ME BARBIT

- Mä voin hengittää vedessä. Ken pulahtaa vatiin ja viipyy ja viipyy. Ehkä asiaan liittyy sekin, että toinen saunakavereistani pitää miesbarbia veden alla.

- Hei, et kai sinä luule, että se voi hengittää veen alla?

- Höh, no se vain nyt voi...

- Miten muka?

- Pöh. Sillon joku ilmakupla tai silleen. Tai ehkä se muuten vain voi. No, se nyt vain voi!

- Koska se konsertti alkaa? Mummi on levoton; hän kai pelkää, että puhelin, josta konsertin on määrä kuulua, ei kestä kosteutta, vaikka se onkin pesuhuoneessa, oven luona.

- Oota nyt, että kaikki barbit on kuunteluasennossa! Haloo!

Hm. Mummiko muka ei pystyisi odottamaan?

Hm, hmm ja hmmm...

- No, kooooska se alkaa? Mummilla alkaa jo hiki pukkia.

- Ei ku me kuunnellaanki sitte ku ollaan jo tuolla, kuuluu huolettomasti ja sitten: - Voinks mä jo mennä suihkuun? Tiiäks sä, ett mä oon jo sentään kaheksan, joten osaan kyllä pestä mun hiukseni.

Niinpä näkyy. Mummi jää holtittomana katsomaan, miten vasta muuan viikko takaperin apua tukan pesuunsa vaatinut nuori neito ripsauttaa kämmenelleen nokareen sampoota, hieroo sitä käsiinsä ja sitten hiuksiinsa.

Ja mummi auttaa vain suihkutuksessa, ohjaa vesiryöppyä topakoihin käsiin ja hiuksiin.

Itse nämä kaikki juitsut on käytävä läpi, olkoon vaikka kuinka toinen puoli päätä vaahdoton, hän jupisee, katselee vielä, miten barbinkin hiukset saavat yhtä tarmokkaan käsittelyn, nostaa sitten pyyhkeen naulasta ja kietoo ison kahdeksanvuotiaan siihen.

Yhdeksänvuotias sen sijaan nauttii, kun mummi pesee hiukset:

- Mua katos väsyttää, etten ite millään jaksais...

Niin jotta sitä oltiin saunassa.

Kaikki me barbit! 

MUMMI, MITÄ SÄ HYRÄILET?

Mummi, mitä sä hyräilet? Sun päässäsi pyörii nyt jokin yks ja sama juttu. Mummi hämmentyy, ei saa otetta siihen, miksi juuri tämä laulu nyt hänessä musisoi, eihän hän ollut tullut sanoja ajatelleeksikaan. Aloittaa hapuillen, sanoja hakien:

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun...

Ääni sortuu ja hän vaikenee.
Miten se nyt noin? Mistä tuo tuli? Ikivanha laulu...

Pieni käsi hiipii käteen, puristaa. 

Miks te ukin kans erositte? 

Mummi epäröi, mutta vain hetken. Ukki halusi. 

Pieni ääni huolestuu. Eiks se enää tykänny susta? 

Mummi hymähtää. Ei varmaankaan. 

Pikkuiset kasvot kurkottuvat ylös, mummin puolitoistametrisiin korkeuksiin. 

Mutta kun sä oot niin nätti vieläkin, ethän sä oo vanhakaan, 
en löydä yhtään ryppyä... Välitäks sä vielä siitä? 

Nyt mummi ei epäröi. Kulta. Mä rakastan sun ukkias. 

Suloinen pikkuinen käsi hamuaa mummin toistakin kättä, onnellisena siitä, että edes jokin pysyy.

Ja mummin jo ahdistuksista vapautunut sydän liikuttuu. 

Hän kumartuu puristamaan pienen parantajan syliinsä. 

Nämä luottavaiset kasvot ja tämän ehdottoman, rakastavan pienen sydämen hellyys balsamoivat viimeisetkin säröilyt. 

Kiitos, Suuri Henki! 

Kiitos, maailmankaikkeus!
Kiitos kaikki enkelini!

Kiitos näistä hetkistä! 

Ne ovat kaikki, mitä jäljellä on.

KUN MAAILMA KATOSI

Kun maailma katosi,

hapuilin turtana eteenpäin.

En nähnyt tietä.

Nousin vain junaan,

joka kuljetti kauas.

Kassissani kannoin sirpaleita,

mitättömän elämäni teräviä suikaleita,

jotka satuttivat.

Kun en enää tunne niiden terävyyttä, kerron.

JA MINÄ MUISTAN

Ne takertuvat varpaisiin. Muistot.

Ne pistävät havunneulasverkkoina jalkapohjiin.

Ne lennähtävät tuulen riepottamien lehtien selässä olkapäille.

Ne huuhtoutuvat sateen salattuina kyyneleinä ihon alle.

Niitä ei pääse pakoon,

sillä kesän jokainen henkäys kantaa viestiä.

Muistatko?

Ja minä muistan.

Muistan kirveen kalkkeen ja maalin tuoksun.

Muistan vanhain saunahirsien pehmeän kutsun ja ensimmäisen sydäntäyteisen yön oman orren alla.

Muistan lasten naurun ja takan räiskeen.

