Poikkean illalla Granitin aukiolle kuuntelemaan kesäkonserttia. Tanssittava musiikki raikuu ja jalkapohjia kihelmöi. Voi, miten haluaisinkaan heittäytyä kokonaisvaltaisesti musiikin valtaan, askeltaa, pyörähdellä ja ilmaista tuntemuksiani rytmikkäin käsiliikkein! Mutta ikävä kyllä olen jo ilmeisesti ohittanut sen nuoruuden heittäytymishuuman, rohkeuden ottaa maailma haltuun ja tanssia, tanssia vaan niin että tuntuu, koska seison paikallani jalkojen tehdessä omia tahdostani riippumattomia liikahduksiaan.
Kun sitten Mamba-yhtyeen Tero Vaara ilmestyy lavalle ja aloittaa, tunnen suoranaista kipua siitä, etten saa/uskalla tanssia! Lähelläni hytkyy hillitysti suunnilleen omanikäisiäni kuuntelijoita ja mieleeni tupsahtaa äkillinen hulluudenpuuska. Mitä jos huikkaisin heille? Tytöt! Nyt jammaillaan niin, että kintuissa kipinöi! Hoh hoijaa, niinpä varmaan. VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT?
Niinpä pakotan itseni pois paikalta - miksi pitäisi kuunnella musiikkia, kun sen kuunteleminen ottaa näin koville?
Niinpä pakotan itseni pois paikalta - miksi pitäisi kuunnella musiikkia, kun sen kuunteleminen ottaa näin koville?
Välikössä koipeni tanssivat sittenkin hetken lähes ihan tietämättäni, kädet taiteilevat ja kehoni pyörähtää, mutta kadulle päästyäni polveni taas muistuttaa karusta todellisuudesta ja känkkään kotiin.Miksihän aikuisen ihmisen, ikäihmisen vielä, pitääkin olla niin yliherkkä, ylitunteellinen ja kaikkea muutakin yli? Olen niin väsynyt siihen, että kun sitten joskus vihdoin viimein huokaan sen viimeisen huokaukseni, se lienee taatusti aito helpotuksen huokaus!
J.K. Granitin aukiolla on muuten kesäkeikkoja muitakin. Neumannia olin jo kuuntelemassa toukokuun lopulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti