SOKEA MAAILMALLE?

Miten se niin vaivalloista onkaan? Monta kertaahan tätä on taivallettu, vuosi vuoden jälkeen. Neljäkymmentä kolme vuotta... Ainakin. Ja kaikki yhtä ihanaa seikkailua...

Ensimmäinen levähdyspaikka tien varrella näyttää mitättömältä.

Olin aika sokea kaikelle maailmassa monta kymmentä vuotta. Koko ajan, jonka omistin Hänelleni. Aukeavatko silmät ja korvat ja muistot vasta kun tarpeeksi monia vuosia on mennyt? Pääseekö maailma ihmiseen vasta sitten kun hän itse oikeasti oppii elämään? Itsenäisesti? Toisen, erillisen lähimmäisensä rinnalla? Silti yhtä rakkaan lähimmäisen kuin ennenkin, mutta... Pystyen erottamaan tämän omasta itsestään, hänellekin oikeutta tehden. Hänelläkin lienee oikeus Elämään ilman ainaista kyljessä nyhjäävää kylkiluuta? Hah...

Toisen levähdyspaikan riukujen alle kätkemme lonkeropullon, ihan kuin ennen muinoin, nuoruuden haavemaailmassa. Palatessa olisi ihana istahtaa, kulukuttaa se suihimme, pussata ja unelmoida...

Veneen soudan ohjeiden mukaan ensimmäisen katiskan luo. Siinä potaltelee iso hauki ja pikku ahvenet rimpuloivat seuranaan. Hän päivittelee taas kerran katiskan suuluukun pienuutta, mutta saa hauen veneeseen tiputettua. Kala temppuaa, sätkii ja minä melkein oksennan.

Toinen katiska antaa nelikiloisen hauen. Se tempoo, kiemurtelee, pomppii. Ja taas minä melkein oksennan kun kuulen, kuinka airon lape siihen osuu. Silmät ovat kiinni, tietysti... Minunkin silmäni... Minusta ei oikeata kalastajan muijaa olisi tullut. Ikinä. Oikeata muijaa muutenkaan. Ikinä.

Kalat eivät meinaa mahtua mukana olevaan sankkoon, isot päät muljahtelevat siinä holtittomina. Välttelen niiden tuijottavaa, tyhjää katsetta pujotellessani mutkaista polkua. Lähteellä istahdamme hetkeksi, ensimmäisellä paalupaikalla hörppäämme siihen kuuluvat rituaalijuomat. Se aiempi, nuoruuden taika vain ei tule takaisin...

Nytkö se arki alkaa? Oikea, Elämän arki? Elämä? Nytkö vasta, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, palaamme maanpinnalle? Elämään yhdessä, rinnakkain, mutta jotenkin erillisinä? Hienon verhon erottamina? MIKSI? Miksi ihmisen pitää aikuistua?

Sydän rakastaa.

"TEINIVIHA ON TYHMÄÄ..."

Luin Rosa Meriläisen kolumnin Teiniviha on tyhmää. Aiheen luettuani totesin ilman muuta samaa - tyhmäähän kaikki tuollainen; viha on aina tyhmää.

Uimahallin "kypsän" ihmisen katseenkin tunnistin; tuon olin nähnyt, useinkin. Itsevarman, "huomaatteko, miten MINÄ osaan, uskallan ja kehtaan" -katseen...

Hyvin kasvatettu tyttö? Hm... Oli hän varmaan sitäkin, yleensähän nykynuoret eivät anna hyppiä silmilleen. Ehkä tämä tyttö oli vain arka? Tai ehkä hän oli ymmärtäväinen, säälivä? Antoi heti anteeksi? Näki, ettei aihetta isompaan? Kypsä nuori? Mitä tämä varttunut naishenkilö itse nähtävästikään ei ollut. Kypsä siis.

Nämä kaikki mahdollisuudet ryöppysivät ylleni, koska itse kuvittelisin toimivani juuri noin, aikoinaan. Tytön lailla. Nyt, muutaman vuosikymmenen kokemus harteillani, voisin istahtaa sen kypsän viereen ja aloittaa jutustelun – ja päästä, ehkä, yhteisymmärrykseen hänen kanssaan, jonkinsorttiseen tasapeliin... Tosin kaikkien kanssa sekään ei onnistu, kaikki varttuneetkaan kun eivät salli mielipiteittensä oikeellisuutta epäiltävän.

