Annikin ja Kalervon tarina Aikatherinen aloittamassa ketjujännärissä VARJOJEN SAARI
Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä turvapaikka yöksi. Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.
Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä turvapaikka yöksi. Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.
Annikin
katse harhaili epämääräiseltä vaikuttavassa metsäsaarekkeessa.
He olivat lähteneet siirtymään järvelle toisten mukana, mutta
koska olivat äärettömän iloissaan kummankin katastrofista
pelastumisesta, he halusivat viettää hetken kahden vain… Ja kun
he viimein siitä tokenivat, muut olivat menneet ja metsä ympärillä
vaikutti täysin toisenlaiselta kuin he muistivat.
Olikohan
täällä käärmeitä? Ajatus ei ollut aikaisemmin juolahtanut
kummankaan mieleen ja nyt ponnahdettiin kiireesti ylös pudistelemaan
vaatteita, haalimaan koppuroiksi kovettuneita kenkiä takaisin
jalkoihin. Oudot linnut ääntelivät puiden kätköissä, mutta
mitään luikertelijaa ei näkynyt. Onneksi! Mutta missäpäin toiset
olivat? Juomavesi oli mennyt heidän mukanaan ja karkulaisilla oli
jano.
Laskevan
auringon viimeinen kilo värjyi metsikön katteessa, jostakin
häilähti kimmellys ja Annikki huudahti: - Tuolla on jotakin! ja
lähti määrätietoisena kulkemaan. Valo välähti toisenkin kerran,
ja sen avulla he onnistuivat löytämään kimalluksen aiheuttajan.
Pienen
lähteen vesi siinä pulppusi iloisena ja kutsuvana. Auringon
viimeinen säde pilkahti sen pinnalla vielä kerran ja sammui. Ilosta
huudahtaen he polvistuivat lähteen reunalle, upottivat siihen
kuperretut kouransa ja ammensivat suihinsa kylmää, herkullista
nektaria. Kun pahin jano oli tyydytetty, he katsahtivat toisiinsa
yhtäkkisen kauhun vallassa. Molempien mieleen iski sama värisyttävä
ajatus. Entäpä jos vesi ei olekaan turvallista, myrkytöntä?
Annikki
hiipi rakastettunsa kainaloon. – Jos tässä vedessä oli jotakin,
haluan nukahtaa sinun syliisi, lähteä yhdessä rajan taakse, hän
kuiskasi. Kalervo kietoi kätensä hänen ympärilleen, veti
syliinsä. He odottivat, odottivat ja odottivat…
Annikki
nukahti. Kalervo kuunteli hänen tasaista hengitystään, antoi
varovaisen suukon nukkujan päälaelle ja sulki silmänsä hänkin.
Unessa
Annikki liiteli pitkin metsää, vaistosi lempeän suukon
päälaellaan, tunsi käteensä tartuttavan ja huomasi sivulleen
vilkaistessaan Kalervon liitelevän siinä vierellä. Ympärillä ei
enää ollutkaan pimeää, sinertävä utumainen valo verhosi kaiken.
He kohosivat ylemmäksi ja ylemmäksi, aivan puiden latvojen
yläpuolelle. Kalervo virnisti ja ohjasi heidät valtavan
puun oksalle, keinutti heitä siinä, lennätti toiselle oksalle ja
niin edelleen, keinuen. Heitä nauratti. Miten lapsellisia
olemmekaan! miettivät molemmat, mutta juuri siksihän he
olivatkin yhteen ajautuneet, pelkkää samanlaisten sielujen kotiin
pääsyähän se heidän kohtaamisensa oli ollut.
He
olivat osuneet patikkaretkellä samalle nuotiolle, Kalervo oli
kymmenisen vuotta aikaisemmin eronnut nuorena solmitusta liitostaan
ja lomaili nyt aikuisen poikansa kanssa. Annikki puolestaan kulki
senhetkisen seuralaisensa ja erään toisen pariskunnan mukana. Hekin
olivat pysähtyneet Jyrävän putouksen luona olevan Siilastuvan kohdalle uimaan ja ruokailemaan. Kuinka ollakaan, molemmat retkueet
olivat jatkaneet samaa tahtia, jutelleet keskenään, pysähdelleet
samoihin paikkoihin kuvaamaan ja ihastelemaan. Annikki oli tuntenut
alusta alkaen outoa vetoa Kalervoon ja vaikutti siltä kuin tämäkin
olisi kokenut samaa. Vähitellen he viehättyivät toistensa
samankaltaisesta huumorista, upposivat umpisukkeloon toistensa
sieluihin ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jättäytyneet
seuralaistensa taakse. Kädet hipaisivat kuin varkain toisiaan…
Matkustajalaivaan
he olivat päätyneet halutessaan juhlistaa parikymmenvuotisen
yhteiselonsa vuosipäivää ja sitten oli käynyt näin.
He
laskeutuivat alemmaksi. Järvi kiilteli hopeisena, tulen loimu
heijastui sen pinnasta. Ihmiset juttelivat. Vähitellen he erottivat
katkonaisia lauseita, erillisiä sanoja.
