TONTTUJA JA PEIKKOJA

Tonttupari, muori ja ukko, kylpylässä, yhteistä aikaa viettämässä.

Tosin sitä samaa yhteistä aikaa viettää myös tietty peikkomuori pikkutyttöineen.

Saunassa, altaassa, "lenkillä".

Alentavaa? Julmaa?

Häikäilemätöntä? Härskiä?

Entä tonttumuori, reppana, myrskyjen taittama?

Niin, hän - hän vain sulkee silmänsä...

Tonttu-ukko ui altaassa.  

Se "vieras" peikkotyttö takertuu sen kaulaan, siipeilee, ratsastaa.

Ja tonttu-ukko nauraa...

 

Tonttumuorikin nauraa...

Ei uskalla ajatella tai edes ihmetellä,

miten ihan vieras pieni

uskaltaisi koskea outoon tonttu-ukkoon...

Ei kysy kuitenkaan mitään,

sillä onhan hän se outo - luottavainen -

MIKSI hänen oma tonttunsa muka pettäisi?

Saunaan tonttu-ukko menee lähes alastomana,

vain pefletti suojanaan,

ja muori kuulee sen seurustelun

näiden "vieraiden" peikkojen kanssa.

Oi, muoria huimaa... 

Olkoot! hän päättää;

jos joku on mennäkseen,

eivät menemistä pysäytä kiellot eivätkä estot.

Hiljaa hän vain pukeutuu ja poistuu. 

SAUNAAN

 Saunatarvikevati odottaa ovenpielipenkillä. Tuijotan telkkaria, väliin kelloa. Pitkä on odottavan aika. 

VIHDOINKIN! Vati käsivarrelle, lopposet jalkaan, hissi ja alimman kerroksen ovet. Pieni pyyhe pesuhuoneen oven eteen lattialle sekä kevyt kumimatto pesuhuoneeseen. 

Pesuhuone on iso, sen lattia on pitkä, joten matka lauteille on pelottava. Suihku, kiulu, löylyvesi ja lauteille itse hommaamiani pikkuportaita pitkin. Viivyn vain hetken, sillä sydän ei tykkää liian kuumasta. Joku näkymätön on nostanut vadista pesuharjan valmiiksi suihkutelineelle, en kummastele sitä yhtään, kiitän vain ja tartun toimeen. Pesu, huoahdus pukuhuoneen penkillä, ovien avaaminen käytävälle ennen vadin kanssa lähtemistä, hissi ja kotiovi. Vati ovenvieruspenkille, pyyhe naulaan kuivumaan, lopposet kaappiin ja saunavehkeet omille paikoillensa. Kampa, yöpaita ja sukat.

Kaikki tekemäni harkitsen tarkasti, en hötkyile, sillä tasapainoaisti on tärkeä. Se horjahti ensimmäisen syövän myötä eikä toinen syöpä mitenkään auttanut asiaa. Vasta silloin ensimmäisen syöpäleikkauksen jälkeen ymmärsin, että olin vanha, sitä ennen en edes ymmärtänyt ajatella asiaa, kuljinhan kuntosalilla, juoksin, uin ja tein mitä ennenkin. Paitsi tanssinut en enää. Se loppui kertarysäyksellä noin 8 vuotta ja 4 kk sitten.

OTA SYLIISI VIELÄ

Taas yksi vuosi selätetty. Ja tänäkin aamuna jaksoin lojua vuoteessani peräti neljään saakka. Linnut helisivät ja huiluilivat työntyessäni ulkotöihin. Hiiren pahukset ovat keksineet käymäläni murasankon ja kulkevat siitä levittelemässä muhia pitkin lattiaa. Joka kerran sinne poiketessani on lakaistava niiden jäljet ja pöläytettävä matto. Viime vuosina niitä pikku tuholaisia ei ole paljonkaan näkynyt, kiitos kenties silloin tällöin vilahtelevan vikkelän ranta-asukin. Minnehän sekin nyt sitten liekään joutunut, koska hiirulaiset uskaltautuvat koloistaan toisten kömmänöihin? No, kohtahan se uusi kompostikäymälä onkin laitettava, joten jospa vielä tämän kesän jaksan käydä valtataistelua mokoman vikisijän kanssa.

Pari tuntia reipasta ulkoilua, sitten pirskautteli pikkuisen lämmintä vettä taivas. Vein sisareni mökin räystään alle saunan toisen vesisaavin, että hänellä olisi edes vähän siivousvettä lomille tullessaan. Liiteriä järjestelin joutessani, kuunnellen samalla rauhoittavaa ropinaa katolta. Vene huilaa rannassa ja oottaa soutajaansa jo malttamattomana. Mutta nyt ei ole soutajalle oikea hetki, sillä kallioilla kiipeily sekä rannalla rimpuilu ja pujottelu tuntuu jo jäsenissä, joten olisiko nyt luovutettava hetkonen aamu-unosille?

Oli hyvä juhannuksen aika. Mökillä.

ME BARBIT

- Mä voin hengittää vedessä. Ken pulahtaa vatiin ja viipyy ja viipyy. Ehkä asiaan liittyy sekin, että toinen saunakavereistani pitää miesbarbia veden alla.

- Hei, et kai sinä luule, että se voi hengittää veen alla?

- Höh, no se vain nyt voi...

- Miten muka?

- Pöh. Sillon joku ilmakupla tai silleen. Tai ehkä se muuten vain voi. No, se nyt vain voi!

- Koska se konsertti alkaa? Mummi on levoton; hän kai pelkää, että puhelin, josta konsertin on määrä kuulua, ei kestä kosteutta, vaikka se onkin pesuhuoneessa, oven luona.

- Oota nyt, että kaikki barbit on kuunteluasennossa! Haloo!

Hm. Mummiko muka ei pystyisi odottamaan?

Hm, hmm ja hmmm...

- No, kooooska se alkaa? Mummilla alkaa jo hiki pukkia.

- Ei ku me kuunnellaanki sitte ku ollaan jo tuolla, kuuluu huolettomasti ja sitten: - Voinks mä jo mennä suihkuun? Tiiäks sä, ett mä oon jo sentään kaheksan, joten osaan kyllä pestä mun hiukseni.

Niinpä näkyy. Mummi jää holtittomana katsomaan, miten vasta muuan viikko takaperin apua tukan pesuunsa vaatinut nuori neito ripsauttaa kämmenelleen nokareen sampoota, hieroo sitä käsiinsä ja sitten hiuksiinsa.

Ja mummi auttaa vain suihkutuksessa, ohjaa vesiryöppyä topakoihin käsiin ja hiuksiin.

Itse nämä kaikki juitsut on käytävä läpi, olkoon vaikka kuinka toinen puoli päätä vaahdoton, hän jupisee, katselee vielä, miten barbinkin hiukset saavat yhtä tarmokkaan käsittelyn, nostaa sitten pyyhkeen naulasta ja kietoo ison kahdeksanvuotiaan siihen.

Yhdeksänvuotias sen sijaan nauttii, kun mummi pesee hiukset:

- Mua katos väsyttää, etten ite millään jaksais...

Niin jotta sitä oltiin saunassa.

Kaikki me barbit! 

SÄIKEET KATKEILEVAT

Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.

Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.

Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.

Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?

AITAN KÄTKEMÄKSI

Silmät rävähtävät auki. Venyttelen, kehrään tyytyväisyydestä; olenhan kotona jälleen. Kännykello näyttää tasan kuutta. Liiterissä lehtihara värisee riemusta kun noukkaan sen käsiini ja alan rapsuttaa. Ruoho on kasvanut aika tavalla, no, niissä paikoissa ainakin, missä sitä nyt erämaamökin pihassa yleensä kasvaakaan. Aurinkoi ja tuuloi puuskittaisesti, onneksi se aurinkoi on voitolla eikä tuuloi pääse tunkemaan käpäliään kehooni.

Putkesta ei tule vettä. Rämmin kalliokolon hetteelle, pakotan putkensuun jäämään pinnan alle ja ilmaan letkun takaisin kaahuroidessani. No sitä vettä ei tule vieläkään, joten imaisenpa ilmat pois estämästä. Kurlutusta sieltä kuuluu, joten tulossa se on. Vedän syvään imaistessani kerran, toisen ja kolmannenkin - ja vetäisen samalla ryöpyn sisääni. Yskin, pärskin ja yökin; olen hukkua. Putkeen, kuivalla maalla!

Järvivesi on kuitenkin  kaikkeen pesuun pehmeämpää kuin hetevesi. Poikani poikossa ollessa pitämät kumpparit ovat jo haprastuneet ja päästävät järven sukkiini sankkojen kanssa kahlatessani. Lämmitän veden ja rätti heiluu.

Kolmetoista tuntia myöhemmin (13 taitaa olla onnenlukuni, tai kohtalon tai jotain...) istahdan vastapestyn saunan lauteille, vilvoittelen välillä terassilla ja ihailen auringon kimaltelua aallokossa. Nyt järvi ei kutsu, ei houkuta syliinsä, mutta tokko pääsisinkään sinne, sillä selkä ja jäsenet natisevat, valittavat, kipuilevat ja huutavat peiton alle. 

Päivä on hujahtanut ohi huomaamatta paastoten, joten jotain pientä pannulla ensihätään, ja sitten antaudun aitan kätkemäksi. Humahdan tyhjyyteen.

SFÄÄREISSÄ TAAS

Perillepääsy korvaa taas pitkän ajomatkan tuoman uupumuksen. Astun pihapiiriin ja huikkailen sinne tänne. Aitta hymisee hiljaisen tervehdyksensä, keinu narahtaa kutsuen, mökki reuhauttaa riemukkaan rehvakkaasti ovensa sepposen selälleen, ja takka pyytää tulta.

Kierrän tervehtimässä koko mökkimaailmani. Aalto lyö rantaan verkkaisesti, veneen kokkaan on sade muodostanut oman lammikkonsa, puut suhisevat vaimeasti ja orava nököttää kannon päällä käpy käpälissään. Kukat leimuavat yhä, niiden ympärillä riemuitsee keijuperhe. Tontut keräävät valoa kennoihinsa näyttääkseen illan tullen tietä tsasounaan, saunalle, liiteriin, huussiin.

Saunan pukuhuoneessa odottavat viime kerralla kyhäämäni vihdat, ne melkein oikeannäköiset. Iltamyöhällä ihana tuoksu täyttää ilman, kun kannan yhden niistä lauteille, kastan veteen ja lasken hetkeksi kiuaskiville. Ropsutus selkään, masuun, jalkoihin. Aauuh... Lämpö, rakkaus ja kotirannan hellivä syleily kohottavat sieluni upeisiin sfääreihin. Jälleen kerran.

Kiitos soi koko olemuksessani. Nyt osaan kiittää hirvittävästä talvestakin; sainhan korvaukseksi jotain näin suurenmoista - ihanan aurinkoisen, mökkitäyden kesän! Kiitän myös enkelistä, joka minulle lähetettiin. Ahdistus on poissa.

AHH...

Istun uutuuttaan hohtavilla rappusilla ja kierrätän katsettani pitkin erämaista pihaani. Nautin. Ahh, mikä näköala! Tuolla helisee tuulikello aitan terassilla. Pihapuussa helähtää pikkulintu. Aallot loiskuavat rantatöyrääseen ja keinuttavat venettä, niin että keikutus louskuttaa uniaaltoja aivoihin. Rytmikkäästi. Keinun vierellä touhuavat puutarhatontut, siili käpertyy terassin jalan juureen ja kukkaympyrän viereltä tuijottavat kilpikonna ja viides mökkitonttu. Grillikatoksessa, tsasounassa rätisee. Tuli ahmii ympäristöstä kerättyjä risuja muurikkalättyjen paistopuille tilaa valmistaen...

