Silmät rävähtävät auki. Venyttelen, kehrään tyytyväisyydestä; olenhan kotona jälleen. Kännykello näyttää tasan kuutta. Liiterissä lehtihara värisee riemusta kun noukkaan sen käsiini ja alan rapsuttaa. Ruoho on kasvanut aika tavalla, no, niissä paikoissa ainakin, missä sitä nyt erämaamökin pihassa yleensä kasvaakaan. Aurinkoi ja tuuloi puuskittaisesti, onneksi se aurinkoi on voitolla eikä tuuloi pääse tunkemaan käpäliään kehooni.
Putkesta ei tule vettä. Rämmin kalliokolon hetteelle, pakotan putkensuun jäämään pinnan alle ja ilmaan letkun takaisin kaahuroidessani. No sitä vettä ei tule vieläkään, joten imaisenpa ilmat pois estämästä. Kurlutusta sieltä kuuluu, joten tulossa se on. Vedän syvään imaistessani kerran, toisen ja kolmannenkin - ja vetäisen samalla ryöpyn sisääni. Yskin, pärskin ja yökin; olen hukkua. Putkeen, kuivalla maalla!
Järvivesi on kuitenkin kaikkeen pesuun pehmeämpää kuin hetevesi. Poikani poikossa ollessa pitämät kumpparit ovat jo haprastuneet ja päästävät järven sukkiini sankkojen kanssa kahlatessani. Lämmitän veden ja rätti heiluu.
Kolmetoista tuntia myöhemmin (13 taitaa olla onnenlukuni, tai kohtalon tai jotain...) istahdan vastapestyn saunan lauteille, vilvoittelen välillä terassilla ja ihailen auringon kimaltelua aallokossa. Nyt järvi ei kutsu, ei houkuta syliinsä, mutta tokko pääsisinkään sinne, sillä selkä ja jäsenet natisevat, valittavat, kipuilevat ja huutavat peiton alle.
Päivä on hujahtanut ohi huomaamatta paastoten, joten jotain pientä pannulla ensihätään, ja sitten antaudun aitan kätkemäksi. Humahdan tyhjyyteen.
