lauantai 26. toukokuuta 2012

SOKEA MAAILMALLE?

Miten se niin vaivalloista onkaan? Monta kertaahan tätä on taivallettu, vuosi vuoden jälkeen. Neljäkymmentä kolme vuotta... Ainakin. Ja kaikki yhtä ihanaa seikkailua...

Ensimmäinen levähdyspaikka tien varrella näyttää mitättömältä.

Olin aika sokea kaikelle maailmassa monta kymmentä vuotta. Koko ajan, jonka omistin Hänelleni. Aukeavatko silmät ja korvat ja muistot vasta kun tarpeeksi monia vuosia on mennyt? Pääseekö maailma ihmiseen vasta sitten kun hän itse oikeasti oppii elämään? Itsenäisesti? Toisen, erillisen lähimmäisensä rinnalla? Silti yhtä rakkaan lähimmäisen kuin ennenkin, mutta... Pystyen erottamaan tämän omasta itsestään, hänellekin oikeutta tehden. Hänelläkin lienee oikeus Elämään ilman ainaista kyljessä nyhjäävää kylkiluuta? Hah...

Toisen levähdyspaikan riukujen alle kätkemme lonkeropullon, ihan kuin ennen muinoin, nuoruuden haavemaailmassa. Palatessa olisi ihana istahtaa, kulukuttaa se suihimme, pussata ja unelmoida...

Veneen soudan ohjeiden mukaan ensimmäisen katiskan luo. Siinä potaltelee iso hauki ja pikku ahvenet rimpuloivat seuranaan. Hän päivittelee taas kerran katiskan suuluukun pienuutta, mutta saa hauen veneeseen tiputettua. Kala temppuaa, sätkii ja minä melkein oksennan.

Toinen katiska antaa nelikiloisen hauen. Se tempoo, kiemurtelee, pomppii. Ja taas minä melkein oksennan kun kuulen, kuinka airon lape siihen osuu. Silmät ovat kiinni, tietysti... Minunkin silmäni... Minusta ei oikeata kalastajan muijaa olisi tullut. Ikinä. Oikeata muijaa muutenkaan. Ikinä.

Kalat eivät meinaa mahtua mukana olevaan sankkoon, isot päät muljahtelevat siinä holtittomina. Välttelen niiden tuijottavaa, tyhjää katsetta pujotellessani mutkaista polkua. Lähteellä istahdamme hetkeksi, ensimmäisellä paalupaikalla hörppäämme siihen kuuluvat rituaalijuomat. Se aiempi, nuoruuden taika vain ei tule takaisin...

Nytkö se arki alkaa? Oikea, Elämän arki? Elämä? Nytkö vasta, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, palaamme maanpinnalle? Elämään yhdessä, rinnakkain, mutta jotenkin erillisinä? Hienon verhon erottamina? MIKSI? Miksi ihmisen pitää aikuistua?

Sydän rakastaa.

8 kommenttia:

mummeli kirjoitti...

Ihana tarina! Tuo kalajuttu ei koskaan ollut minunkaan juttuni, silloin ennen, kun vielä oli rinnallakulkija!

Sylviira kirjoitti...

Kiitos. <3

Hän on kova kalamies, ainakin nuorempana oli ja tietysti minä koetin riekkua parhaani mukaan seuranaan. Tosin en esim. ongella laittanut koukkuun matoa, uitin tyhjää onkea muuten vain. Ja pilkillä tiputtelin toisesta avannosta takaisin järveen niitä sinttejä, joita Hän ei aikonut tarvita. Melkein itkin siinä tiputellessani, oli niin kamalaa nähdä niiden hyppivän hangella suu apposen auki...

anja kirjoitti...

Todella pidin tarinastasi, niin elävästi kerroit, että kuljin mukana veneeseen ja suljin silmäni hauen napauttamisessa.
Kylki kyljessä nyhjäämisestä erillään kulkemiseen on kasvuprosessi, joka todella on tehnyt meistä aikuisia. Mutta ne rituaalit, lonkeropullo ym. sitovat säikeen siihen alkuaikojen ruusunpunaisuuteen, josta on ihanat muistot. Ja verhoa välissä vuodet neuloo, mutta sekin kuuluu elämään ja valmistaa myös elämään sitten kun toista ei ole ja pakko askeltaa omin päin.
Kiitos Sylviira hienosta postauksesta.

Sylviira kirjoitti...

Kiitos Sinulle! <3

Tuntuu niin hyvältä kun joku jotain sanoo. Vaikutelmistaan, tunteistaan, mielipiteistään muuten vaan... Nämä kommentit tuntuvat ilmassa heliseviltä keijun siipien värähtelyiltä! <3

Tiedän, että joukko nuoriakin lukee näitä ja olisi mukava kuulla/nähdä joitakin heidänkin ajatuksiaan. Taitavat arkailla vain mummon edessä, vaikka tunnen itseni kaikkea muuta kuin mummoihmiseksi... :) Kunnioitettavaa tietenkin myös se. Mummous. Pus.

Siitä just puhuttiin illalla grillatessamme, yksin jäämisestä... Tiedän, että se tulee olemaan meille molemmille kova paikka sitten kun niin käy. Toivomme molemmat, ettemme jäisi, tietenkin. Onhan niitä tapauksia, jolloin puolisot lähtevät yhdessä...

Anonyymi kirjoitti...

Voi Sylviira, kadehdin Sinua/Häntä, että arki koskettaa (mutta ei ota valtaansa) vasta nyt, neljänkymmenenkolmen vuoden jälkeen! Mutta olette varmasti myös työjelleet (!) sen asian eteen.
Viljo Kajava sanoo näin: "Olet kuin vanha vaate, sileäksi kulunut, väljä ja mukava; et hierrä etkä kiristä. Olet ainoa jossa viihdyn." Minusta se on suuri rakkaudentunnustus, vaikka se hieman arkiselta kuulostaakin noin ensikuulemalta.
Anjan postaus oli myös hieno. Enpä ole tullut ajatelleeksi, että "vuosien verhojen neulomista" voisi ajatella myös valmistautumisena tulevaan, mutta näin se kai on.

Heleää helluntaita Kajjjaaniin toivottelee AZ

Sylviira kirjoitti...

Kiitos, sitä samaa toivon sinne ulukomaille! <3 Tuohon tulevaan valmistautumiseen on pakko jotenkin alkaa suuntautua vaikkei tahtoisikaan, mutta kun tietää, että se kuuluu elämään. Minä olen vanhin sisarussarjassamme nyt, ne minua vanhemmat sisarukset ovat menneet noin kuudenkympin paikkeilla...

Tuo Kajavan ilmaisu on todella osuva; noinhan se on. Oikeasti.

Marleena kirjoitti...

Sait kuin saitkin tuon sinisen linnun mukaasi! :) Mukavaa alkavaa viikkoa ja yhteistä arkea!

Sylviira kirjoitti...

Sain, kiitos! Yhtä mukavaa viikkoa Sinullekin! :)

LUETUIMMAT