaikka mummi sellaiseen tarjoaakin tilaisuuden. 

Niinpä kävellä lotistaan kotiin.
Ja illalla on Pepin vuoro heittää huoleton pikku sääri mummin pehmeälle masulle... 

Aamulla mummi lähtee omaan kotiinsa,
kipsuttaa sutjakoin askelin asemalle, nousee junaan -
ja huomaa just  lähtöhetkellä, että puhelin unohtui. 

Äääk, mikä neuvoksi? 

Yhtään numeroa kun ei ole umpiluussa. 

Sitten ei muuta kuin Pasilassa ulos,
sieltä hyppy vastakkaiseen junaan
ja juoheva kävely takaisin lähtöpaikkaan. 

Puhelimeen on jo soitettu, sen vientihommat järjestetty,
mutta sitten mummi yllättääkin, sieppaa omansa ja häippäsee taas,
ehtii just ja just oikeaan junaan ja pääsee säädetyn ajan kuluessa omalle paikkakunnalleen.
Samalla  lipulla.
Käpsyttää kiireisin askelin kotiin,
vilkaisee jääkaappiin ja poks, on taas poissa. 

Wau, mikä mummi! 

SAPELIHAMMASMUMMI

Kadulla narskaa.
Mummin jalkineiden jääpiikit kirahtelevat kaupungille kiirehtiessä. 

Ukki taluttaa Peppiä, Pinja on takertunut mummin käteen. 

Viimoilee hiukan, silti tytöt eivät valita. 

Eivät he valittaneet silloinkaan kun lumipyräkkäpäivien aikoihin matkattiin mummin kotiin neljä tuntia. 

Ensin odoteltiin ratikkaa turhaan, sitten bussikaan ei enää ilmestynyt eikä taksia saatu kiinni, joten lopulta oli turvauduttava omiin töppösiin ja niinhän matka vihdoinkin taittui. 

Jotenkuten. Viimassa ja lumimyräkässä tuppuroiden, myöhästelevässä ja hitailevassa junassa könyten ja kikatellen ja loppumatka taksissa rellotellen, mummi kun ei raaskinut enää pikkuisia kumppaneitaan puolen tunnin kävelyrääkkiin työntää.

Illalla Pinja puskee keskeen, kiilautuu ukin ja mummin väliin hurjasti huitoen ja potkien. 

Mummi nauraa. - Hei, meille näyttää syntyvän lapsi! 

Naurunremakka houkuttelee Pepin paikalle.
Hänkin tahtoo samaan mytäkkään.

Mummi kellottaa lasten keskellä, kääntyy viimein Pepin puoleen, koska tämä on saanut olla vieressä vähemmän aikaa. 

Pinja imee mummin sormea, mummi estelee, näykkäisee lopulta hampaillaan lapsen olkapäästä kevyesti.
- Onko mummi sapelihammastiikeri nyt? kysyy. 

- Ei kun sapelihammasmummi...

Pinja inisee. - Mummi! Käänny minuun päin! 

- Ukki on siinä, hän silittää sinua,
nyt on Pepin vuoro olla mummin halissa. 

Mutta uhmamieli liimautuu selkään, loukkaantuu, vaikka mummi viimein kääntyy selälleen ollakseen tasapuolinen. 

Lapsi nousee istumaan. Mököttää.
- Meen äidin viereen, tuiskahtaa lopulta, sieppaa tyynynsä ja häippäsee.

Mummi valvoo vielä toisten uinahdettua. 

On hyvä olla, vaikka tulevaisuus repsottaakin. Silti. 

Vaivihkaa uni hiipii paikalle ja sieppaa utuiseen syliinsä.

Sapelihammasmummi nukkuu.

MUMMI VIKISEE?

Mummin uuden asunnon ikkunan alla on mäki. Ihana, kutsuva, luminen. Vaatteet valkoisina, posket punaisina, kiistelyn tuimat kyyneleet poskilla palataan sisälle, jossa mummi puhaltaa kivun kuprut pois, suukottaa... ja nauru palaa pienille kasvoille.

Saunan löylyt pehmentävät, tuovat väsymyksen kuplivat hetket ja iltasadun jälkeen uni valtaa maailman.

Aamulla mummi kuulee äidille tarkoitetun huokauksen: - En saanut nukkua kun mummi kuorsasi.

Mummi pyörähtää renkaisin silmin keittiöön...

- No ainakin sinä vikisit, kuuluu tuomio ja mummi vaikenee.  

Hänhän oli vikissyt?

UNTA?

Säkkituoli kahahtaa. Kaksi kikattelevaa valkopäätä painautuu sen uumeniin. Tönäisy, toinen, ja mummi istahtaa keskeen. Pienet päät hakeutuvat mummin olkapäille. Katseet terävöityvät, mummin silmät sumentaa jokin harso.

Pokemon.

Mummi kavahtaa hereille. Unta? Saavuttamatonta?

OI IHANUUS! MUKSU ON SINUN NIMESI...

