POSTELJOONI

Ovipuhelin hälytti eilen puolenpäivän aikoihin, ja kun ovikello vähän ajan päästä kilahti, katselin hämmästyneenä edessäni hengästyneenä hymyilevää nuorta naista. Hän oli postinkantaja, joka siis todellakin kantoi yli 12-kiloisen paketin sisälle asti, otti kuittauksen, toivotti hyvää päivän jatkoa ja jatkoi reippaasti matkaansa. Noin minun pituiseni, solakka neitokainen. Ja ilmeisesti vahvakin, sillä itse jouduin vetämällä raahaamaan laatikon peremmälle. Kovaa puurtamista tuollainen posteljoonin homma. Ihan säälitti. Olisinpa hoksannut siepata kulhosta edes karkin kiitokseksi!

Nyt aurinko jo hiippailee maalailemaan valollaan talojen kattoja ja seiniä sekä kurkistelemaan ikkunoista. Oli muuten aikainen herätys jälleen, mutta siihenhän olen tottunut. Heräämään pimeyteen. Niinpä könysin laiskanlinnaan ja odotin aamun valkenemista tallennettuja elokuvia katsellen. Eihän niitä muulloin ehdi juuri vilkaistakaan.

HUHTIKUUN TYTÖT

Käytiin sitten kärsimässä Vares-elokuva Huhtikuun tytöt. Mitä älytöntä teurastusta ja väkivaltaa! Tein jo alkumetreillä, kesken ensimmäisen verisen kohtauksen poislähtöä, mutta Hän ei tykästynyt ajatukseen, kehotti vain sulkemaan silmät pahojen kohtausten ajaksi. Tottelin ja kestin loppuun, mutta taitaapa aikaa vierähtää ennen kuin toiseen samantyyppiseen haksahdan. Samaan lopputulokseen päätyi kyllä sitten Hänkin.

Yleensä välttelen väkivaltaohjelmia, ne kun tuovat pelkkää ahdistusta vain. Nytkin lähdin ainoastaan ja vain Hänen seurakseen, kun oli vielä jäljellä yks pojalta joululahjaksi saatu elokuvalippu.

Vares-kirjojen lukeminen on tyystin toista kuin niiden katseleminen. Tosin joskus olen itsekseni kummastellut, miksi ihmeessä joku saattaa edes kirjoittaa tuollaisista asioista - siinähän joutuu itse olemaan sen pahan vallassa koko luomistyön ajan. Tai ainakin niin otaksun, sillä itse elän täysin siinä maailmassa, mistä kulloinkin kirjoitan. Tosin onhan siinä tietenkin sekin mahdollisuus olemassa, että sysää omat tunteensa syrjään ja kertoo kaikesta tunteettomasti, ikään kuin syrjästä katsoen... No, kaikilta ei onnistu sekään.

Ainoa valopilkku taisi olla siinä, kun ovella osuin muutamaan entiseen työtoveriin ja sain vaihtaa heidän kanssaan pari sanaa... Niin, ja nyt en sitten ainakaan nukahtanut! :)

Tässä Iltalehden arvostelu kyseisestä elokuvasta.

OMATARVETAIVASTELIJA

Nollakeli vallitsi valkoisessa kotikaupungissamme kun suunnistimme elokuvateatteri bioRexiin katsomaan kuuluisasta Hella Wuolijoesta kertovan elokuvan vyörymistä valkokankaalle, ja sitä märkää ja raskasta lunta räiski yhä lisää ja lisää yltyen koko menomatkan.

Ennakkoon oli elokuvasta rumpua lyöty ja tottahan tuota mielenkiinnolla katsomaan olisi menty ilman sitäkin. Hämmästykseksemme katsomoon kerääntyi vain kourallinen muita kiinnostuneita, mutta suurin odotuksin ja uteliainakin istuuduimme yhdeksännen penkkirivin keskipaikoille.

Jälkitunnelmat olivatkin sitten hiukan hämmentyneet, sekavat. Elokuva jotenkin työntyi liian tykö, vaistomaisesti teki mieli perääntyä, ottaa etäisyyttä. Siinä oli liian paljon lähikuvaa, melskeestä nyt puhumattakaan. Paljon kuvattiin sitä vankilassaoloaikaa ja niitä oloja katsellessa tunki väkiselläkin mieleen se, miten suorastaan ylellisesti nykymaailman vangit tuohon aikaan verrattuna saavatkaan rangaistuksensa kärsiä...

Jonkinlaisen pintaraapaisunhan elokuva toki Hellasta ja hänen elämästään antoi, mutta ellei olisi etukäteen jo tuntenut hänen elämäntaivaltaan, niin en tiedä, mikä vaikutelma silloin olisi jäänyt päällimmäiseksi. Noin monipuolisesti lahjakas ihminen olisi ansainnut pidemmän ja täydemmän elokuvan. (Anteeksi, Juha Wuolijoki ja Outi Nyytäjä, kunnioitettavan työn olette tehneet silti, jospa jollekin tästä heräisi suurempi kiinnostus maamme historiaan ja sen kulkuun vaikuttaneisiin henkilöihin.)

Ensimmäisen kerran elämässäni kävi niinkin nolosti, että nukahdin kesken kaiken! Tosin olinhan minä tuttuun tapaani noussut jo ani varhain, neljän-viiden maissa, joten sinänsä se ei mikään ihme olisi ollutkaan, mikäli telkkarista puhuttaisiin, mutta että ihan uneen elokuvateatterissa urvahdan (vaikkakin härppivään ja pätkittyyn, kun Hän tykitti jalallaan useampaan otteeseen ja sihisi että älä nuku!)...

On hyvin todennäköistä kyllä sekin, etten elokuvista mitään ymmärräkään, joten mikäpä minä olen sanomaan oikeastaan yhtään mitään, tämä on täysin oma henkilökohtainen turhaumani ja tyhmäymäni; onneksi en olekaan mikään oikea arvostelija-arvostelija, olen vain ns. kaappisellainen, omatarvetaivastelija. :)

Lumisade oli loppunut sillä aikaa ja kotimme pihakiveykselle oli kasaantunut aimo kerros kolattavaa.

PRINSESSA

Käytiin katsomassa Prinsessa-elokuva. Järkyttävää, miten mielisairaaloissa potilaita on kohdeltu. Tippa silmässä sitä katselin... Ja vaikka paljonhan siinä oli hykerryttävääkin, mikä väkisinkin sai naurunväreet leijailemaan, niin totesin taas kerran, että paras minulle olisi pysyä lapsille tarkoitetuissa ohjelmissa - olisi paljon kevyempi olo jälkeenpäin. Eikä 11 vuoden ikäraja suinkaan ole sopiva tälle elokuvalle!

Loppulaulun lauloi iki-ihana Johanna Kurkela.

HAVUKKA-AHON AJATTELIJA

Tänä pakkassunnuntaina sali ei ole hetikään täynnä. Istumme viimeisellä penkkirivillä, sieltä näkee hyvin. Elokuva Havukka-ahon ajattelijasta alkaa samalla tavalla kuin olin hahmotellut erään keskeneräisenä lojuvan elokuvakäsikirjoituksenikin alkavan, omassani näkyy vain järviä enemmän…

Tutut, kotoiset maisemat pyörähtävät kankaalle ja kainuun murre soljuu lämpöisenä korviini. Eihän ne etelän ihmiset niin ihan oikeasti sitä osaa, mutta riittävän läheltä kuitenkin, niin, ettei koko ajan vain kirjakieltä puhuta.

Konstan otteluksille on pakko nauraa, hänen sinisille ajatuksilleen kaikista mahdollisista asioista avaruuden mittaamisesta mittarimadon vastaaviin. Mielessä häivähtää ajatus, miten mielellään Veikko Huovinen tätä olisikaan katsonut…

Kyllä Kai Lehtinen on ilmetty Konsta ja Ilkka Heiskasen esittämän Mooses Pessin naurunkiherrys löytää vastakaiun jokaisen huulilta, uskoisin. Lähtiessä päällimmäisenä leijuu hyvä mieli, tuntuu kuin naapurissa olisi pistäytynyt.

ÄRRÄHAMMASTA PAKOTTAA

Eilen vielä katsoin uusinnan siitä Kainuu 39:stä. Nyt se avautui jälleen uudella tavalla. Tuttuja ihmisiä oli sekä taustalla että näyttelijöinä. Lähes itkuksi pisti, kun jouduin tempaistuksi jälleen siihen aikaan, mihin olin uppoutunut apen kirjaa työstäessäni. Silloinhan jouduin tuon tuostakin menemään niin syvälle tapahtumiin, että kyyneliltä ei päässyt pakoon.

On se ollut yhtä helvettiä se elämä silloin! Kunpa nuoretkin sen joskus älyäisivät ja osaisivat kunnioittaa sodan läpikäyneitä! Vaikka toisaalta on kyllä näkyvissä sellaisiakin merkkejä, että juuri uusin nuoriso onkin herännyt tietoisuuteen tästä ja osaa ottaa paremmin huomioon veteraanit kuin mitä se "entinen" nuoriso.

Yhtä kyttäämistä ja väärinkäsitystä... Ja tuomioita niille, jotka oma valtio jätti vihollisen käsiin! Pakkohan ihmisten oli toimia jollakin tavalla, koska elämää täytyi jatkaa. Mitenpä ne olisivat tienneet, että normaali elämänjano voisi johtaa syytteeseen maanpetoksesta? Oi, miten ärrähammasta pakottaakaan!


Lisää luettavaa aiheesta löytyy Joensuun Yliopiston tutkijan Jussi Kämäräisen kirjoituksesta talvisodan suomussalmelaisista siviilisotavangeista.