Tämä ei korvaa
puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista
muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden
ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan
sisältäni suoltui seuraavaa:
Makalle
26.6.2015
Kuljen
ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin
kallioilta,
milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani.
Se
pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius
ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.
Aina näin ei
ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä
eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla
rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja
kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on
enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.
Eihän meillä
silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään
telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin
niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja
ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä
kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta
olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?
Me tytöt
saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta
kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli
lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.
Leikkikalutkin
löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue
esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme
perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan
töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi
hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi
kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja,
harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä,
lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.
Myöhemmin
minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston
hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla
varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.
Nuoruus
kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi
käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä
olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon,
että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.
No, kukin
meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle
sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän
myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken
SE kestää. Rakkaus.
Elämäsi pohja
oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli
työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä
aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.
Ja ehkä juuri
siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.
Otit minut
vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja
pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut
vastakohdakseen.
Tarjosit
kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.
Ja vähitellen,
askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.
Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me
entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti
yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja
armahtakoon! Kiitos, että näin on.
Hyvää
syntymäpäivää, sisko!