SÄIKEET KATKEILEVAT

Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.

Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.

Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.

Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?

AHH...

Istun uutuuttaan hohtavilla rappusilla ja kierrätän katsettani pitkin erämaista pihaani. Nautin. Ahh, mikä näköala! Tuolla helisee tuulikello aitan terassilla. Pihapuussa helähtää pikkulintu. Aallot loiskuavat rantatöyrääseen ja keinuttavat venettä, niin että keikutus louskuttaa uniaaltoja aivoihin. Rytmikkäästi. Keinun vierellä touhuavat puutarhatontut, siili käpertyy terassin jalan juureen ja kukkaympyrän viereltä tuijottavat kilpikonna ja viides mökkitonttu. Grillikatoksessa, tsasounassa rätisee. Tuli ahmii ympäristöstä kerättyjä risuja muurikkalättyjen paistopuille tilaa valmistaen...

Rakastan pikkuruista mökkiäni aina vain enemmän ja enemmän. Ja se minua. Onhan se ainoa paikka maailmassa, joka kuuluu vain minulle. Sitä paitsi se nököttää entisen lapsuudenkotini rannassa, kotirannassa. Täällä sieluni koskettaa heitä, jotka ovat samoilla tienoilla niin ennen minua kuin myös yhdessä kanssani aikaansa viettäneet. Heidän lempeät silmänsä seuraavat taivallustani rohkaisten, kannustaen ja lohduttaen.

Ilta on aina erilainen. Samoin auringonlasku. Iltakymmeneltä aurinko näkyy täsmälleen tietystä paikasta, kahden ohuen puun välistä. Kuvan aurinko ilmestyi yllättäen paljon myöhemmin, uimassa ollessani, vaikka päivä muuten oli ollut pilvinen. Se halusi näyttää minulle olevansa olemassa, laskevansa kylläkin nyt, mutta huomenna taas nousevansa.

Vesi on jo kylmää, ollut oikeastaan joka kerta viime viikkoina. Mutta kun kahlaa sinnikkäästi siihen asti, että laineet huuhtovat kainaloita, siihen tottuu, ja oikeastaanhan siinä on silloin uinutkin jo, enää tarvitsee vain heittäytyä ja kauhoa rannalle. Lämpimään saunaan. Jonka ulko-ovikin taas aukeaa. Kunnolla.

Ahh...