Rakastan pikkuruista mökkiäni aina vain enemmän ja enemmän. Ja se minua. Onhan se ainoa paikka maailmassa, joka kuuluu vain minulle. Sitä paitsi se nököttää entisen lapsuudenkotini rannassa, kotirannassa. Täällä sieluni koskettaa heitä, jotka ovat samoilla tienoilla niin ennen minua kuin myös yhdessä kanssani aikaansa viettäneet. Heidän lempeät silmänsä seuraavat taivallustani rohkaisten, kannustaen ja lohduttaen.

Ilta on aina erilainen. Samoin auringonlasku. Iltakymmeneltä aurinko näkyy täsmälleen tietystä paikasta, kahden ohuen puun välistä. Kuvan aurinko ilmestyi yllättäen paljon myöhemmin, uimassa ollessani, vaikka päivä muuten oli ollut pilvinen. Se halusi näyttää minulle olevansa olemassa, laskevansa kylläkin nyt, mutta huomenna taas nousevansa.

Vesi on jo kylmää, ollut oikeastaan joka kerta viime viikkoina. Mutta kun kahlaa sinnikkäästi siihen asti, että laineet huuhtovat kainaloita, siihen tottuu, ja oikeastaanhan siinä on silloin uinutkin jo, enää tarvitsee vain heittäytyä ja kauhoa rannalle. Lämpimään saunaan. Jonka ulko-ovikin taas aukeaa. Kunnolla.

Ahh...

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

KELLE SINÄ SOITAT?

"Kesäpaikan sauna tupruaa. Aurinko säteilee taivaan sinessä ja lämmin tuulonen pyyhkäisee aika ajoin lempeästi kiikussa keinahtelevien ylitse. Una istuu Hurman käsi hartioillaan, nojaa siihen. On rauhaisaa niin, ja tyyntä.

Voimistuva hurina havahduttaa heidät unelmistaan ja kohta tuttu auto hurahtaa pihaan.

- Eikö nuokaan perkeleet pysy yhtään yötä poissa? kuuluu viereltä.

Ei auta, on noustava ja seurusteltava.

Seuraava päiväkin on aurinkoinen, tuuleton. Una katselee ulos ja miettii työstämäänsä runokirjaa, jonka julkaisemisesta pitäisi saada puhua jonkun kanssa, kun näitä läsnä olevia ei kiinnosta. Niinpä hän sieppaa sangon ja suuntaa lammelle.

Aikomustakaan ei ole marjastaa, sillä hän haluaa vain metsän rauhaan, kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua. Hän läpsähtää kannolle istumaan, sillä jalkaan koskee. Äkkiä hän hoksaa haluavansa kuulla runojen miespuoliselta arvostelijalta, mitä mieltä tämä on niistä. Niinpä hän soittaa, nauraa ja höpöttää, tapansa mukaan.

Äkkiä takaa kuuluu karjaisu. - Kelle sinä soitat?

Una hätääntyy, muistossa heiluu päästä kantaminen ja huoneen poikki nakkaaminen.

- Siskolle, on pakko väittää, sillä vieraille miehille ei puhuta!

Kohta hän lentää selälleen paksun juuren päälle, puhelin ryöstetään kädestä, samoin pikku eväsminttupullo, ja ryöstäjä pinkaisee karkuun.

Una kohottautuu, tunnustelee... Onneksi luita ei kai rikkoontunut - säntää sitten perään, sillä puhelinsalaisuuden tulisi olla pyhä, vaikkei sillä koskaan ennenkään ole ollut Hurmalle merkitystä.

