Lähden matkaan unisin silmin, jännittynein mielin.
Ajan, pysähdyn, ajan. Uskallanko kuunnella radiota?
Uskallan. CD:tä? Ehkä, jos nyt kokeeksi, varovasti...
Matti ja Teppo. Silmiin hiipii käsittämätöntä usvaa.
No, ulkonahan sataa...
Mutta ei kai sateen pitäisi päästä poskilleni, eihän?
Paljon pysähdyksiä, kahviloita, myymälöitä, tankkauksia.
Tutulle tielle kääntyessäni käsittämätön ahdistus rutistaa, ja niin pesen taas osan tietä matkatessani.
Kolmetoista tuntia kestäneen urakoinnin jälkeen matelen tuttuun pihaan. Ilta-aurinko paljastaa mökin loukkaantuneen olemuksen.
Mikset aiemmin tullut?
Piha on haravoimatta, aitta täynnä tavaroita talvelta piilossa,
mökki itse etäinen, viileä, järjestystä elämäänsä huutava. Sekin...
Anteeksi, armastettuni, olin lapsenlikkana, en päässyt aikaisemmin, vaikka sydän huusi ja ikävöi...
Mökki tyytyy siihen ja vaikenee.
Puhdistan makuusopen, petaan, ja pätkähdän uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti