TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan muka kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän ja vaikean liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.

TÄÄ PÄIVÄ MEIDÄT YHDISTÄÄ...

Hääpäivä. Neljäskymmenes toinen... Monta, monta vuotta, joista suuri osa on hukkunut tapahtumien vyöryyn. Mutta elämä on tarkoitettu elettäväksi eikä niiltä koukeroilta eikä mutkilta kukaan säästy. Kasvamiseenhan se kaikki kuuluu...

Pääosin kuitenkin hyviä vuosia on lipunut ja myrskynnyt elämänvirrassamme. Kiitos!

IKUISUUKSISTA IKUISUUKSIIN

Jos sataisi tulta ja tulikipunoita, 

jos taivas syöksisi kiviään, 

en antaisi lieskojen viedä sinua. 

En sinua, 

en yksin ainakaan. 

Ne ottakoot mukaansa 

meidät molemmat. 

Ne viekööt meidät 

erämaiden rosoisimpiin kivikoihin. 

Ne nakatkoot meidät 

kurjimmista kurjimpiin ryteikköihin 

- mihin tahansa - 

kunhan saan olla luonasi. 

Kunhan vain saan viettää kanssasi 

maailmankaikkeuden jokaisen viipyvän tuokion, 

sen äärettömät, mittaamattomat hetket. 

Ikuisuuksista ikuisuuksiin... 

HÄÄMAALAUS

Hääpäivä. 39 vuotta virallinen saldo. Epävirallinen tietysti vielä suurempi. Hän otti just minusta kuvan, nuorikosta, kaksoisposkineen ja -leukoineen... ? ;)

Kontrasti aitoon hääpäivään on tietysti valtava, miksei olisi ja saa ollakin (normaalia luonnon etenemää), mutta sieluhan se tärkein lie, oma sisus, se sielun olosija siis... Ainakin pitäisi. Mihin se pieni ja kaita sielukas nöpönassu olisi voinutkaan hävitä? 

Ai niin, se häämaalaus... Aloitimme varhain aamusta aitan maalauksen ja nyt se on siinä. Hän vielä viimeistelee nurkkia sun muuta pikkuhilpetööriä, johon minusta ei ole; olen liian suurpiirteinen!