Ryöstäjä on kuitenkin saanut etumatkaa ja sulkeutunut lukkojen taakse. "

NE TULIVAT TAAS. IPANAT

Ne tulivat taas. Ipanat. Vedettävine eläinlaukkuineen. Syöksyivät syliin, rutistivat. Ulkovaatteista kuoriutumisen jälkeen paikat piti katsastaa, sitten myöhäiselle iltapalalle, olihan kello jo lähes yksitoista illalla. Peppi varasi pöydässä mummia kaulaillessaan nukkumapaikan hänen vierestään, mutta Pinja ennätti siihen kuitenkin ensin, mikä aiheutti pienen skisman…

Kun äiti sitten ilmestyi levitetyn sohvan viereen sanomaan hyvää yötä, paikanvaltaaja epäröi, katsoi mummia ja supitti: ”Mä haluun äidin viereen…” Peppi syöksyi tyynyineen oitis hänen tilalleen, otti mummin käden, halasi sitä. ”Mulla ei oo muuta unilelua, niin sun kätes on sen tilalla.” ”Sopii”, kuiskasi mummi. Valoja sammuteltiin, vain olohuoneen jalkalamppuun jäi himmeä kajo. Sitten mummin käsi työnnettiin syrjään. ”Mä meenkin äidin viereen”, kuului hetken päästä, anteeksipyytävään sävyyn...

No, senpä mummi ja ukki olivatkin jo etukäteen ennakoineet ja varanneet vieraiden käyttöön oman ison avaruuslaivansa. Aina ennen Peppuska oli ollut joko mummin vieressä tai tämän ja ukin keskessä, Pinjuska harvemmin, mutta matkaa edeltäneen viikon erossa olo äidistä veti tämän luo nyt molempia tiukemmin nuorin. Mennessään Peppi kuului kuiskaavan ukille, että tämä menisi nyt mummin viereen. No, ukki oli jo asettautunut mukavasti työhuoneeseen omaan olotilaansa, joten mummi sai jäädä rauhassa omiinsa.

Aamulla unta kesti lähes yhdeksään, sitten oli vuorossa puuro ja sen jälkeen jälleen kerran piti katsoa Viiru ja Pesonen. Päivä oli mukavan leppoisa ulkoilua ajatellen ja ukin ruokatunnin mentyä aiottiinkin yhdessä metsäretkelle, mutta lähtöhetkellä Pinja kieltäytyi, luultavasti mielessä kajusivat mummin pakasteeseen jäätymään laittamat mehujäät, joten Peppi ja äiti menivät sitten kahdestaan, mummi jäi pienemmän seuraksi ja ukki palasi töihin. Pelattiin tietokoneella Muumipeliä, välillä pienempi pelaaja onnistui klikkaamaan itsensä pois sivuilta ja mummin täytyi vajavaisine taitoineen yrittää palautella. Värit jäivät koko koneeseen jotenkin oudoiksi, mutta peli saatiin kuitenkin loppuun. Kaksi kertaa. Äidin laitettua kuvia Pepistä milloin eväitä syömässä, milloin oksanhangassa kiikkumassa, mummi lähetti vastaavasti Pinja ja Muumipeli -näkymän.

Toisten kotiuduttua mummi käväisi kaupassa ja sitten leikittiin kuumenee, kuumenee, kylmenee, kuumenee… Tuulikaapin oven takaa löytyivät vihdoin yllätykset, kaupan mehujäät ja aarteeseen oltiin varsin tyytyväisiä.

Illalla juoksentelivat lapset äitinsä kanssa pihan pimeydessä otsalampuin varusteltuina valohippaa, sen jälkeen lämmitettiin sauna ja viriteltiin takkaan tulet. Liekkien loimu oli tenhoava ja niitä haluttiin ehdottomasti syöttää. ”Mä syötän sitä…” Pikkuinen paperipala sormien välissä lähestyttiin tulta, se pelotti, joten loppujen lopuksi mummi oli se, ken syötti…

Yöpuulle kömmittiin varsin ajoissa, vain mummi jäi ihmettelemään hiljaisuutta. Tietokoneen ääreen tietysti.