AARRE

Voiko kalliimpaa aarretta

Elämä antaa

kuin suloisen nyytin

käsivarsille kantaa?

Mi tuhisee, itkee

ja aivastaa…

 

Voiko hellyydestä

värisevää sydäntä

mikään muu kohottaa

niin lähelle Taivasta?

                     @Sylviira-mummi 9.4.2005

Sain ensimmäisen lapsenlapseni tasan 18 vuotta sitten, joten hänellä on tänään suuri päivä; tuleehan hänestä nyt täysi-ikäinen! Muistan yhä hetken, jolloin saimme tiedon syntymästä. Nauroin, itkin, tanssin ja syöksyin mieheni kaulaan enkä oikein tiennyt, miten päin olisin ollut. Tuntui kuin sydän olisi räjähtänyt ja laajentunut syleilemään koko maailmaa.

Mummiksi tuleminen teki minusta äärettömän onnellisen. Myöhemmin sain olla todistamassa hänen vatsalleen kääntymistä ja ensimmäisten askelten ottamista. Muistan, kun hän piti telkkarin kaukosäädintä eteen ojennetuissa käsissään ensimmäisiä askeleitaan tasapainottaakseen. Hän nauroi ja tepsutti, horjuen, mutta tepsutteli kuitenkin. Ja kuinka paljon noita ihania muistoja on kertynytkään vuosien varrella, varsinkin kun vuotta myöhemmin hän sai sisaren, mikä sekin tuntui minusta aivan yhtä ihanalta! Heidän kanssaan viettämiä hetkiä muistellessa sydämeni täyttyy ja tulvii rakkautta.

UNI? IRTAANTUMINEN?

Kierrespiraali kohottaa minut kohti laipiota, lempeä pyörre imaisee sisäänsä ja kohoan ylös, ylös, ylös, läpäisen katon ja liitelen yhä korkeammalle ja korkeammalle. Jostain kaukaisuudesta kantautuu korviini hiljaista musiikkia.

Sitten olenkin tunnelissa. Jokin lätsähtelee ja litsahtelee ympärillä, vaikken tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai litsauttelisivat. Jostain syystä en tunne käsiäkään - oikeastaan koko kehoni vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen. On pimeää, ajaudun sinne tänne, sattumanvaraisesti.

Olenko aina kulkenut näin? Ajelehtinut litsahdusten ja lätsähtelyjen seassa? Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana? Mikä minä olen? Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä, pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?

En tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa kehottoman kehoni hitaasti harmaantuvaa läikkää kohti. Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa minut tuntemaan kummallista nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.

Selittämätön pyhyys valtaa mieleni, se kietoutuu ympärilleni ja tunnen kohoavani korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja onnentunteesta. Lennän kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan valoon, joka saavuttaessaan minut syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa minut kaikesta tuosta mudasta, jossa olin rypenyt ties kuinka kauan...

KULTAJUHLIA

Tänä keväänä juhlivat MM-kultaa maamme jääkiekkoilijat. Meillä 50 vuotta sitten ylioppilaiksi kirjoittaneilla on myös eräänlainen kultajuhla – olemmehan riemuylioppilaita.

Mieluusti kirjoittaisin tähän muisteluita tuolta keväältä, mutta yllättäen en pystykään siihen – en muistelemaan itsekseni sen kummemmin kuin kertomaan muillekaan.  Vielä seitsemän vuotta sitten olisin kirjoittanutkin, mutta elämä saneli toisenlaisen käsikirjoituksen. Olihan se kevät 50 vuotta sitten ihanan leijumisen sekä elämäni rakkauden löytymisen aikaa. Rupesimme seurustelemaan Hossan lomakylässä pidetyissä penkinpainajaisissamme.

Ne viime aikojen syövät eivät olisi estäneet menemästä riemuitsemaan vanhojen luokkatovereiden kanssa, mutta sisin pistää vastaan; en pysty kohtaamaan tiettyjä asioita – se vain satuttaisi.  (Ja juu, tiedän - olen yliherkkä ja varmaankin joittenkin mielestä tunnevammainenkin, mutta enhän sille itse mitään mahda eikä sille mahda kukaan muukaan; elämä on vain otettava vastaan tällaisena kuin olen ja sellaisena kuin se tulee...)

