VEDETÖN KAUPUNKI

Tämä kaupunki, jossa nykyisin asun, on hyvin kuiva paikka, sillä täällä ei ole järveä, ei merta, ei edes näkyvää jokeakaan. Muutama tekolampi on sekä suihkukaivo. SILTI tämän kaupungin hallinto on päättänyt, ettei maauimalaa avatakaan tänä kesänä - sillähän säästetään peräti 100 000 e! Uimahalli sentään aukeaa, tosin vasta tämän kuun lopussa, ma 29.6.2020. Silloin tiloista avataan pukuhuoneet, suihkut ja 25 m allas, opetusallas sekä auringonottoalue.

Mutta eihän se ole sama vedettömän kaupungin lapsille, jotka eivät nyt pääse istuksimaan ulos aurinkoon altaita reunustaville nurmikentille, joista voi halutessaan kipaista kastautumaan, isommista uimahaluisista puhumattakaan. Ei kaikilla ole sitä mökkimahdollisuutta, joten kovin kummallinen päätös tosiaan.

Vedetön asuinpaikka on tuntunut kovin oudolta järvenrannalla kesänsä lähes ikänsä asuneelle, mutta tämä oli ensimmäinen kaupunki, josta löysin asunnon sitä tarvitessani ja hädissäni etsiessäni, vaikka monesta muustakin sitä haravoin. Järven rannalla istuksimista, puiden järvenpintaan peilautumista, aaltojen loiskintaa, tuulen kuisketta, veteen pulahtamista ja aironhankojen kitinää sekä rantasaunaa kaipaan loputtomasti, enkä pysty ymmärtämään tapahtumia, jotka johtivat mökkini myymiseen, mitä suren loppuikäni.

Mutta onneksi täällä on puistoja, joissa voi kuvitella istuvansa kotimetsän suloisessa sylissä – ja tavallaanhan ne ovatkin minulle kotimetsää, nyt.

IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.

Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -
humahdan auringonkiloon.

Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.

Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 

avonaisen parvekkeen oven raosta

ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.

Kipeästi, niin kipeästi.

AITAN KÄTKEMÄKSI

Silmät rävähtävät auki. Venyttelen, kehrään tyytyväisyydestä; olenhan kotona jälleen. Kännykello näyttää tasan kuutta. Liiterissä lehtihara värisee riemusta kun noukkaan sen käsiini ja alan rapsuttaa. Ruoho on kasvanut aika tavalla, no, niissä paikoissa ainakin, missä sitä nyt erämaamökin pihassa yleensä kasvaakaan. Aurinkoi ja tuuloi puuskittaisesti, onneksi se aurinkoi on voitolla eikä tuuloi pääse tunkemaan käpäliään kehooni.

Putkesta ei tule vettä. Rämmin kalliokolon hetteelle, pakotan putkensuun jäämään pinnan alle ja ilmaan letkun takaisin kaahuroidessani. No sitä vettä ei tule vieläkään, joten imaisenpa ilmat pois estämästä. Kurlutusta sieltä kuuluu, joten tulossa se on. Vedän syvään imaistessani kerran, toisen ja kolmannenkin - ja vetäisen samalla ryöpyn sisääni. Yskin, pärskin ja yökin; olen hukkua. Putkeen, kuivalla maalla!

Järvivesi on kuitenkin  kaikkeen pesuun pehmeämpää kuin hetevesi. Poikani poikossa ollessa pitämät kumpparit ovat jo haprastuneet ja päästävät järven sukkiini sankkojen kanssa kahlatessani. Lämmitän veden ja rätti heiluu.

Kolmetoista tuntia myöhemmin (13 taitaa olla onnenlukuni, tai kohtalon tai jotain...) istahdan vastapestyn saunan lauteille, vilvoittelen välillä terassilla ja ihailen auringon kimaltelua aallokossa. Nyt järvi ei kutsu, ei houkuta syliinsä, mutta tokko pääsisinkään sinne, sillä selkä ja jäsenet natisevat, valittavat, kipuilevat ja huutavat peiton alle. 

Päivä on hujahtanut ohi huomaamatta paastoten, joten jotain pientä pannulla ensihätään, ja sitten antaudun aitan kätkemäksi. Humahdan tyhjyyteen.

MATKALLA MÖKILLE

JRRRR... JRRRRR kuuluu renkaan alta kun auto karkaa keskiviivalle. Olen jälleen tien päällä. Talo nukkui lähtiessäni ja ainoa ääni, jonka tälle aamulle kuulen, on navigaattorin. Sekin havahtuu välillä liian myöhään ja tokaisee: Reitin uudelleenmääritys... Ihan taatusti se torkahtelee, koska on kauan äänetön ja sitten yhtäkkiä hoksaakin, että tässä on menty niiku harhoihin ja yrittää vierittää syytä minun niskoilleni. Simpukka!