Muistan myös tummien päivien viileät varjot ja niiden hyiset katveet.

Niitä en pääse pakoon, joten kätken ne sydämeeni ja vien - sitten joskus - mukanani kuun hopeiselle sillalle.

Sieltä sirottelen niitä tulevien sukupolvien tajuntaan ja kuiskaan: Minä muistan.

KITSCHIÄ?

Koska niitä arvosteluja kirjoistaan on vaikea saada ilman näkyvää markkinointia ja lehdistölle tuputtamista (siis ei niitä mistään hyllyiltä automaattisesti tipahtele, ellei joku sentyyppinen harrastaja satu kirjojasi lukemaan ja antamaan mielipiteensä), niin itse ne on hankittava, muuten ei kirjoittaminen etene. Niinpä eräänä kevätpäivänä päätin pistää kaenuulaesen mitäpä se hyvejää -mentaliteetin hetkeksi syrjään ja räväyttää uhkarohkeasti postiin pari omakustanteista kirjaani.

Kiireesti, etten ehtisi katua (kuten niin monen muunkin asian joudun tekemään, vähän kuin itseltä salaa).

En minä tuloksia malttamattomana jäänyt odottamaan, tiesinhän, että kyllä sieltä jotain sanaa tippuu, joskus, kun on sen aika.

Ja tippuihan sieltä, muuan sana molemmista.

Mökillä oloaikanani oli kuin olikin postiluukusta tipahtanut kirjekuori, joka sisälsi pari paperisiivua.

Kiitos.

Seuraavana on arvostelu lapsuuteni ensiaskeleista kertovasta kyhäelmästä, siis eräänlaisesta muistelmateoksesta (Pihla-sarjan ensimmäisestä):

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIVI TÄHTIEN TAKAA

Fantasian ja maagisen realismin keinoja käyttävä romaani pienestä Pihlasta, joka löytää merkillisen sinisen kiven ja sen myötä saa ystävikseen tonttuja, peikkoja ja muita olentoja, joita perhe ei näe. Lapsen sadun ja toden välillä vaihtuva maailma on kuvattu kauniisti ja psykologisesti uskottavasti. Arkielämän kuvaus on konkreettista ja aistivoimaista. Erityisen mukava on lukea tasapainoisen perheen kuvausta; nykyään ei onnellista lapsuutta juuri kirjoista tunnu löytyvän, mikä on harmi."

*

Ja tässä arviointi koko loppuelämäni mullistaneesta teoksesta, jonka olisin jättänyt julkaisematta, mikäli olisin voinut edes hippusen käsittää, mitä se toisi. Nyt saa sen vaikutelman kuin kaikki julkaisemisen jälkeinen Haadeksen Manalassa viruminen olisi läpikäyty turhaan:

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN

Kielellisistä lahjoista kertova teos rakentuu pitkistä, polveilevissa lauseissaan proosanomaisista runoista. Tunnekylläiset tekstit rakkaudesta ja rakastamisesta ovat rohkeasti omaäänisiä ja voivat hyvinkin miellyttää romantiikannälkäisiä lukijoita. Runoutena kirja on – ehkä osin tarkoituksella – aikalailla kitschiä ja pintatasolle jäävä. Muoto on kuitenkin hyvin hallussa, joten eväät hyvien runojen syntymiselle ovat olemassa. Jatkossa ilmaisua kannattaa tuoreuttaa ja syventää, jotta runot vakuuttaisivat myös sisältönsä tasolla."

Että kitschiä... Hm...
Voihan se toki olla sitäkin jonkun mielestä, mutta onneksi moni kirjan oikeasti lukenut on ollut ihan toista mieltä. Rohkenenpa mainita tässä erään lukijan palautteena kirjoittaman mielipiteen, jossa hän vertasi erästäkin runoani Eeva Kilven palkittuun runoon ja tuumi, että se minun ylitti Kilven runon hienotunteisuudellaan mennen tullen... HIH. No, se lohduttaa, kuten sekin, että, Wikipedian sanoin, "jonkun esineen määrittely kitschiksi tai taiteeksi riippuu arvioijasta." 

No, runoteosten ensimmäinen palkinto meni Minna Härköselle Kajaaniin, entiseen kotikaupunkiini, ja Vuoden 2014 Möllärimestari Minttu Vettenterä on nykyisestä kotikaupungistani, joten en ainakaan huonossa seurassa ole ollut siellä enkä täälläkään! Sydämelliset onnittelut teille, Minna ja Minttu!

Ja kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!

Ensi vuonna osallistun uudelleen. Ihan uhallakin.

PIKKU IILIMADOTHAN NE SIINÄ

Ahh, hiki hiki hiki.

Mikäs ihme tuo nyt on, tuhnottaahan kummallakin kupeellani pikkuinen lämpöpatteri! Ennen nukahtamista luetut/kerrotut jutut, mummin pehmoisuuden ihastelut ja käsi(varsi)en pussailut ja nuolaisut muistuvat mukavasti mieleen.

Mummin rakkaat pienet iilimadothan ne siinä.