Kauppaan poikkean ostamaan ihan vain kananmunia kun ne ovat unohtuneet aiemmalla käynnillä.
Tällä kertaa valitsen vain sen vedettävän korin, kun mitästä nyt turhaan isoa rakkinetta työntämään, vähille ostoksille, ja kun se juokseekin perässä niin kevyesti...

Omenoita ainakin tarvitsen, nehän odottavatkin jo tuossa ennen munarykelmää. Ja tomaatteja, ehdottomasti. Salaattijuustokin taitaa olla vähissä. Entäpä jugurtti ja silavakuutiot, suomalaisesta possuraukasta tietysti, ja kermaa, kun se poika laittaa sitäkin kahviinsa ja... Kassajonolle tullessani huomaan keräilleeni kaikessa hiljaisuudessa, ihan huomaamatta, korin täyteen, hyvä että ne kaikki pysyvät siinä. Hm.

Joudun pujottautumaan toiseen kassajonoon toisen poikki. Moikkaan pikkuista ohuttukkaista, joka istuu kärryissä. Hetken päästä hoksaan lapsen tuijottavan rävähtämättömin silmin minua. Äitiä naurattaa. "Oisko tässä mummi?" kysäisen lapselta. Tämä ei vastaa, tuijottaa vaan.
Kuulen sanan täti.

Seuraava tiukan tarkastelun kohde on kassapoika, joka ei huomaa tillottajaa. Lähtiessään lapsi vilkuttaa.
Kaikille, vain minä vilkutan vastaan.
Kuulen hämärästi - vai kuvittelenko vain - sanan mummi. 

Oi ihanuus! Muksu on sinun nimesi...

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

KISSANPÄIVÄT

Juna kuiskii: "Lapset, lapset, lapsenlapset... Kiireesti, kiireesti, kiireesti..." Ohivilahteleva maisema on vielä karu ja paljas, mutta silti kesästä viestivä. Järvissä ui yhä paikka paikoin kevyt jäinen kate, mutta sinivälke vapaan aallon pinnalla tuo elävästi mieleen tunteen, millaista niihin onkaan sukeltaa. Sitten kun on helle, sitten kun on kesä...

Aamulla Hän herätessään virnuili: "Ah, nyt minulle koittavat kissanpäivät, kun ei tarvitse vuodettakaan sijata!" Vähästä ne miespoloiset sen riemunsa repivät. ;)

Ja mummi oli niin ikävissään, että unhoitti illalla huolella tehdyt eväänsä jääkaappiin. Nyt saa Hän syödä ne tai jos ei Hän, niin sitten se komposti-Kikka.

"SINÄ OLET LÄMMIN HELLYYTENI"

Aurinkoinen taisi muuttuakin pilviseksi ja sateiseksi. Mutta mikä ihana sade! Miten se lämmittääkään ja sulattaakaan talviset möykyt sisältäni! Niin ikävä minulla on sinua kesä ollut…

Muutenkin tässä ikävöin. En pääse yksille tärkeille synttäreille, kuusvuotissellaisille, työjuttuja, tosin ei minun… :I Paketin sen sijaan kuitenkin sain lähetetyksi.

Haikein mielin ja samalla tahattomasti pyrskähdellenkin kyllä muistelen viimekertaista mummoilumatkaani, esimerkiksi nyt sitäkin kun Pinja kietoi äitinsä villatakkia ympärilleen ja lauleskeli, että sinä olet lämmin hellyyteni - yöpyn vyötärön yli äidin mustat pikkarit pilkistäen; ne hän oli ähertänyt jalkaansa suihkusta päästyään. Täynnä kaipausta hänkin; äiti oli nimittäin tällä kertaa Pepin kanssa kaupungilla kahdenkeskistä aikaa viettämässä…

Tai sitä, kun baletin jälkeen oltiin nauttimassa Kampin buffetista, jolle ukki ja enokin ennättivät. Siellä Pinja sai lasten noutopöydästä lautaselleen kanankoiven, muuta ei halunnut, mutta sitten hän pysähtyi ihailemaan miten kivasti se liikkui lautasella... ja ihan yhtä kivastihan se sitten liukahtikin reunan yli lattialle... Oi ja voi...Huokausten sävel soi...

Ja ajatusten taustalla leijuu sekin hetki, jolloin Peppi leikkeli hänelle ostamani sangen mieluisat leggingsit Pinjalle suuttuessaan. Tuli kuitenkin heti kertomaan tapahtuneesta katkeraan itkuun ratketen. Mummin sydänriepu läikähteli säälistä ja vähän mielipahastakin sen vuoksi, että lapsi joutui huomaamaan, miten hänen raivonsa pystyi satuttamaan niitäkin, joihin se ei edes kohdistu. Myöhemmin Peppi ilahtuen hoksasi, että jospa hän saisikin tehdyiksi niistä leikellyistä sortsit, mutta mummi tiesi paremman keinon; hän otti leikatut ihanuudet kassiinsa ja lupasi keksiä niille kotonaan jonkin ratkaisun...

Ja nyt sitten mummolan kaapissa on yhdet keskellä kyynärpäätä sijaitsevien peukaloiden kokoonkursimat ihanuudet - ja uudet korvikkeet ovat matkalla synttäreille. Toivottavasti paketti ehtii ajoissa.