Niinpä kyseisenä juhlapäivänä  laitan – ehkä - valkolakin päähäni täällä nykyisessä kodissani ja koetan selvitä iltaan jotenkin. 

Toivotan niin Suomussalmen lukion vuoden 1969 riemuylioppilaille kuin myös tietenkin tämän kevään, 2019, ylioppilaille onnea, hyvää mieltä ja mukavia juhlia!

Toivon myös sopivan lämpöistä kesää kaikille sinne rakkaaseen Kainuuseeni!

TOIVO, LUOVU JA ANNA

Kipu.

Möykky, jota silitän.

Kyhmy, jolle juttelen.

Minä rakastan sinua,

koska olet kiinni minussa

ja siten osa minua.

Siispä –

jos sinäkin rakastit minua niin,

että halusit jakaa kehoni,

niin osannet myös luopua,

sillä rakkaushan

toivoo toisen parasta.

Luopuu.

Antaa omastaan.

Toivo siis parastani –

luovu ja anna.

Rakastettu (Juha Tapio)

RIKOTUN SYDÄMEN LAULU

Se hiipii jostakin,

syvältä.

Äänetön parkaisu,

kuristava huuto

tuskaa helmeilevässä yksinäisyydessä.

Joutsenlaulu

uskolle, toivolle ja rakkaudelle.

Turhat ovat askeleesi,

turha on katseesi,

turha odotuksesi.

Hengitystäsi ei tarvitse kukaan.

Rikotun sydämen laulu.

HERKÄLLE ELÄMÄN KUNNIOITTAJALLE EI OLE TILAA RAKKAUDEN MAJATALOSSA?

Eräässä ryhmässä pohdittiin maailmaa ja sen käytäntöjä. Eräs jäsenistä tarkasteli asioita monelta kantilta ja se herätti kipeitä vinkaisuja muutamilta osallistujilta. Kirjoittaja ei nimittäin kyennyt sopeuttamaan sanojaan suussa sulaviksi, vaan kertoi totuuden selvin sanoin, tosin (melkein) kaikkia osapuolia kunnioittaen, mutta sekin oli pahasta.

 Mitä minuun tulee, niin osaan kirjoittaa vain mitä itse tiedän ja koen, ja se jää tosi kapeaksi näkökulmaksi. Lennän tunteilla, en tiedolla enkä järjellä. Olen koko ikäni elänyt ns. rakkaudella koko maailmaa kohtaan, mutta muuan vuosi sitten huomasin, että sehän toimikin hyvin vain siitä syystä, että minulla itselläni oli kaikki hyvin. Nyt, vihdoinkin herättyäni maailman oikeaan pahuuteen, koetan taistella pois katkeruudesta, (jota aina ennen muka ihmettelin!) ja jokin totuuden torvi voisi liipata sitä kynnystä (muillekin) matalammaksi. 

Että tähän ikään pääsin pelkällä rakastamisella, on itsellenikin suuri ihmetys. Kuinka moni meistä pääseekään sillä loppuun asti, kokematta sitä suurinta menetystä - kaikkein lähimmän rakkauden osoittautumista pelkäksi manipulaatioksi ja uneksi?! Ja oikeudenmukaisuuden kulkemista terveemmän ja vahvemman "oikeuden" kautta? 

En tosin ole yksin tässä asiassa, mutta jotkut toiset osaavat puolustautua alusta asti. Minussa vain oli yksi todella aivan hirvittävä ja tuomittava puoli (alistumisen ohella) - en nimittäin salaillut tunteitani enkä puolustautunut, sen sijaan puolustin kaikkia muita, myös kaltoin kohtelijoitani! Ja se koitui tappiokseni. Herkälle elämän kunnioittajalle ei tunnu olevan tilaa rakkauden majatalossa.

SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 

milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 

Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

NÄINHÄN SEN KUULUU MENNÄKIN

Kello kolme neljäkymmentä enkä vielä ole päässyt uneen... Havahdun valvojan (?) saapumiseen. Tämä nojaa lipastoon ja pudistaa moittien päätään. Oho, olen nukkunut näköjään vaatteet päällä... Muistan kiireeni joutua jonnekin ja nousen etsimään kiharrinta. No, siihen herään. Oikeasti. Ja ihan normaaliin tapaan yöpaidassani. Olen nukkunut tunnin - kello on neljä neljäkymmentäkolme.

Käsiä tikustaa, ne kuumenevat ja sama käy jalkapohjilleni. 

Lämpö leviää, syvenee ja pian hehkun koko olemuksellani. Potkin peiton pois.
Mielessä kiemuroivat loppumattomat kysymykset.

Äkkiä, yllättäen, mieleeni valahtaa syvä ymmärrys. Hyväksyntä.

Näinhän tässä piti käydäkin.

Näinhän me silloin syntymässä sovittiin.

Tähän elämään kuuluu oppia tietämään, mitä ovat rakkaus, menettämisen tuska, anteeksianto ja luopuminen.

Virratan energiaa universumiin, ottakoon sen vastaan hän, ken haluaa; vapaa tahto valita on eräs Elämän suurista valteista. 

Itse kukin hallitkoon elämäänsä erehtyen, oppien ja kasvaen.

Siirrän herätyksen kahdeksaksi, sillä salille en mitenkään nyt pystyisi, mutta koska hohka ei lopu, nousen, tällä kertaa ihan oikeasti ja aloitan päivän.

Yhdeksäksi ennätän VIRSUUN.

SFÄÄREISSÄ TAAS

Perillepääsy korvaa taas pitkän ajomatkan tuoman uupumuksen. Astun pihapiiriin ja huikkailen sinne tänne. Aitta hymisee hiljaisen tervehdyksensä, keinu narahtaa kutsuen, mökki reuhauttaa riemukkaan rehvakkaasti ovensa sepposen selälleen, ja takka pyytää tulta.

Kierrän tervehtimässä koko mökkimaailmani. Aalto lyö rantaan verkkaisesti, veneen kokkaan on sade muodostanut oman lammikkonsa, puut suhisevat vaimeasti ja orava nököttää kannon päällä käpy käpälissään. Kukat leimuavat yhä, niiden ympärillä riemuitsee keijuperhe. Tontut keräävät valoa kennoihinsa näyttääkseen illan tullen tietä tsasounaan, saunalle, liiteriin, huussiin.

Saunan pukuhuoneessa odottavat viime kerralla kyhäämäni vihdat, ne melkein oikeannäköiset. Iltamyöhällä ihana tuoksu täyttää ilman, kun kannan yhden niistä lauteille, kastan veteen ja lasken hetkeksi kiuaskiville. Ropsutus selkään, masuun, jalkoihin. Aauuh... Lämpö, rakkaus ja kotirannan hellivä syleily kohottavat sieluni upeisiin sfääreihin. Jälleen kerran.

Kiitos soi koko olemuksessani. Nyt osaan kiittää hirvittävästä talvestakin; sainhan korvaukseksi jotain näin suurenmoista - ihanan aurinkoisen, mökkitäyden kesän! Kiitän myös enkelistä, joka minulle lähetettiin. Ahdistus on poissa.

ENKELI?

Kohtasin... Enkelin?

Oman enkelini?

Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.

Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.

Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.

Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään. 

Enkelin, joka tiedustelee, miten voin. 

Jaksanko. 

Elänkö.

Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.

Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...

Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?

ENKELINI, PYSYTHÄN VIERELLÄNI?

Golgatan tieni vie viimein kummulle,
menneen ja sen entisen tulevan. 

Sen päälle en suostu nousemaan, riittää kun avaan sen, ja suljen. 

Tiukasti. Mitään entistä en hyväksy sen sisältä vaan sullon kaiken tiukkaan myttyyn ja nakkaan läpitiukkumattomaan säkkiin. 

Umpisolmuin sidon säkin suun kiinni, poljen kuopan pohjalle ja luon unohduksen mullat päälle.

Vain lapset ja lapsenlapset otan mukaani uuteen ylösnousemukseeni. 

Kummulle en jätä edes merkkiä, hävitköön se ja kaikki mitä se sisältää, lunastamattomaan, läpitunkemattomaan pimeyteen. 

Nielaiskoon maa sen kerosiinsa. 

Pyyhkäiskööt rankkasateet ja viekööt tsunamit. 

by Nora Luoto

Minä jatkan polkuani. Sinnikkäästi. 

Se näyttää ohuenohuelta, katkonaiselta, viidakkoiselta ja mutkaiselta, jyrkältäkin, mutta otan työkaluikseni

uskon, toivon, rakkauden ja suuntaan eteenpäin.