Tulivat eilen ilahduttamaan mummia, ja uuvuttamaan. Mutta se on tervetullutta uuvuttamista - odotettua, hartaasti haluttua, toivottua. Eihän niitä isoja tyttöjä paljon tarvitse sananmukaisesti hoitaa, mutta metelöinnit, nujakoinnit, kinastelut, kikatukset, ts. kaikenlainen normaalista päivärytmistä poikkeava tahtoo jo tällä iällä väsyttää.

Niin millä iällä muka?

Ikuinen, naurunkure suupielessään tanssahteleva tyttönenhän tässä, ainakin silloin, kun ei aika mennyt mieleen palaa... 

Niin, olen kaupungissa jälleen. Tulin lepäämään.

IHANA, NIIN IHANA SE ON

Ihana, niin ihana se on. Tuo näkymä, mi silmiini siintää.

Tuulisten päivien jälkeinen täystyven - ei lehden liikahdusta, ei aallon aaltoa eikä väreen värettä. Vain taivaan peili, jonka kuvajaisessa pilvet tälläilevät itseään, vetävät mahanahkojaan sisään näyttääkseen vieläkin eteerisemmiltä kuin ovat.

Sillä aurinko kuultaa jo niiden harsopukujen lävitse, ja malttamattomin mielin odotan sen esiin hivuttautumista. Odotellessani katselen varhaisen kalastajan veneen kulkua, kuuntelen airojen kitinää ja katiskojen loiskahduksia.

Kiikun takaisen koivuhaarakkeen pesään muuttanut lintu ylistää verkalleen heräävää kesäpäivää. Piisp piisp piisp se veisaa, ja metsässä musisoi taustakuoro. Tottelisikohan se, jos pystyttäisin sille kieltotaulun?

"KIIKKUUN KAKKIMINEN KIELLETTY!"

 Nautin mökkini erämaisesta pihasta, sen siisteydestä ja karusta kasvustosta. Tonttuja, oravia, siilejä, sammakoita ja kilpikonnia piilottelee siellä täällä koruttomien kalusteiden lomassa.

 Mitä muuta minä muka kaipaisin?

Onhan tämä niin täysi vastakohta kaupungin tyhjyydelle.

SÄIKEET KATKEILEVAT

Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.

Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.

Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.

Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?

AITAN KÄTKEMÄKSI

Silmät rävähtävät auki. Venyttelen, kehrään tyytyväisyydestä; olenhan kotona jälleen. Kännykello näyttää tasan kuutta. Liiterissä lehtihara värisee riemusta kun noukkaan sen käsiini ja alan rapsuttaa. Ruoho on kasvanut aika tavalla, no, niissä paikoissa ainakin, missä sitä nyt erämaamökin pihassa yleensä kasvaakaan. Aurinkoi ja tuuloi puuskittaisesti, onneksi se aurinkoi on voitolla eikä tuuloi pääse tunkemaan käpäliään kehooni.

Putkesta ei tule vettä. Rämmin kalliokolon hetteelle, pakotan putkensuun jäämään pinnan alle ja ilmaan letkun takaisin kaahuroidessani. No sitä vettä ei tule vieläkään, joten imaisenpa ilmat pois estämästä. Kurlutusta sieltä kuuluu, joten tulossa se on. Vedän syvään imaistessani kerran, toisen ja kolmannenkin - ja vetäisen samalla ryöpyn sisääni. Yskin, pärskin ja yökin; olen hukkua. Putkeen, kuivalla maalla!

Järvivesi on kuitenkin  kaikkeen pesuun pehmeämpää kuin hetevesi. Poikani poikossa ollessa pitämät kumpparit ovat jo haprastuneet ja päästävät järven sukkiini sankkojen kanssa kahlatessani. Lämmitän veden ja rätti heiluu.

Kolmetoista tuntia myöhemmin (13 taitaa olla onnenlukuni, tai kohtalon tai jotain...) istahdan vastapestyn saunan lauteille, vilvoittelen välillä terassilla ja ihailen auringon kimaltelua aallokossa. Nyt järvi ei kutsu, ei houkuta syliinsä, mutta tokko pääsisinkään sinne, sillä selkä ja jäsenet natisevat, valittavat, kipuilevat ja huutavat peiton alle. 

Päivä on hujahtanut ohi huomaamatta paastoten, joten jotain pientä pannulla ensihätään, ja sitten antaudun aitan kätkemäksi. Humahdan tyhjyyteen.

MIKSET AIEMMIN TULLUT?

Lähden matkaan unisin silmin, jännittynein mielin.

Ajan, pysähdyn, ajan. Uskallanko kuunnella radiota?

Uskallan. CD:tä? Ehkä, jos nyt kokeeksi, varovasti...

Matti ja Teppo. Silmiin hiipii käsittämätöntä usvaa.

No, ulkonahan sataa...

Mutta ei kai sateen pitäisi päästä poskilleni, eihän?

Paljon pysähdyksiä, kahviloita, myymälöitä, tankkauksia.

Tutulle tielle kääntyessäni käsittämätön ahdistus rutistaa, ja niin pesen taas osan tietä matkatessani.

Kolmetoista tuntia kestäneen urakoinnin jälkeen matelen tuttuun pihaan. Ilta-aurinko paljastaa mökin loukkaantuneen olemuksen.

Mikset aiemmin tullut?

