perjantai 26. kesäkuuta 2015

SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 
milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 
Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

OTA SYLIISI VIELÄ

Taas yksi vuosi selätetty. Ja tänäkin aamuna jaksoin lojua vuoteessani peräti neljään saakka. Linnut helisivät ja huiluilivat työntyessäni ulkotöihin. Hiiren pahukset ovat keksineet käymäläni murasankon ja kulkevat siitä levittelemässä muhia pitkin lattiaa. Joka kerran sinne poiketessani on lakaistava niiden jäljet ja pöläytettävä matto. Viime vuosina niitä pikku tuholaisia ei ole paljonkaan näkynyt, kiitos kenties silloin tällöin vilahtelevan vikkelän ranta-asukin. Minnehän sekin nyt sitten liekään joutunut, koska hiirulaiset uskaltautuvat koloistaan toisten kömmänöihin? No, kohtahan se uusi kompostikäymälä onkin laitettava, joten jospa vielä tämän kesän jaksan käydä valtataistelua mokoman vikisijän kanssa.

Pari tuntia reipasta ulkoilua, sitten pirskautteli pikkuisen lämmintä vettä taivas. Vein sisareni mökin räystään alle saunan toisen vesisaavin, että hänellä olisi edes vähän siivousvettä lomille tullessaan. Liiteriä järjestelin joutessani, kuunnellen samalla rauhoittavaa ropinaa katolta. Vene huilaa rannassa ja oottaa soutajaansa jo malttamattomana. Mutta nyt ei ole soutajalle oikea hetki, sillä kallioilla kiipeily sekä rannalla rimpuilu ja pujottelu tuntuu jo jäsenissä, joten olisiko nyt luovutettava hetkonen aamu-unosille?

Oli hyvä juhannuksen aika. Mökillä.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

KESÄ?

Rantasauna. Laineet kutsuvat, mutta en uskalla, koska olen yksin. Sinänsä siinä ei mitään, mutta ikävää lapsille, jos...

Istun kiikussa. Aurinko hyväilee ja pälyilee. Tuuli kuiskii korviini muistoja, niitäkin, joita en välttämättä haluaisi muistaakaan.

Mutta nyt rauhoittava pilvi kietoo minut syliinsä ja elän taas. Ja koska täällä ei kasva mikään, istutin kukkia ilokseni. Ainakin kesän ne kestävät.


NORMIAAMU

Latausjohdot ovat jääneet kotiin, joten en saa kuvia tähän. Kai se puhelimella jotenkin onnistuisi, kun vain malttaisin opetella, mutkun tämä on niin kärsimätön, tämä minä...

Päivä puhkeaa taas kukkaan normaalin ihanana mökkiaamuna. Aurinkokin kiskoo itseään taivaalle, on lähes tyyntä, vain pienet aallot juoksentelevat järvellä. Minun ihana mökkini uinuu vielä, kohta herättelen sitä takkatulella ja luulenpa, että aamusaunakin olisi kohta paikallaan. 

On tämä ollut minulle niin voimaannuttava paikka vuosikymmenten ajan, etten ilman katkeruutta tästä irtoa. Vaikka tiedän, että katkeruus syö ja kalvaa, niin ehkä vuosien päästä senkin hyväksyn. Tämä kuului minun tämänkertaiseen elämääni.

Huomenna vien uusimman kirjani Suomussalmen kirjastoon, ellei sitä ole vielä siellä. Ja torstaina Kajaanin. Siinähän on pääasiassa tästä mökistä historiaa. Rakasta. (Se kirja on muuten lainattavissa e-kirjanakin.) 

lauantai 13. kesäkuuta 2015

TÄSTÄKÖ MINUN ON LUOVUTTAVA?

Tuulee, tuulee, tuulee. Myrskyää. Yskin. Röhin. Takki päälle ja kintaat kätteen. Vene heittelehtii, raukka, rannassa, nykäisee tuntuvasti rantaportaita. Siirrän sen pehmeämpään olotilaan. Siunailen ja pärskähtelen, kun millään eivät jalat jaksa takertua äkkijyrkkään rinteeseen. Pitää kiertää maan kautta. Ja sitten pujotella taas alas... ja ryöhältää pensaikon läpi. Voi keesumanjee, pitääkö tämän jatkua koko loppuelämän? Eikö koskaan löydy lepopaikkaa?

Tänä aamuna, kuin leikaten, sekä tuuli että yskä ovat poissa. Esittelen sisareni pojan mökkiä ostajaehdokkaalle enkä saa ovea lukkoon. Ihana veljentyttärenpoika saa sen lopulta lukittua ja kohta hän hurauttaa jeepillään pihalleni. Tuutko syömään illalla meidän kanssamme? No, tämä paukapää on ihan äsken kiskonut kitaansa eilisestä jääneet kyljykset eikä hingu enää muuta. Toisen kerran sitten, onhan tässä kesää. Ja olen taas yksin... Kun en tahdo tunkeilla.

Ja silti Sininen lenkki höyryää takassa. Ilta-aurinko kimaltelee ja välkehtii aalloilla. Tästäkö minun on luovuttava?


tiistai 2. kesäkuuta 2015

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

maanantai 1. kesäkuuta 2015

SUKUNSA NYKÄISEMÄ

Naureskelen itselleni autolle palatessani, sillä olin tehnyt uskomattoman huomion. Vuosia sitten olin näet huvittuneena seurannut, miten äiti kauppareissullaan jutteli ihmisten kanssa, olivatpa ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Iloisena ja virkeänä hän antoi sanan sinne, toisen tänne. 

Tänään sitten hoksasin tekeväni ihan samaa; virkan vaatetelinettä tutkivalle tai uutta noppapeliä ihmettelevälle naiselle jotakin aiheeseen sopivaa. Tutkimme ja pyörittelemme sitä yhdessä, päivittelemme, sitten naurahdamme ja lähdemme eri suuntiin. Kassajonossa päästän kaksi ihmistä (nuoren naisen ja yhtä nuoren miehen) ohitseni, koska heillä on vähäiset ostokset ja minulla kärry täynnä; tulevathan pikku sääskiäisten pelkääjät tänään kesälomille luokseni! Takanani tulevalle naiselle selitän vuolaasti, että herkut on juuri niille lomalaisille... 

Että sukuhan se siinä nykäisi. Tosin serkkuni väittää, että olen ulkoisestikin ihan samannäköinen kuin äitini. Jos minulla olisi nyttyrä niskassa, muistuttaisin häntä kuulemma vieläkin enemmän. 

Kunpa olisinkin yhtä kiltti ja peräänantavainen, mutta minähän hyökkään tarvittaessa kuin leijona. Ainakin silloin, jos olen kunnossa. Toisaalta minut on kyllä helppo lyödä maahankin. Silloin, kun olen puolustuskyvytön ja sairas. 

Ei sitä aina jaksa olla muureilla.

LUETUIMMAT