Kahvilassa aikuisen seurassa oleva nuori on hänen seuruettaan, joten eikö aikuinen ilmaise tämän myös kahvilanpitäjälle? Jos nuoren tulee poistua, poistuu aikuinenkin. Eikä tule takaisin... Kertoo kuitenkin mielipiteensä lähtiessään. Kipakasti.

Mutta anteeksi, Rosa, en ymmärrä kunnolla tätä sanomaasi: ”Yli kolmekymppisten näkökulmasta kaksikymppinenkin näyttää teiniltä, vaikka pitäisi nähdä ihminen, joka voi olla johtaja ja kollega siinä missä keski-ikäinenkin. On turha haukkua nuoria aikuisia kokemuksen puutteesta, jos heille ei anneta mahdollisuutta sitä kerryttää. Kaksikymppisille on annettavaa valtaa: ministerinpaikkoja, johtotehtäviä. Vallan mukana seuraa vastuu ja pätevöityminen.”

Kultapieni, vaikka kuinka olen salliva enkä missään nimessä ketään tuomitseva, en syrjivä enkä vähättelevä, niin en todellakaan antaisi kakskymppisille ihan ministerinpaikkoja; tokko he itsekään sellaisia haluaisivat. Ainakin jonkinlaista ELÄMÄNKOKEMUSTA sentään ainakin jossain määrin juuri niihin tehtäviin kaipaisin, ei kai ministerinpaikan tulisi olla mikään harjoittelupaikka, vaikka kieltämättä joskus sellainenkin tunne pakkaa tulemaan jonkun ns. aikuisministerin kohdalla. Vastuuseen ja johtamiseen kasvetaan vähitellen, pienin askelin.

Kakskymppinenhän parhaillaan kehittyy aikuiseksi, joten eihän häntä sentään saa ihan kylmiltään laittaa koko maan asioista vastaamaan... Vai? Työtä ja vastuuta muuten, tietenkin, täytyy antaa ynnä luottamusta hänen kykyihinsä. Neuvoa ja opastaa, kunnes hän tuntee itse osaavansa. Helpompiakin teitä löytyy ministeriyteen tähdätessä. Hiljaa hyvää tulee...

Muistan nimittäin itseni vielä aika tuoreesti tuossa iässä. Olisinko silloin muka ollut valmis vastuuseen koko Suomeni maasta? Eppäilen. Ja vahvasti. PUS.

J.K. Innostuin tapani mukaan. Saarnahan tästä tuli, vaikka kuinka tiedän, että kolumneja kirjoitetaan kärjistettyyn tyyliin, sanoin, jotka saavat mielet reagoimaan... Onneksi tämä minun purkaukseni jää sentäs vain aika pienen joukon hymähdettäen ohitettavaksi. Vielä kuitenkin lisäisin: Eivät ne kaikki varttuneetkaan sentäs ilku jos nuori ei tiedä "kaikkea". Jotkut jopa ymmärtävätkin sen. Ja nuorissa jos keissä on tulevaisuutemme. Luotan heihin, ehdottomasti. 

Nuoret ovat ihania, välliin vaikeita, ihan kuten me kaikki muutkin, mutta sisimmissään silti. 

Kunpa me vain sisäistäisimme sen...

VIELÄ JOSKUS

Tänäänkin olin taas höykytettävänä, kuntosalilla siis, vaikka mieluusti olisinkin jo mökille suunnannut, pihaa rapsuttamaan ja hiirenjälkiä hävittämään... Viime viikonloppuna pyörähdin katsomassa, millä mallilla siellä paikat olivat ja muutenhan ne ihan hyvällä... Kun vain olisi ollut aurinkoa, niin olisin juuttunut sinne.

Sen sijaan käväisin niemellä, tervehtimässä sydämensiskoani, hänen miestään ja kahta just poislähdössä olevaa sisarustaan. Ja palasin Hänen kotitilalleen, joka on sattuneesta syystä vissiin se ainut ja oikea... Edellisenä iltana oli lampi tarjonnut kaksi sankollista kaloja, nyt yhden, joten saaliissakin löytyi...

Mutta vielä joskus tänä kesänä, JOSKUS, ihan pikkuisen myöhemmin, minun oma pieni rakas mökkini avaa sylinsä ja sulkee minut syleilyynsä. Siivoamaan, saunomaan, yöpymään, ELÄMÄÄN...

MUISTAN, ÄITI

Äiti.

Muistan sinut,

vaikka tämänpäiväinen usva 

meinaa nielaista uumeniinsa.

Äiti.

Muistan viisaat 

ja kaiken nähneet kasvosi.

Et sanonut, mutta ymmärsin.

Ymmärtävätköhän ne minun?

Omani?

VIHAN JUMALA

Hän on ostanut perjantaina kotiin tullessaan liput teatteriesitykseen ja niin sateisen lauantaipäivän harmaus pakenee sitä mukaa kuin Yasmina Rezan julma komedia Vihan Jumala etenee.

Parisuhteiden naamiot tippuvat, salaisuudet paljastuvat ja lasten tappelun selvittämisestä alkanut sivistyneesti startannut sovinnonteko valtautuu raadolliseksi käytöstapojen romuttumiseksi. Sali on täynnä, nuorisoa suurin osa. Ehkä se kuuluu johonkin koulun juttuun. Hirvittää, millaisen käsityksen he saavat parisuhteesta tämän kautta...

Umoja ni nguvu.

Illalla oli aikomus Naapurinvaaralle, mutta Hän halusi vain takan ja saunan ja se oli siinä.

SH´BAM... SCHMACK...

Tuntuupa hyvältä. Kerrassaan rääkätyltä. SH´BAM-tunti LadyLinessa ja vedet ne virtasivat... Taas. Osa pitkin pintaa, osa sisäpuolelle. Tanssi vei ja toi, hyppyytti ja juoksutti. Ihanaa! SCHMACK.

Me mummotkin kun halutaan välillä joutua tosi hepakkaan, tulla höykkyytetyiksi. Kukin kuntonsa ja voimiensa mukaan, tietenkin.



Niin, ja painoa tipahti muuten 400 g...

Hm...
Kymmenessä päivässä se tietäisi neljää kiloa ja sadassa - 40 kg! 

"NÄLÄKÄHÄN TÄSSÄ TULLOO..."

Eilen aamulla odotellessani vuoroani KAKSin labran aulassa eräs seniorismies hermostui kun oli joutunut odottamaan jo peräti 10 minuuttia yli sovitun ajan. Täsmälleen saman verran kuin minäkin, muuten. Pari kertaa hän siitä huomautti hoitajalle. 
Tämä koetti selittää parhaansa mukaan, 
ihan ymmärrettäviä kaikki syyt (jotka ovat yleisessä tiedossa), 

Arolan sammalkarhu
(tekijää en tiedä)

mutta vaari oli loukkaantunut tultuaan mielestään kaltoin kohdelluksi ja ilmoitti lopulta kovaan ääneen, että minä lähen kottiin, näläkähän tässä tulloo...

Ja lähti kans, sieppasi lippalakkinsa naulakosta ja katosi. Seuraavaksi näytteenottovuoroon kuulutettiin miehen nimi, miehen, jota ei kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut. 

Hoitaja arveli, oliskos se ollut just tämä suivaantunut...

Ehkä olikin, sillä minä pääsin heti sen jälkeen. Hoitaja pahoitteli, ettei hän mitenkään sen enempään pysty kun välillä pitää antaa diabeteshoitojakin. Että joudutaanhan lääkäriäkin oottamaan vaikka kuinka tai mitä muuta tahansa, missä vain, mutta heiltä vaaditaan vaan joutumista. Lohdutin, ettei moisesta pidä välittää ja hän myönsikin, että yrittää ohittaa, mutta raskaaksi se käy ajan oloon, huokaisi, että nyt on vasta viikko puolessa välissä... Oli todella väsyneen näköinen. Säälitti kiltti hoitajaparka, lujassa se hänenkin ammattikuntansa leipä on. Ei käy katteeksi...

P.S. Ennen vappua pyörähdin kerrassaan ulkomailla, 

läntisessä naapurimaassa, tyttöporukassa. 

Edellisestä reissusta ilman Häntä onkin aikaa reilusti yli 

parikymmentä vuotta. Silloin kävin Leningradissa.

Anopin kanssa. 

Aikaan kirsikankukkien

Tukholman kevät oli tietenkin jo pitkällä kotimaan pohjoisosiin verrattuna ja etenkin torin kirsikkapuumeri oli ihastuttava, sattui juuri olemaan parhaimmassa kukkaloistossaan. 

"MÄ OON RAKASTUNU JALKAANI!"

Ihana vappupäivä. Mukavaa Vappua kaikille!

Muistelen tässä pikkuisten nukuttamisiltaani. En anna heidän sabotoida nukahtamishetkeä, entisen open tarmo siis vielä pelaa, ilmeisesti lopun ikääni. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu...


Pinjan sängystä rupesi kuulumaan moisketta. Hän pussaili jalkaansa, kihersi: "Mä oon rakastunu jalkaani!"