Piha on haravoimatta, aitta täynnä tavaroita talvelta piilossa,

mökki itse etäinen, viileä, järjestystä elämäänsä huutava. Sekin...

Anteeksi, armastettuni, olin lapsenlikkana, en päässyt aikaisemmin, vaikka sydän huusi ja ikävöi...

Mökki tyytyy siihen ja vaikenee.

Puhdistan makuusopen, petaan, ja pätkähdän uneen. 

MUSTEEN LOPPU?

Kynästäni on loppunut muste. Siksi yhä useammin hiipii mieleeni ajatus pistää tämä ns. blogi jäähylle, koska eihän se mikään oikea ole koskaan ollutkaan, kuten niin usein olen jaksanut painottaa, pelkkä harjoittelusivusto vain, ja ikävä kyllä myöskin joskus tunteiden myllerryskentäksi valtautunut. Luonnonlapsen lailla en osaa piilottaa päivieni konkelointia. Eikä minulla sanojakaan enää, eikä voimia... Eikä Luojan kiitos tunnettuuttakaan.

Kiitos, kultaiset satunnaiset vilkuilijat! Palaan, mikäli jokin asia siihen viekoittelee. Ja ainahan se jokin... Kuitenkin. Vääjäämättä.

KUIN PUULLA PÄÄHÄN...

Rakastan vanhoja suomalaisia elokuvia, ovat ne niin huvittavia. Niissä ulkomaillakin puhutaan suomea ja muutenkin meno on niin hulvatonta, että katsoessa unohtuvat nykymaailman menot ja tulot. Kitara soi, lauletaan ja tanssitaan. Niissä oikeus voittaa lähes aina, (noo, ne hirveät murhenäytelmät ovat asia erikseen), ihan kuten meillä Suomessakin ennen. Pus. Ja loppu hyvin, kaikki hyvin… 

En millään haluaisi äänestää, vaikka pitäisi. Mutta kun... kaikki valta omasta maasta valuu tätä nykyä isoille maille, jotka määräävät jopa meidän lämmityksestämmekin - puuvaltiossa muka ei saisi lämmittää puilla... Vai miten se meni? Ja piskuinen kotimaamme saa kaikkien uurastustensa jälkeen maksettavakseen tuhlarivaltioiden velat ja elannot, ja vanhuksemme ja lapsemme kärsivät.

Miksei meidän pikkuinen maamme saa koskaan hengähtää? Onko näiden nuorten huimapäiden (jotka me kurjat äänestimme hoitamaan aikuisten asioita) heittelehtiviä suunnistuksia pakko noudattaa? Vaikka heti kohta näimme, mihin se johtaa? Nouseeko keskuudestamme joskus joku Mooses, joka palauttaa nuo päättävät ressukat vielä joskus ruotuun?

En minä itseni vuoksi hätäile, koska tämä elämähän on nähty, mutta noiden rakkaitten pikkuisteni, lastenlasteni tähden…

No, en minä osaa politikoida, omia maatiaismietteitäni vain kirjailen yksinäisyyttä karkotellessani. Vieläkään en osaa suhtautua siihen. Yksinäisyyteen. Olen kuin puulla päähän lyöty yhä. Kirjaimellisesti, olenhan kokenut senkin.

KESÄÄN PAIKATUIN SIIVIN

Kasteinen maa luovuttaa auringolle unensa

ja aurinko juo sen usvaisin henkäyksin.

Pensaat levittävät käsivartensa

suojellen, varoen…

Sillä siipeni lepäävät myttynä vierelläni.

Voimattomina ja särkyneinä

raivoavien myrskyjen tikareista,

uupuneina Elämän tuulten heittelyistä,

viiltyneinä puhjenneiden unelmien haavoista.

Kukka ojentaa metensä

ja mehiläinen hunajakennonsa.

Perhonen tarjoaa siipiään unelmilleni,

mutta enhän niitä voi ottaa –

en sen ainoaa elämää viedä.

Minun on paikattava omat siipeni. 

JAHKA JALKANI JOUTUVAT

Lintujen laulu ravistaa sydämeni jäisistä peitteistään,

sulattaa roudan, avaa patojen luukut.

Kanssa pääskyjen se lennähtää pohjoiseen,

rakkaan järveni rantamille, pienen mökkini portahille.

Mökkiranta odottaa.
Syli avoimena.
Käsivarret syleilyyn levitettyinä.

Kyllä minä tulen.
Jahka jalkani joutuvat;
ne kun eivät aina ennätä sydämen kyytiin.

Tältä viikonlopulta odotin paljon. Odotin tapaavani vuosikausien jälkeen entisiä koulu- ja työtovereitani. Toisin kävi, sillä yhtään entisen elämän tuttua naamaa en nähnyt...

Ilmoittautumisten lomassa kävin syömässä yhden seniorikollegan kanssa. Eturuokana oli aivan ihanaa kalaseljankaa, johon läpsäytin lusikallisen smetanaa. Kun jälkiruokana olevan marjapiirakan vieressä komeili samannäköinen, epäilyttävästi, luulin ilman muuta sitä kermavaahdoksi, ja nostin lusikallisen piirakan päälle. No, se ei ollut- Hih. Kollegani teki samn erehdyksen, mutta hän totesi tyynesti, että kyllä tämän voi syödä, eipähän ole niin makeaa. :)

VIESTI

Ahh…

Nousevan maan tuoksu

ja heräävän metsän harsoinen valo…

Ylleni kaartuva oksa puhkeilee.