-
Mihinkähän se suomalaispariskunta joutui kun he katosivat niin
yllättäen? erottui selvästi erään naisen huolestunut ääni.
Annikki
huusi, heilutti käsiään: - Hei, tässähän me ollaan! mutta
kukaan ei tuntunut kuulevan. Hän laskeutui puhujan viereen ja
nyhjäisi tätä hihasta. Tämä ei näyttänyt huomaavan sitä,
vaatekaan ei liikahtanut, oikeastaan kun tarkemmin ajatteli, Annikin
sormet menivät hihan ja koko käsivarren läpi…
Ällistyneenä hän katsahti Kalervoon. Tämä nauroi. – Eihän me
oikeasti osata lentääkään, joten unta tämä kaikki…
Hämillään
Annikki lehahti hänen luokseen, takertui käsikynkkään, sopersi: -
Oletko varma? Entäpä jos se vesi ei ollutkaan oikeata? Mennään
äkkiä takaisin! Hän vilkaisi ympärilleen. – Mutta miten me
osataan? Kalervo! Apua, olemme hukanneet kehomme! Jospa me olemmekin
kuolleet…
-
Älähän hätäile, Kalervo rauhoitteli. – Noustaan tarpeeksi
korkealle niin jospa ne jostain löytyvät.
He
hypähtivät ilmaan, kohosivat ja kohosivat. Jostain rupesi kuulumaan
surinaa, ääntä, joka läheni lähenemistään. Valkoinen höyhen
pyörähteli heidän edessään hetken, sitten kohiseva pyörre
imaisi heidät sisäänsä ja he kieppuivat, kieppuivat ja
kieppuivat…
Oli
aamu, he havahtuivat sylikkäin. Aurinko porotti kuumana ja maasta
kohosi höyryä. Lähellä keinahteli kaksi valkoista höyhentä
kevyen aamutuulen puhallellessa. Kalervo noukki ne
käteensä, antoi toisen kumppanilleen. – Kulta, tällainen oli
unessanikin. Annikki hypähti pystyyn. Järkyttyneenä. – Niin
minunkin…
Kumpikin
puhkesi kertomaan unestaan ja he totesivat vähän häkeltyneinä
nähneensä täsmälleen samaa unta.
-
Katso, tuolla on vielä yks höyhen, Annikki huudahti, juoksi sen
luokse ja nosti ylös. Hän katseli ympärilleen. – Entä mikä
tuolla kauempana keikkuu? Hän kiiruhti sinne ja poimi puun oksalta
jälleen uuden höyhenen. – Näillä on tietty suunta. Ovatkohan
nämä merkkejä, tienviittoja?
Höyheniä
löytyi yhä vain uusia ja uusia. Koko päivän he
keräsivät niitä, napsivat siinä sivussa nälkäänsä puiden
oksilta appelsiineilta näyttäviä hedelmiä, joiden mehukas liha
sammutti janonkin. Yön tullen he kellistyivät uupuneina toistensa
käsivarsille ja havahtuivat aamun koittaessa lintujen sekopäiseen
kuoroon. Ne kahahtelivat puista lentoon levottomin siiveniskuin,
harmistunein huuteluin. Veden liplatus
rantakiviin kantautui yllättäen korviin ja kun he
riensivät äänen suuntaan, odotti uusi hohtava höyhen hietikolla, toinen huiskahteli kapean järvenlahden vastapäisellä
rannalla. He suunnistivat sitä kohti kunnes…
Niin,
kunnes niemen takaa rupesi kantautumaan ihmisten ääniä. Annikin
jalat lähes pettivät helpotuksesta. He olivat kuin olivatkin
löytäneet muut matkalaiset! Tai eiväthän he itse… Ne
höyhenethän heitä olivat ohjanneet.
-
Se lähde taisi ollakin enkelten siunaama, kuiskasi Annikki ääni
liikutuksesta värähtäen.
Kalervo
ojensi höyhenet hänelle. Katsoi omituisesti, sanoi: - Laskepa ne.
Montako saat?
Ja
Annikki laski. – 20, hän totesi epäuskoisena. – Yhtä monta
kuin meidän tapaamisestamme on vuosia…
Mutta
ennen kuin lähtivät leiriin, he, kuusikymppiset, jokseenkin myöhään
toisensa löytäneet, pysähtyivät kaatuneen puunrungon luo. Mies
vetäisi rakastettunsa kainaloonsa.
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.
Kumppani
vaikeni. Hän kietoi käsivartensa toisen uumille, puristi ja se oli siinä. Rakkaudentunnustus. - Missä sinä olet, siellä minäkin.
Utuinen
autere peitti tienoon, varjot kisailivat saaren puissa, rakastavaisten
hahmot peittyivät hiljalleen lempeään sumuharsoon.
Uusi
päivä oli nousemassa, ehkä uusi elämäkin alkamassa saaren
kätköissä, toistaiseksi tuntemattomiksi jääneiden naapureiden
muodostamassa yhteisössä.
Tämä hetki oli kuitenkin pyhitetty vain
heille kahdelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti