ENKELIAIKA

Silmät rävähtivät auki kello 3.33 – enkeliaikaan siis!

Uni ei enää tullut eikä enkeliäkään näkynyt, joten lampsin keittiöön ja lämmitin termospullosta eilistä kahvia. Lisäsin siihen choco cappuccino-raepussin, ettei maku olisi liian kitkerää.

Nautin kahvini vuoteessa Maria Wern’iä katsellen ja sen loputtua kellistyin tyynyjä vasten horrostamaan. Totesin jälleen kerran, että kalloon sahattu puoliympyrä ei ole viidessä vuodessa luutunut, vaan leikattu osa elää vaihdellen kolojen paikkoja reunoillaan. Välillä siihen sattuu, jos nojaan johonkin.

Laittoivat muka niiteillä kiinni silloin, mutta luulenpa, että ainakin osa niistä seikkailee nyt pitkin kalloa. Yhdenkään en ole ainakaan huomannut putkahtavan päänahan läpi. Vielä.

No, syksyllä 2024 on kuulemma lopputarkastus kuvauksineen, mikäli syöpäosastoja ei jo silloin ole hoitajapulan vuoksi suljettu. Sitten sitä soapi olla omillaan...

Yks valopilkku siinä leikatussa kohdassa kuitenkin on: siinä kasvaa kiharoita!

VINKSIN VONKSIN

Mummin pää oli vinksin vonksin. 

Siellä surrasi ja pörräsi, humisi ja murisi. 

Otsassa kipunoi; jokin lyttäsi raskaalla moukarilla kalloon tositarkoituksella. Silmät näyttivät epätasaisen tarkkaa kuvaa maailmasta, joka etääntyi ja palasi sekä kipusi välillä taivaisiin mätkähtääkseen sieltä säkenöiden alas kouristelevaan lattiaan. Paleli. Ja illalla pitäisi lähteä noutamaan paria villivarsaa Helsingin asemalta! No, asemalta vain, ja junassa - luulisi sellaisen onnistuvan. 

Ja onnistuihan se, sillä varsojen eno kirmaisi hätiin ja tirautti Moccamasterissa parit kofeiinipaukut mummin kuppiin sekä syötti tujut särkylääkkeet. Ja eiköön tuon mummireppanan katse kohta oiennutkin, posket herahtaneet soman purppuraisiksi ja lämpöaalto hyökännyt aiemmin vilusta sinertäviin jäseniin! 

On se kummaa ainetta tuo kahvi, van kun se mummi ei viitsi pelkästään itselleen sitä keittää...

Noo, löytyihän siihen vinksuiluun vähän totisempikin syy; verenpaine oli päässyt tipahtamaan sängystä ja ryöminyt piiloon makkarin maton alle... 

EXTREMEÄ?

Aamulla sain todellisen kideryöpyn ylleni kun ihastuksissani kuvasin auringonkilossa säteilevää saunakoivua. Ei tullut mieleeni muu kuin kiitos. Kiitos siitä, että sain tällaisen ihanan kokemuksen... Mutta eiväthän ne timantit kuviin tulleet...


Mutta melkeinpä oli extremeä se mökkireissu, jonne päivemmällä suunnattiin. Upotti, upotti ja upotti. Hän ryöhälsi lumikengillä, minä perässä suksilla, jotka liukuivat, lipsuivat, hyökkäsivät eteenpäin ja lipsuiiiivattttt jälleen!

Pieni rakkaani... (on siellä ikkunoitakin...)

Perillä puhdasta, koskematonta valkoista, pikku mökkiparka kyhjötti sen keskellä lumipeitteiden alla. 

Hiiret olivat juhlistaneet talvista hiljaisuuden ja rauhan aikaa niin, että ilman desifiointiaineita sinne ei liene viisasta mennä... 

Joimme terassilla kahvit termarista, haukkasimme evästä - ja taistelimme takaisin autolle. Ei tehnyt mieli edes järvelle, sillä sinne huppurointi olisi verottanut ihan liikaa voimia. 
Vaikka ihanahan se on, yhä ja aina vaan.

Huomenna mökille jo voisi päästä kävelemällä, mutta aika loppuu... 


Mutta pian, aivan pian, noin kuukauden päästä hiiret saavat palata omiin mökkeihinsä, sillä silloin saavun MINÄ ja muillei oo siihen nokan koputtamista, hiirijalanjäjistä puhumattakaan...