Sen sisältä pinnistää verso.

Elämän ja toivon verso.

MUNANAINEN :D

Helsingin asemalla mummin huomion nappaa pari vilistävää ponia ja kohta toinen niistä kiepsauttaa itsensä mummin kaulaan ja puristaa. Toinen, iso reppu selässään korskahteleva kietoutuu kaikilla koivillaan mummin ympärille. No, pystyssä pysyttiin.

Sitten mennään lippuautomaatille ja ostaa pärskäytetään junaliput seuraavaan lähtevään junaan. Hetken kuluttua poniemo pyytää tarkistamaan, mihin aikaan juna lähtisi. Nähtyään sen hän pinkaisee hurjaan laukkaan pikkuponit ja mummiponi kintereillään; aikaa lähtöön on jäljellä yksi minuutti! Oottakaa mummia! hätäilee Pinjuska mummin vierellä kiiruhtaessaan, mutta mummi kehottaa lasta juoksemaan vain sen minkä kintuista irtoaisi. Peppi hyppää junan ovesta ensimmäisenä, sitten Pinja ja viimeisenä porhaltaa mummi kuin höyryveturi. Äiti ryhtyy vilkuttamaan, ja sitten se juna lähtee... 

Junassa löytyy leikkivaunu oitis ja ihme ja kumma: muita lapsia siellä ei näykään, aikuisia vain. No, eihän se menoa hidasta mitenkään, joten vilske alkakoon. Kohta olisi luullut, että kyseinen vaunu on täynnä lapsia... Pinjuska ilmestyy välillä koukussa mummin viereen ja vinkuu: "Kato mummi, mä oon munanainen."

Periasemalla odottaa työkeikaltaan palannut eno ja huiskauttaa joukon mummolaan, joka kultaisena ja lämpöisenä avaa tulijoille ovensa.

VINKSIN VONKSIN

Mummin pää oli vinksin vonksin. 

Siellä surrasi ja pörräsi, humisi ja murisi. 

Otsassa kipunoi; jokin lyttäsi raskaalla moukarilla kalloon tositarkoituksella. Silmät näyttivät epätasaisen tarkkaa kuvaa maailmasta, joka etääntyi ja palasi sekä kipusi välillä taivaisiin mätkähtääkseen sieltä säkenöiden alas kouristelevaan lattiaan. Paleli. Ja illalla pitäisi lähteä noutamaan paria villivarsaa Helsingin asemalta! No, asemalta vain, ja junassa - luulisi sellaisen onnistuvan. 

Ja onnistuihan se, sillä varsojen eno kirmaisi hätiin ja tirautti Moccamasterissa parit kofeiinipaukut mummin kuppiin sekä syötti tujut särkylääkkeet. Ja eiköön tuon mummireppanan katse kohta oiennutkin, posket herahtaneet soman purppuraisiksi ja lämpöaalto hyökännyt aiemmin vilusta sinertäviin jäseniin! 

On se kummaa ainetta tuo kahvi, van kun se mummi ei viitsi pelkästään itselleen sitä keittää...

Noo, löytyihän siihen vinksuiluun vähän totisempikin syy; verenpaine oli päässyt tipahtamaan sängystä ja ryöminyt piiloon makkarin maton alle... 

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ!

Siskot somat, ihanimmat,

kukkasista  suloisimmat,

mesiveessä virutellut,

hunajalla sivellellyt,

sokerilla kuorrutetut -

me itsenäiset, te toisten omat -

kuitenkin kaikki enkeleinä lumoavat!

Kedoilta meidät poimittiin,

todeksi luulot huomattiin,

ja niinpä tähän maailmaan

me ruususiksi, hurmaaviksi,

ikiaikain yli jäätiin.

"SÄ OOT MUMMI NIIN IHANAN PEHMEÄ"

Illalla sain täyshoidon. Pinja hieroi varpaitani, koipiani, masuani, kasvojani ("ihan hellästi ja varovasti vaan") sekä hartioitani, ja rentoutui itse välillä selkääni vasten rätköttämällä. Peppi viilasi kynsiäni. Sekä sormista että varpaista. Sen jälkeen minut taputeltiin vetreäksi ja letkeäksi. "Sä oot mummi niin ihanan pehmeä!"

Tänään lähtivät. Väsy ja haikeus jäi. Hiljaisuuteen tottuneena jo melske uuvuttaa, mutta kun mummi kareutuu ja selittää, mistä takajaloilleen nousi, lapset ymmärtävät sen - ja jatkavat rakastamistaan. Se se sitä maailman ihaninta ja puhtainta rakkautta on, jos mikä!

MUMMIT TIHKUVAT PELKKÄÄ VANILJAKASTIKETTA

Asemalla vilistää syliini kaksi pipopäätä. Muumiiiii! Muumiiii!

Peppinja on saapunut hiihtolomalle - ilman suksia ja luistimia tosin, sillä täällähän tihuuttaa vaan, niitä loppujakin lumiheiskuleita mitätöiden. Alikulkukäytävässä vierellämme taivaltanut pikkupoika köntsähtää rappusille.
Sattuko pahasti? hän kysäisee hätäisesti äidiltään,
ja meitä naurattaa, sillä ilmeisesti ei sattunut, koska hän roikkuu äitinsä käsipuolessa yhä.

Iskä joutuu lähtemään kiireesti paluumatkalle, mutta me Peppinjan kanssa sulloudumme pikkuiseen punaiseen räpsykkääni ja räpistelemme mummilaan, siihen talon ylimpään kerrokseen, josta on ne huikeat näköalat...

Iltayhdeksän maissa, lomalaisten kannalta suhteellisen aikaisin siis, siirrytään pesujen jälkeen makuuhuoneeseen. Pinjuska haluaa nukkua mummin kainalossa, joten Pepille pedataan patja lattialle, mutta iltasatua varten sulloudutaan vielä kolmistaan mummin sänkyyn. Mummi lukee ja kuuntelijat piirtävät.

Tosin Peppi sattuu istumaan melkein Pinjan koipien päällä,

joten nahistelu yltyisi mieluusti kovin isoksi kikatteluksi,

ellei mummin mahtisana asettaisi sitä.

Pinjuska on halunnut pukea yöksi mummin ihanan puseron, joka kuitenkin unohtuu tekaistujen, lukuisten vessareissujen myötä jonnekin - onhan se sentään kooltaan pikku ropille aika hulumake - ja kun Peppi ilmestyy omalta reissultaan samainen pusero päällään, on edellisen ylläpitäjän saatava jokin toinen,
yhtä ihana tietenkin... jne. jne.

Siinäpä se parituntinen vierähtääkin, ja koska mummia väsyttää jo aikalailla, hän asettaa hirvittävän ultimaatumin:

Aamulla herätäänkin sitten kuudelta, joten eiköhän illalla nukuta pikkusen paremmin...

Peppi, kyllä säkin kuorsaat, kuuluu vielä vierestäni, sä kuorsasit kerrankin... silleen suloisasti, kuten My Little Pony. Seuraavaksi todetaan kainaloni uumenista: Mummi, sulla on iso nenä... ja sun kainalosi tuoksuu. Mummi kauhistuu. Herranen aika, koetin minä kyllä kovasti pestä sitä... Hämmästynyt pää kohoaa tyynyltään. Ei kun se tuoksuu hyvältä! Vaniljaltako? mummi ehdottaa. Varmuuden vuoksi toinen nuuhkaisu.
Niin, Sherlock ilahtuu. Noo...mummithan tihkuvatkin yleensä pelkkää vaniljakastiketta, mummi uskoutuu. Pepin vuoteella tirskahtaa, ja mummin muistikuvat pätkähtävät siihen. 

Aamulla hänen "mammuttivuoteestaan" (koko 120:n sentin anteliaasta leveydestä) herää sitten kuitenkin kolme tuhisijaa.
Arvata sopii, kenelle on jäänyt ohuin kaistale...

MUN SISKONI

Olen sikkon luona kylässä. Kun lähden, otan hänet mukaani, istutan autoon ja pistän turvavyön tiukasti kiinni. Illalla vahtaamme telkkaria vierekkäin hänelle levittämältämme sohvalta. Kolmatta kertaa nauramme Putoukselle, jota sivistyneet ihmiset eivät katso, mutta mehän emme olekaan lähelläkään sivistyneitä, me ollaan vain syntymähulluja, joita elämä on pitänyt hengissä huumorin avulla..

Kun yöllä poikkean "puuteroimassa", hän teeskentelee olevansa hereillä, vaikka takaisin sänkyyn päästyäni kuulen, miten kamalan hereillä hän onkaan - ääni kantautuu makkariini asti. 

Miten onnellinen olenkaan siskoistani! Ensinnäkin kymmenen vuotta vanhemman veljeni lähtö pysäytti (lähes menehdyin itsekin silloin, koska pieni, suloinen oppilaani joutui tapaturman uhriksi samoihin aikoihin), sitten menetimme yllättäen minua viittä vuotta vanhemman siskoni, joka piti meidät penikat kurissa, kantoi minut, temppuilevan, syntymistään ihmettelevän ja rajojaan potkivan kartanolle, kun kukaan ei mahtanut muuta, leikkasi muka lettejä kasvattavien siskojen hiukset äidin pyynnöstä, piti jöötä... Menetys tuntui loputtomalta; hän sentään oli auttanut kaikissa elämän mutkissa, lähettänyt radionsa lukiolaiselle, majoittanut tämän nuoren avioliittonsa yksiön vaatehuoneeseen, ostanut vaatteita, ruokaa, järjestänyt kesätöitä... Ja nyt en enää voinutkaan maksaa hänelle takaisin, ainakaan tässä elämässä! Joka kesä käyn hänen kiveään silittämässä, itkemässä.

Silloin heräsin maailmaan, jossa ei ollutkaan enää ydinperheestäni minun lisäkseni jäljellä muita kuin kaksi sisarta. Silloin päätin, että me pidetään yhtä, tuli mitä tuli. Kun maailma kolhi heitä, minuakin siinä ohessa, ainoa turva oli sisko. Kenen muun luokse sitä olisi voinutkaan mennä? KIITOS!

