POSTELJOONI

Ovipuhelin hälytti eilen puolenpäivän aikoihin, ja kun ovikello vähän ajan päästä kilahti, katselin hämmästyneenä edessäni hengästyneenä hymyilevää nuorta naista. Hän oli postinkantaja, joka siis todellakin kantoi yli 12-kiloisen paketin sisälle asti, otti kuittauksen, toivotti hyvää päivän jatkoa ja jatkoi reippaasti matkaansa. Noin minun pituiseni, solakka neitokainen. Ja ilmeisesti vahvakin, sillä itse jouduin vetämällä raahaamaan laatikon peremmälle. Kovaa puurtamista tuollainen posteljoonin homma. Ihan säälitti. Olisinpa hoksannut siepata kulhosta edes karkin kiitokseksi!

Nyt aurinko jo hiippailee maalailemaan valollaan talojen kattoja ja seiniä sekä kurkistelemaan ikkunoista. Oli muuten aikainen herätys jälleen, mutta siihenhän olen tottunut. Heräämään pimeyteen. Niinpä könysin laiskanlinnaan ja odotin aamun valkenemista tallennettuja elokuvia katsellen. Eihän niitä muulloin ehdi juuri vilkaistakaan.

SINÄ KULJET VIERELLÄNI...

Äidin syntymäpäivä. Hän täyttäisi 94. Kynttilää poltan.
Ikävää pukkaa, vaikka ainahan se tuolla taustalla pysyttelee, kaipaus, mutta erityisesti näinä päivinä, joihin liittyy jotain erityistä. Hän lähti 7 vuotta sitten.

Lumitöihinkin pääsin, ihan omasta halusta, että saisin siemailla raikasta ilmaa, kiskoa happea. Tuntui olevan jo kerrassaan vähissä, se happi. Lumoavaa ympäristöä tietysti mieluusti muutenkin katselee, kun luonto on pukeutunut juhlavaan, puhtaaseen valkoiseen. Kuulasta, levollista...

Hän laitteli jouluvaloja, vaikkei joulu vielä ole lähelläkään, mutta kun pyysin. Minusta valot eivät kuulu pelkkään jouluun, vaan koko pimeään talviaikaan; kyllähän mielikin virkistyy, kun pimeys katoaa.

Nyt käppäilemään, Hän tuossa vieressä jo kovinkin oottelee.

Äitiä ajatellen...