torstai 22. elokuuta 2013

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.


10 kommenttia:

anja kirjoitti...

Aivan vei mukanaan tarina upeine kielikuvineen. Soljuvaa kerrontaa, lopussa hieno nousu!

Sylviira kirjoitti...

Kiitos, anja! <3

tuksu kirjoitti...

Olipas puhutteleva ja kaunis tarina, tai...loppu oli kaunis!
Olet kulkenut erkioisen raskaan tien, mutta osaat olla kiitollinen :)
Kiitos, kun piipahdit blogissamme, niin sain tilaisuuden tutustua myös sinuun!
Onnittelut, olet jo vahvoilla!
tuksu wanhasta mummulasta

Sylviira kirjoitti...

Tuksu, mehän ollaan vanhoja tuttuja! Nimimerkki pikkusen sekottaa. Mutta kiitos. Kaikkea hyvää ja ihanaa sinne wanhaan mummulaasi! <3

tuksu kirjoitti...

No niinpä tietenkin :)
Jatkamme siis "vanhaa tuttavuutta" Kiitos tästä mahdollisuudesta :)
tuksu

Sylviira kirjoitti...

:)

Anonyymi kirjoitti...

Sylvi,ihmettelen vieläkin....mutta sinä olet selviytynyt
karmeista asioista.Suojellen,varjellen askeleesi turvaa Hän.

Sylviira kirjoitti...

Ehkä minä olen vain pukenut sanoiksi sen, minkä lukemattomat muut poisnakatut kokevat; mustaa aikaa se on varmaankin jokaiselle. Kirjoittaminen on minulle mitä parhainta terapiaa, sen avulla pulpahtelen pinnalle niin pahoista kuin ihanistakin asioista, muutenhan repeäisin. Moni sanoi minulle vaikeimpina aikoina, että myöhemmin huomaisin kaiken tapahtuneen parhaakseni. Ja näin on käynyt. Ja lapsellisesti ajattelen kulkevani näkymättömien siipien suojissa. <3

Anonyymi kirjoitti...

Harvoin näkee omalla nimellä näin avoimia tunteenilmauksia. Hämmentää lastenkirjailijan blogiin eksynyttä.

Sylviira kirjoitti...

No, olen pahoillani hämmennyksen aiheuttamisesta, mutta nyt hämmennyn minä; eikö lastenkirjailija saa ilmaista tunteitaan avoimesti? Ja omalla nimellä kirjoittaminen tuntuu rehellisemmältä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi asioita pitäisi salailla, jos kerran elämä on niin raadollista ja ihanaa kuin se on. Kerronhan myös päinvastaisista tunteistani ihan yhtä avoimesti…Tosin tämähän ei olekaan mikään oikea blogi, kuten tuolla esittelyssä olen maininnutkin, kynänteroituspaikka vain. Ja näin ollen kyseessä oleva postauskin on eräänlaista terottamista, osuvien sanojen jahtaamista, asioiden ytimeen pureutumista, pakinointia. Eihän lastenkirjailijakaan elämättä elä. Huomasin muuten hassun seikan – en ole koskaan karsinoinut itseäni niin lastenkirjailijaksi kuin aikuistenkaan; kunhan vain jotakin räpellän, oikeita sanoja etsien…

LUETUIMMAT