Muuten... kerroin hänelle vasta tänä aamuna, että huomasin jo eilen hänen eriväriset sukkansa...

EIKÄ PEITTO PELMAHDA

Sain kortin. Liikutuin.

Miten voit? Oletko kunnossa? Huolettaa, kun et ole päivittänyt blogiasi pitkiin aikoihin.

Kiitos, rakas ystäväni, sillä sellaiseksihan olet tullut,

vaikkemme koskaan ole tavanneetkaan.

Olemme kuitenkin kirjoitelleet, löytäneet niin yhteisiä tuttavuuksia kuin yhteisiä paikkojakin.

Olet muuttunut yhdeksi elämäni enkeleistä.

Kirjoittavan ihmisen, ainakin tällaisen maallikkosaarnaajan, maailma on arka, herkästi säröilevä ja haavoittuva.

Kun läheinen kyseenalaistaa tekemiseni, kysyy, miksi oikein kirjoitan, miksi minun yleensäkään pitää kirjoittaa,

mieli hämmentyy, käpertyy siihen ennestään tuttuun pieneen mykeröön ja kaivautuu syvälle itsensä uumeniin.

Rupeaa itsekin pohtimaan. Niin, miksihän?

Eikä päässä yhtäkkiä liikukaan yhtään ajatusta, mieli ei palakaan näppäimistölle, ja kone pysyy suljettuna.

Öinen hikinen keho vain lojuu lahnaisessa olomuodossaan

eikä peitto pelmahda.

Kiitos, ystäväni, kun herätit minut.

Ehkä vielä jotain kirjoitankin. Ainakin joskus.

Sitten, kun ajatukseni jaksavat peilata taas. Elämää.

Ja sallivat minun jatkaa uuden käsikirjoitukseni työstämistä.

Hyvää Ystävänpäivää niin Sinulle

kuin kaikille teille toisillekin, jotka vielä eksytte sivuilleni!

Kiitos, että olette olemassa!

JOSPA JOKU JOSKUS...

Junaradan vieressä, kohtisuoran kallioseinämän harjalla kököttää omakotitalo. Se on kiehtonut minua alusta asti. Se on asumaton, vain sammaloituneet piharakennukset kertovat, että joskus se on ollut jonkun koti. Yläkerran ikkunoista olisi huikea näköala kaikkialle, pihalla olisi tilaa autoille, sillä myös vieraiden autot sopisivat siihen; heidän ei tarvitsisi ympäri kaupunkia etsiä sellaista parkkipaikkaa, johon saa pysäköidä kauemmin kuin 2-4 tuntia.

Kuka siinä on asunut? Miksi se on nyt autiona? Ovatko radan rakennustyöt vaurioittaneet sen rakennelmia niin, että se on pitänyt jättää? Mikä tulevaisuus sillä on? Näitä pohdin, kun katselen taloa korkealta. Eräänä yönä uskottelin itselleni, että alakerran ikkunoista näkyi valoa ja tunsin valtavaa iloa; ehkä joku Peppi Pitkätossun sukulainen on vihdoinkin majoittunut sinne? Se oli kuitenkin ennenaikainen ilo, sillä myöhemmin hoksasin kadun valojen heijastuvan ikkunoista.

Mutta kukapa tuon tietää - jospa joku joskus...

JARRUT VAIN EIVÄT OLE KUNNOSSA

En halua tietää...
Tietämättömän on helpompi elää.
Ei tarvitse arvailla kuka, mikä, millainen ja missä.

Elämä huuhtelee kylmin ryöpsäyksin.
Hengitä, hengitä! Hauko, jos et hengitä!

Seinä pysyy kyllä pystyssä kun oikein kovasti pönkität.
Vuode ei kippaa lattialle jos pidät reunoista kiinni.
Kynnys on yhä korkealla...

Jarrut vain eivät ole kunnossa.

NÄINHÄN SEN KUULUU MENNÄKIN

Kello kolme neljäkymmentä enkä vielä ole päässyt uneen... Havahdun valvojan (?) saapumiseen. Tämä nojaa lipastoon ja pudistaa moittien päätään. Oho, olen nukkunut näköjään vaatteet päällä... Muistan kiireeni joutua jonnekin ja nousen etsimään kiharrinta. No, siihen herään. Oikeasti. Ja ihan normaaliin tapaan yöpaidassani. Olen nukkunut tunnin - kello on neljä neljäkymmentäkolme.

Käsiä tikustaa, ne kuumenevat ja sama käy jalkapohjilleni. 

Lämpö leviää, syvenee ja pian hehkun koko olemuksellani. Potkin peiton pois.
Mielessä kiemuroivat loppumattomat kysymykset.

Äkkiä, yllättäen, mieleeni valahtaa syvä ymmärrys. Hyväksyntä.

Näinhän tässä piti käydäkin.

Näinhän me silloin syntymässä sovittiin.

Tähän elämään kuuluu oppia tietämään, mitä ovat rakkaus, menettämisen tuska, anteeksianto ja luopuminen.

Virratan energiaa universumiin, ottakoon sen vastaan hän, ken haluaa; vapaa tahto valita on eräs Elämän suurista valteista. 

