tiistai 30. marraskuuta 2010

"KOVAAN KORPEEN?"

Ettäkö Kainuusta poispäin vain oltaisiin muuttamassa? Ehei, eipä vaineskaan, tännehän on ihan vastikkään muuttanut mm. kuulemani mukaan vertaistaan vailla oleva nuori reipas nainenkin ihan ulkomailta asti! Uskalias, rohkea yritys, vaikka juuri tuon kovan korven kasvattina ja kieltämättä vähän jo pakkasissa kohmettuneenakin kallistun suhtautumaan asiaan tietyllä varauksella. Kun ei tule vettä eikä sähköä ja elää yksin...

Muistissa on tuoreena vielä se kerta, jolloin pidin mökkiä lämpöisenä takkatulen avulla, itsepäisesti yksin porskuttelin. Silloin oli kylläkin vain noin kahdenkymmenen asteen pakkassää ja sillä kertaa tein sitä ainoastaan muutaman päivän ajan, mutta kyllähän se puuta tuhkasi. Vaikka illalla olin lämmittänyt sisätilan noin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen (ulkona paukkui siis sen kahdenkymmenen pakkasasteen voimalla), niin aamuvarhaisella mökin lämpötila näytti tasaista nollaa... Ja kysymyksessä oli ihan pikkiriikkinen mökin tumpelo.

En tietenkään masentaa enkä lytätä hanketta millään muotoa halua, päinvastoin, kunnioitettavahan se on ja toivon kovasti, että tyttö saa kaiken kuntoon haluamallaan tavalla eikä lannistu, vaan keksii tarvittavat keinot pärjätä luonnonvoimien keskellä ja oppii rakastamaan tätä karua korpiseutuamme yhtä paljon kuin mekin. Sillä vaikka se paljon vaatiikin, niin paljonhan se antaakin. Ja mikä parasta, naapuriapu on näillä selkosilla verraton tuki ja turva; kainuulainen ei jätä naapuriaan hätää kärsimään, se on varmaa!

J.K. Sinne Tulevaisuuden älykylään on muuten jonoakin jo...

maanantai 29. marraskuuta 2010

TEATTERI RETIKKA

Taas kerran saan olla ylpeä synnyinseudustani: Suomussalmelle on talkootyövoimin noussut ihan oma uusi teatteri! Jos asuisin lähempänä, olisin luultavasti innokas osallistuja niin näyttämön kuin katsomonkin puolella. No, katsomon puolelle sentään uskon useinkin pääseväni, mutta olisihan niin soma harrastus se amatöörinäyttelijyyskin!

Kesäteatterihan Suomussalmella onkin vuosikaudet toiminut huomattavan menestyksen siivittämänä. Huomionarvoiseksi sen tekee sekin, että ohjelmisto koostuu paljolti paikkakunnalla asuvan Eero Schroderuksen kässäreistä, jotka hänen Ulla-tyttärensä ohjaa lavalle sopiviksi.

Eläköön, sinä rakas Kainuuni! Jatka urheaa kamppailuasi näitä nykymaailman maaseudun näivettäjiä vastaan!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

PRINSESSA

Käytiin katsomassa Prinsessa-elokuva. Järkyttävää, miten mielisairaaloissa potilaita on kohdeltu. Tippa silmässä sitä katselin... Ja vaikka paljonhan siinä oli hykerryttävääkin, mikä väkisinkin sai naurunväreet leijailemaan, niin totesin taas kerran, että paras minulle olisi pysyä lapsille tarkoitetuissa ohjelmissa - olisi paljon kevyempi olo jälkeenpäin. Eikä 11 vuoden ikäraja suinkaan ole sopiva tälle elokuvalle!

Loppulaulun lauloi iki-ihana Johanna Kurkela.

maanantai 22. marraskuuta 2010

CURLING-"KAKAROITA"?

Eräässä yhteisössä tuli puhetta siitä, onko lapsen käytös vanhempien ansiota tai syytä. En tietenkään malttanut olla ottamatta haastetta vastaan, en millään tahdo päästä ohi näistä pohtimisista vaan ryhdyn oitis syväluotaajaksi. Kirjoitin mitä mieltä olin, ihan luennoimaan innostuin, tapani mukaan, valitettavasti. No, kun sitten hoksasin, että ikäluokkani ihmiset jo suurin piirtein tietävät tämän kaiken, poistin suurimman osan ”luennostani”, etten liikaa ärsyttäisi enkä halunnut leimautua besserwisseriksi

Kirjoitin, että mielestäni lapsen luonteesta paljolti riippuu, millainen hänen käytöksensä on, mutta kyllähän se kodin esimerkki ja vanhempien järjestelmällisyys ja yhtä köyttä vetäminenkin vaikuttavat. Jos kotona on hällä väliä -tyyli ja lapsi saa mennä miten tahtoo, ei hän voi millään tietää, miten oikeasti kuuluukaan käyttäytyä. Toisaalta kyllä sellaisestakin perheestä voi kuoriutua ihan vain lapsen oman perusluonteen ansiosta aito ja välittävä ja ns. kunnon ihminen, ja tietenkin myös päinvastoin. Eli ei kai se ihan niin mustavalkoista voi olla. Asia on vaikea eikä kukaan oikeasti voine tietää vastausta, vaikka paljonhan sitä on tutkittu.

Koulullekaan ei kasvatusvastuuta voi sysätä, vaikka sitä kovasti kyllä jotkut yrittävätkin. Siellä kyllä yritetään opettaa tapoja, mutta ne valuvat kuin vesi hanhen selästä, jos kotona ei alkeita ole annettu eikä tukea löydy. Sitä paitsi lapsi saattaa kotona olla niin tuiki erilainen kuin koulussa, monet vanhemmathan eivät millään edes usko, että heidän lapsensa voisi käyttäytyä opettajan kertomalla tavalla eli he suorastaan väittävät, että opettaja valehtelee. Lapset ovat taitavia manipuloijia.

Nyt on Ruotsissa noussut häly telkkariohjelmasta, jossa kerrotaan hemmotelluista lapsista, curling-kakaroista (ihan kaikella rakkaudella tämä nimitys), joiden tien vanhemmat yrittävät silottaa niin pitkälle kuin mahdollista, menevät asiassa jopa niin pitkälle, että vaikka lapsi on muuttanut kotoa pois (vanhempien hankkimaan asuntoon), heille käydään siivoamassa, pyykkäämässä, laittamassa ruokaa jne. Ohjelmassa he saavat opetella omien siipiensä kantavuutta talossa, jonne on kerätty nuoria opettelemaan ensi askeleita omatoimisuudessa. Tiskauksen ja pyykinpesun ympäriltä onnistutaankin kaivamaan yllättävän paljon dramatiikkaa.”

Ei tässä voi muuta kuin kauhistella, miten hukassa tuollainen vanhemmuus on; eikö  todellakaan ymmärretä, että tällä menolla valmistetaan lasta suureen elämänpettymykseen, katastrofiin suorastaan, kun tämä joskus passaajiensa kuoltua joutuu reaalimaailman kanssa tekemisiin!

Hyvähän se on, että edes jotenkin, vaikkapa nyt tv-ohjelman keinoin pyritään pelastamaan tilannetta, mutta epäilen, että jälkensä se on jo ennättänyt jättää, mitä lapsen edessä odottaviin elämän haasteisiin suhtautumiseen tulee. 

Ja tämänkertainen luento päättyy tähän. :) 


torstai 11. marraskuuta 2010

MIKSI?

Perunoita Puolasta kouluun? Lihaa Keskieuroopasta? Oi, Kainuuni! :´(

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

TIETÄÄKÖHÄN SE UKKI, KENEN KANS OIKEIN ON NAIMISISSA?

Nyt ne ovat menneet, mummola helisee tyhjyyttään, kaipaus vain kietoo pehmeitä verkkojaan. 

Olikin sitä vekslausta ihan riittävästi, pikkuisten jalkojen varhaisyön töminää, kunnes tuli toppi; jokin raja täytyy olla nukkumiskaverinkin valinnassa. Äiti oli tomerana ja mummikin tietysti tuli hyvänä kakkosena - ukki ei ottanut kantaa… ”Haistele sä äitiä”, kehotti Peppi, kun laittoi Pinjaa mummin vierestä. – Pinjallahan on päiväkodissa väliin äidin yöpaita, väliin isän paita unileluna (kumpikin pitää olla käytetty, tutun tuoksun vuoksi). 

Isomummun luona (Ämmänsaaressa) käynnin jälkeen Peppi halusi käydä myös isoukin haudalla (ainoa menneistä, jonka hän oli nähnyt) ja kun siellä heidän lumienkelipallonsa laskemisen jälkeen mummi otti siitä kuvan, kysyi Pinja välittömästi, kiven päälle pyrkien: "Otitko sä isoukista kuvan?"...

Aarrettakin etsittiin ja löydettiin, ainahan se mummi sen järjestää… Ja vaikka Lumikin sijaan olisi mieluummin otettu vastaan prinsessa Ruusunen, silti tämä käsillä oleva prinsessa löysi paikkansa... 


Ukki puolestaan vei lapset pihanurmikon lumihuurteeseen hiihtämään ja leikkipuistoon ja läheiseen metsään samoamaan. Tuliaisina talven törröttäjiä, kovin monen mutkan kautta kierreltyinä...

Pinjan näkymättömät ponit ovat kuulemma töissä toimistolla Töölössä. Niiden työnä on nuolla itseään. Ne syövät kaikenlaista, mm. tulta. Tuli on niiden voima. Kun ne syövät sitä, ne rupee lentämään. Vähän aikaa takkahuoneessa poneja kuunneltuaan Pinja kertoi niiden paljastaneen, että mummi on prinsessa! Johon mummi, että mistähän ne tiesivät ja että tiesiköhän se ukki, kenen kans oikein on naimisissa? 

tiistai 2. marraskuuta 2010

NE TULIVAT TAAS. IPANAT

Ne tulivat taas. Ipanat. Vedettävine eläinlaukkuineen. Syöksyivät syliin, rutistivat. Ulkovaatteista kuoriutumisen jälkeen paikat piti katsastaa, sitten myöhäiselle iltapalalle, olihan kello jo lähes yksitoista illalla. Peppi varasi pöydässä mummia kaulaillessaan nukkumapaikan hänen vierestään, mutta Pinja ennätti siihen kuitenkin ensin, mikä aiheutti pienen skisman…

Kun äiti sitten ilmestyi levitetyn sohvan viereen sanomaan hyvää yötä, paikanvaltaaja epäröi, katsoi mummia ja supitti: ”Mä haluun äidin viereen…” Peppi syöksyi tyynyineen oitis hänen tilalleen, otti mummin käden, halasi sitä. ”Mulla ei oo muuta unilelua, niin sun kätes on sen tilalla.” ”Sopii”, kuiskasi mummi. Valoja sammuteltiin, vain olohuoneen jalkalamppuun jäi himmeä kajo. Sitten mummin käsi työnnettiin syrjään. ”Mä meenkin äidin viereen”, kuului hetken päästä, anteeksipyytävään sävyyn...

No, senpä mummi ja ukki olivatkin jo etukäteen ennakoineet ja varanneet vieraiden käyttöön oman ison avaruuslaivansa. Aina ennen Peppuska oli ollut joko mummin vieressä tai tämän ja ukin keskessä, Pinjuska harvemmin, mutta matkaa edeltäneen viikon erossa olo äidistä veti tämän luo nyt molempia tiukemmin nuorin. Mennessään Peppi kuului kuiskaavan ukille, että tämä menisi nyt mummin viereen. No, ukki oli jo asettautunut mukavasti työhuoneeseen omaan olotilaansa, joten mummi sai jäädä rauhassa omiinsa.

Aamulla unta kesti lähes yhdeksään, sitten oli vuorossa puuro ja sen jälkeen jälleen kerran piti katsoa Viiru ja Pesonen. Päivä oli mukavan leppoisa ulkoilua ajatellen ja ukin ruokatunnin mentyä aiottiinkin yhdessä metsäretkelle, mutta lähtöhetkellä Pinja kieltäytyi, luultavasti mielessä kajusivat mummin pakasteeseen jäätymään laittamat mehujäät, joten Peppi ja äiti menivät sitten kahdestaan, mummi jäi pienemmän seuraksi ja ukki palasi töihin. Pelattiin tietokoneella Muumipeliä, välillä pienempi pelaaja onnistui klikkaamaan itsensä pois sivuilta ja mummin täytyi vajavaisine taitoineen yrittää palautella. Värit jäivät koko koneeseen jotenkin oudoiksi, mutta peli saatiin kuitenkin loppuun. Kaksi kertaa. Äidin laitettua kuvia Pepistä milloin eväitä syömässä, milloin oksanhangassa kiikkumassa, mummi lähetti vastaavasti Pinja ja Muumipeli -näkymän.

Toisten kotiuduttua mummi käväisi kaupassa ja sitten leikittiin kuumenee, kuumenee, kylmenee, kuumenee… Tuulikaapin oven takaa löytyivät vihdoin yllätykset, kaupan mehujäät ja aarteeseen oltiin varsin tyytyväisiä.

Illalla juoksentelivat lapset äitinsä kanssa pihan pimeydessä otsalampuin varusteltuina valohippaa, sen jälkeen lämmitettiin sauna ja viriteltiin takkaan tulet. Liekkien loimu oli tenhoava ja niitä haluttiin ehdottomasti syöttää. ”Mä syötän sitä…” Pikkuinen paperipala sormien välissä lähestyttiin tulta, se pelotti, joten loppujen lopuksi mummi oli se, ken syötti…

Yöpuulle kömmittiin varsin ajoissa, vain mummi jäi ihmettelemään hiljaisuutta. Tietokoneen ääreen tietysti. 

LUETUIMMAT