Pikkuhiljaa, askel kerrallaan. 

Enkelini, pysythän vierelläni? 

Ikuisesti? Koko matkan?

EIHÄN NOIN SOVI SANOA...

Ihanaa, tunteikasta miehen ajatusten vuodattamista!

Tuollainen miehen tulee ollakin; tunteva, huomioonottava, hellivä, kupruileva, välittävä.

Uskon sinnikkäästi, että jossakin, taivaitten takana, minuakin odottaa vielä joku. Joku, joka ottaa syliin, suukottaa pahat pois, hukuttaa hellyyteen... Joku, joka jossain kenties vartoaa, itsekään sitä vielä tiedostamatta, kärsivällisesti, muut unohtaen? Sillä minun rakkaani näkee väentungoksessa vain minut, ei ketään muuta. Sellaiselle omistautuisin, sellaisen paitoja pesisin, sellaiselle olisin joka päivä ja yö se, joka pitääkin olla.

Tästä tulikin runo. Melkein. Sillä eihän noin sovi sanoa. Oikeasti. Suomessa. Ainakaan yli kuuskymppisen...

EI MEITÄ IHMINEN NYT EROTTAA VOIS...

Ei meitä ihminen nyt erottaa vois, tämä päivä... Oi, miten romanttista... Rakasta, ihanaa.

Olipa romanttista tai ei, niin tunteet ne ovat jotka jylläävät. Jos et ole naapurin tuttu, lähikapakan versio tai läheisyyden kalteuttama, niin mitä ajattelet rakkaudesta?

Oletko sitä mieltä, että rakkaus tulee, kun sitä houkutellaan vai onko se pelkkää seksiä vaan? Vai oletko yhden naisen/miehen vain? Onko rakkaus läheisyyttä, toisen huomioimista, tunnustelemista, sisälle päästämistä? Meneekö raaka seksi siitä yli? Tallaako se jalkoihin pehmeän sylin, korvaan kuiskatun tunnustuksen, hipeilyn, silittelyn, joka parantaa? Antaa ja sallii, vaikka toinen ei jaksa?

Mutta MIKÄ on rakkautta? Onko se liian lähelle tulemista? Sisälle päästämistä? Antautumista? Lepäämistä? Olemista?

Oothan tässä vielä huomenna...

Erilainen postaus välillä. Osaa se vanhakin. Ihmetellä.

"MÄ OON RAKASTUNU JALKAANI!"

Ihana vappupäivä. Mukavaa Vappua kaikille!

Muistelen tässä pikkuisten nukuttamisiltaani. En anna heidän sabotoida nukahtamishetkeä, entisen open tarmo siis vielä pelaa, ilmeisesti lopun ikääni. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu...


Pinjan sängystä rupesi kuulumaan moisketta. Hän pussaili jalkaansa, kihersi: "Mä oon rakastunu jalkaani!"

ENKELEITÄ, ONHAN HEITÄ...

Tapasinpa ihanan nuoren tytön tässä taannoin käydessäni hemmottelemassa itseäni. Hän oli jättämässä työnsä ja muuttamassa takaisin Suomussalmelle mummonsa ja ukkinsa avuksi. Asumaan heidän luokseen, auttamaan kaikessa tarvittavassa, ei täysin omaishoitajaksi kylläkään (mummonsa oli siinä toimessa), vaan aikomuksenaan oli käydä kylänpinnassa omaakin työtään tekemässä muutaman tunnin silloin tällöin, keikkaluontoisesti. Hän jopa yllättyi kun sanoin arvelevani hänen olevan harvinainen lajissaan nykypäivinä ja uskovani isovanhempien olevan tosi ylpeitä ja kiitollisia noin välittävästä lapsenlapsesta.

No, se oli kuulemma ihan luonnollinen valinta hänelle. Onnellinen hän kuitenkin oli sanoessani miten hyvälle mielelle hän minut saikaan ja miten arvostan häntä.

Ei onneksi kaikille se mammona ole tärkeä nykyaikanakaan, vaan inhimillisyys, rakkaus ja epäitsekkyys saavat tilaa. Lähetän voimahaleja sinulle, ihana ystäväni! Isovanhempasi ovat varmasti onnellisia aarteestaan!