Nukuttaa. Pinnistelen seuraavalle ABC:lle jaloittelemaan ja maistamaan eväitäni, jotka koostuvat jääkaapin jäännöspaloista. Se auttaa hiukan. Navigaattori "juoksuttaa" ja tuntuu pistävän loppumatkasta siksakkaamaan, mutta tottelen, koska en ole varma reitistä. Enhän ole ennen kulkenut siitä.

Reilusti yli seitsemän tunnin sompailun jälkeen olen perillä. Autosta astuttuani minut valtaa epätodellisuuden tunne ja huojun kuin laivan kannella. Huippaa hieman. Olisi ehkä pitänyt huolehtia nestetasapainosta paremmin ja pitää taukoja enemmän kuin kaksi, mutta kun aina on se kiire. Perille.

Ensimmäiseksi sukaisen jumppavaatteet niskaani (ainakin kaksi viikkoa on jäänyt salitta). Jalat eivät ole vielä toipuneetkaan viimeisen viikon rylläkästä enkä jaksakaan kauaa räpistellä juoksumatolla. Telineetkin sattuvat, joten siirryn kylpylän puolelle. Erityisnuorten ryhmä täyttää vesihieronta-altaan ja siellä on ahdasta. Niinpä noukkaan juoksuvyön ympärilleni ja saan vesielementin sallimaan lempeän kuntoilun.

Päivällisen jälkeen ramasee. Melkein nukahdan, mutten antaudu, vaan riennän helteestä hetkessä koleaksi äleytyneeseen ulkoilmaan. Illalla kuuntelen hetken karaokea salissa, mutta väsy vie pian peiton alle.

Aamulla juoksen viereisen pikkujärven ympäri. Siinä ei kauan nokka tohise. Alkumatkasta muka kipua natiseva polvikaan ei virka enää palatessa mitään portaita ylös harppoessani.

Matkalla mökille.

EXTREMEÄ?

Aamulla sain todellisen kideryöpyn ylleni kun ihastuksissani kuvasin auringonkilossa säteilevää saunakoivua. Ei tullut mieleeni muu kuin kiitos. Kiitos siitä, että sain tällaisen ihanan kokemuksen... Mutta eiväthän ne timantit kuviin tulleet...


Mutta melkeinpä oli extremeä se mökkireissu, jonne päivemmällä suunnattiin. Upotti, upotti ja upotti. Hän ryöhälsi lumikengillä, minä perässä suksilla, jotka liukuivat, lipsuivat, hyökkäsivät eteenpäin ja lipsuiiiivattttt jälleen!

Pieni rakkaani... (on siellä ikkunoitakin...)

Perillä puhdasta, koskematonta valkoista, pikku mökkiparka kyhjötti sen keskellä lumipeitteiden alla. 

Hiiret olivat juhlistaneet talvista hiljaisuuden ja rauhan aikaa niin, että ilman desifiointiaineita sinne ei liene viisasta mennä... 

Joimme terassilla kahvit termarista, haukkasimme evästä - ja taistelimme takaisin autolle. Ei tehnyt mieli edes järvelle, sillä sinne huppurointi olisi verottanut ihan liikaa voimia. 
Vaikka ihanahan se on, yhä ja aina vaan.

Huomenna mökille jo voisi päästä kävelemällä, mutta aika loppuu... 


Mutta pian, aivan pian, noin kuukauden päästä hiiret saavat palata omiin mökkeihinsä, sillä silloin saavun MINÄ ja muillei oo siihen nokan koputtamista, hiirijalanjäjistä puhumattakaan...

PURSI, JONKA MÄÄRÄNPÄÄ ON SATEENKAAREN PÄÄSSÄ

Viime viikonloppuna jätimme jäähyväiset sydämeni siskon äidille, elinikäiselle ystävälleni ja mökkinaapurilleni. Hän oli vanhempieni ikäpolvesta toiseksi viimeisin kotiniemelläni.

Pilvet lepäävät raskaina niemen yllä.

Niistä putoavat kyyneleet huuhtovat

tyhjää pihaa,

              tyhjiä rakennuksia,

             tyhjää rantaa.

Sillä lautturin pursi on rannasta irronnut.

Pursi, jolle suunnan antavat Valkeus, Vapaus, Totuus ja Iankaikkisuus.

Pursi, jonka määränpää on sateenkaaren päässä.

Silti...

Järven laineet lyövät rantaan kuten ennenkin.

Järven syli ottaa vastaan kuten ennenkin.

Järven sini kimmeltää kuin ennenkin.

Siinä kimaltavat yhteisten vuosien muistot.

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

NIIN SILOISENA SIINTÄÄ PINTA JÄRVEN

Niin siloisena siintää pinta järven, 

ei aallot loiskua, ei kuohu vaahtopäin. 

Jo löytyy merkit syksyn, ruskopäisen, 

viel haaliskona aurinkoisen näen. 

Käyn rantaan, 

istun pihlajaisen suojaan, 

se punavärein hehkuu, leiskuaa. 

Katseeni sineen taivaan nostan 

ja 

annan kiitokseni vuotaa...