Itse kukin hallitkoon elämäänsä erehtyen, oppien ja kasvaen.

Siirrän herätyksen kahdeksaksi, sillä salille en mitenkään nyt pystyisi, mutta koska hohka ei lopu, nousen, tällä kertaa ihan oikeasti ja aloitan päivän.

Yhdeksäksi ennätän VIRSUUN.

KIELLETTY, ELÄ LUE!

Katsoin tallentamaani Inhimillistä tekijää, eron kokeneiden naisten, hyljättyjen tarinaa. Kaikki he olivat suhteellisen vähän aikaa olleet, alle 30 vuotta naimisissa, kunnes mies jätti. Minulla oli yli 40 vuotta, en saanut jäädä entiseen kotiini, vaan jouduin rakentamaan uuden kotini ensimmäisestä lusikasta alkaen, enkä saanut siitä mitään korvausta myöhemmin. Patja yksiön lattialla ja hirvittävä huuto kurkussa. Hiljennetty, sillä eihän sitä kerrostalossa... Yhä se tuska elää, en ole päässyt eroon, tuuliajelen, rakastan  yhä. Olenko loppuikäni tässä tilassa? Hienosti ja kypsyneesti nuo naiset pokkana väittävät, että he ovat päässeet katkeruudesta. Odotan innolla sitä hetkeä. Minulla oli ainakin ajoittain hyvä liitto, toinen vain kaipasi enemmän.

Minussa ei ollut riittävästi poweria. Nyyh.

TÄMÄ ON JUST, MITÄ AINA OLEN TOIVONUT

HopLopiin on jäänyt mummin hattu. Se ihana, huopainen. Se, jota Helsingin lipunmyyjäkin oli kehunut. Ollaan lähdössä ulkoilemaan, kun mummi huomaa kauheuden. Ja eikun autoon ja kiireinen suhaus HopLopiin. Ooottakaa autossa, nyt ei kannata tulla sisälle, koska sinne ei jäädä, tulee kalliiksi, mummi varmistaa, koska toinen Peppinjoista on vihjaissut, eikös he voisikin tulla ihan vain pikkuisen sisälle...

Sitten Hong Kongiin. Mummi ei tiedä, mihin syöksi päänsä, ja kukkaronsa... Oih, tämä on just, mitä aina olen toivonut... Pinja kantaa jonkin ihanan, oudon kummajaisen. Mummi huokaa, mutta lupaa. Peppi etsii kuumeisesti omaansa, mutta ei löydä mitään. Siirrytään Prismaan, jossa Peppi velvollisuudentuntoisesti, pakonomaisesti, ehdottaa Baby Bornia. Se maksaa lähes viiskymppiä, joten mummin on paljastettava kukkaronsa reikäisyys. No, onneksi yks japanilainen kirja, sarjis, löytyy ja kaikki ovat onnellisia. Mummi lienee kaikkein onnellisin...

Illemmalla eno hakee äidin asemalta, käydään saunassa ja herkutellaan. Nukkumaan mennessä mummin pitää taas lukea Peppinjaa ääneen, kunnes Pinja ilmestyy vuoteen viereen, supattaen, kädet tanassa. Me ruvetaan äitin kans nukkumaan. Niinpä kirja on suljettava, kuiskattava lupa Pepille silmäillä kirjaa hetkisen, kunnes lamppu sammuu. Ja sitten nähdäänkin ihania unia peräti yhdeksään saakka. Mummikin! Herrajjestas! Van sehän taisikin löytää vihdoinkin tanssikaverin, yöllisen, kaikkivoipaisen. Ja tanssii melkein heti herättyäänkin...

Aamulla Peppi pyytää, voisiko mummi kirjoittaa heistä Peppinjoista sarjan... Ja just, kun mummi oli päättänyt lopettaa! Sillä MIKSI muka hänen oli yleensä kirjoitettavakaan? MIKSI se oli hänelle tärkeää? MIKÄ hän oikein luuli olevansa?

KÄÄNNY MUMMI, ETTÄ SUN ON HELPOMPI HENGITTÄÄ

Mummi, mä haluun nukkua kainalossa. Tyyny sujahtaa olkapään viereen ja valkopää käpertyy kylkeen. Mummi, sä oot ihana. Vielä kännykän läpyttelyä. Kato, isi laittoi tähän, että kiitos kulta, mä rakastan sua, vaikka pitäisi olla että sinua. Nyt mä kirjoitin, että älä enää laita viestiä ja sitten itkuhymiön, kun mua ärsyttää kun se ei kirjoita oikein...

Peppi ilmestyy vuoteen viereen. Mulla sattuu masuun. Mummi silittää masua ja lapsi palaa enon viereen. Kohta Pinjuska tönii. Hei, käänny mummi, että sun on helpompi hengittää. Kohta: Saanko mä vaihtaa paikkaa Pepin kanssa? Unisena mummi suostuu toki ja kohta toinen valkohiuksinen painautuu kylkeen. Masukaan ei enää ole pipi. Vihdoinkin päästään nukkumaan. Aamulla kyllä herätään aikaisin, ettei tarvitse puoleen yöhön kukkua, päättää mummi ja nukahtaa. Vihdoinkin.