Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.
Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.
Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.
Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti