KULTAJUHLIA

Tänä keväänä juhlivat MM-kultaa maamme jääkiekkoilijat. Meillä 50 vuotta sitten ylioppilaiksi kirjoittaneilla on myös eräänlainen kultajuhla – olemmehan riemuylioppilaita.

Mieluusti kirjoittaisin tähän muisteluita tuolta keväältä, mutta yllättäen en pystykään siihen – en muistelemaan itsekseni sen kummemmin kuin kertomaan muillekaan.  Vielä seitsemän vuotta sitten olisin kirjoittanutkin, mutta elämä saneli toisenlaisen käsikirjoituksen. Olihan se kevät 50 vuotta sitten ihanan leijumisen sekä elämäni rakkauden löytymisen aikaa. Rupesimme seurustelemaan Hossan lomakylässä pidetyissä penkinpainajaisissamme.

Ne viime aikojen syövät eivät olisi estäneet menemästä riemuitsemaan vanhojen luokkatovereiden kanssa, mutta sisin pistää vastaan; en pysty kohtaamaan tiettyjä asioita – se vain satuttaisi.  (Ja juu, tiedän - olen yliherkkä ja varmaankin joittenkin mielestä tunnevammainenkin, mutta enhän sille itse mitään mahda eikä sille mahda kukaan muukaan; elämä on vain otettava vastaan tällaisena kuin olen ja sellaisena kuin se tulee...)

Niinpä kyseisenä juhlapäivänä  laitan – ehkä - valkolakin päähäni täällä nykyisessä kodissani ja koetan selvitä iltaan jotenkin. 

Toivotan niin Suomussalmen lukion vuoden 1969 riemuylioppilaille kuin myös tietenkin tämän kevään, 2019, ylioppilaille onnea, hyvää mieltä ja mukavia juhlia!

Toivon myös sopivan lämpöistä kesää kaikille sinne rakkaaseen Kainuuseeni!

ENSIMMÄINEN KESÄ

Ensimmäinen kesä,

jolloin en voi vastata mökin kutsuun,

vaikka se huutaa sydämeni näännyksiin,

ja sen räystäät kierittävät

raastavan kaipauksen kyyneleitä.

Ensimmäinen kesä,

jolloin aalto nuolee rantahiekkaa

yhä uudelleen ja uudelleen

jälkiäni etsien – turhaan.

Ensimmäinen kesä,

jolloin pöllö kyselee ymmällään kallioitten takana,

kiikku liikahtelee hiljaisen tuulen lemmittävänä

ja koivut kurottavat nuppujaan

kohti kuoppaisen tien mutkia

odottaen, kaivaten, kummastellen.

Turhaan.

Sydämeni käpristyy ikävästä.

JA MINÄ MUISTAN

Ne takertuvat varpaisiin. Muistot.

Ne pistävät havunneulasverkkoina jalkapohjiin.

Ne lennähtävät tuulen riepottamien lehtien selässä olkapäille.

Ne huuhtoutuvat sateen salattuina kyyneleinä ihon alle.

Niitä ei pääse pakoon,

sillä kesän jokainen henkäys kantaa viestiä.

Muistatko?

Ja minä muistan.

Muistan kirveen kalkkeen ja maalin tuoksun.

Muistan vanhain saunahirsien pehmeän kutsun ja ensimmäisen sydäntäyteisen yön oman orren alla.

Muistan lasten naurun ja takan räiskeen.

Muistan myös tummien päivien viileät varjot ja niiden hyiset katveet.

Niitä en pääse pakoon, joten kätken ne sydämeeni ja vien - sitten joskus - mukanani kuun hopeiselle sillalle.

Sieltä sirottelen niitä tulevien sukupolvien tajuntaan ja kuiskaan: Minä muistan.

UINU MÖKKINI, UINU

Uinu mökkini, uinu,
kesäksi voimia kerää.
Kun luontosi ihana herää,
me kohtaamme taas,
jos niin sallitaan!

Kesän viimeiset karsinogeenitankkaukset

Talvilepoon

Näkemiin, saunaranta

Väsynyt rantavahti


"Illat sammuvat kylmään hämäryyteen..."

IHANAA, KUN KESÄ TAAS SAA!

Puut varjostavat parveketta,
minun kesähuonettani. 

Ehkä se onkin hyväksi, ei liian kuumaksi pääse. 

Olen ripustellut kukkia, osin keinosellaisia, sillä jos kerran suurimman osan kesästäni vietän mökilläni,
eiväthän ne aidot jaksa elää. 

Yksin, kuivettuneina. 

Siskoni sanoi kun kerroin tästä tekopyhyydestä,
että jos joku valittaa, keitä kahvit. 

Just niin.
Kuinkahan moni sitä minun lisäkseni edes näkee? 

Hullupähkäpää minä.

Mutta ihanaa, kun kesä taas saa!

I´M BACK

Askel rullaa kevyesti, silmät suuntautuvat ikkunasta näkyvään vaihtelevasti vaeltelevaan pilvipeitteeseen. Mieli on raikas, tuulettunut ikävistä ajatuksista ja kiitollisuus hyrisee kohti taivaita. Kiirastuli teki sen, mitä pitikin; poltti tuhkaksi kipeät tunteet, jotka lehahtavat nyt sen silkkisestä sylistä uusin siivin verekseen liitoon. Läpäisin Elämän järjestämän tulikokeen ja Uusi Maailma kaikkine mahdollisuuksineen odottaa.

Telineiden painot eivät rasita, infrapunasaunan hiljalleen hyväilevä lämpö rentouttaa. Olen yksin, silti ympärilläni kuhajaa mielihyvän rauhoittava läsnäolo. Porealtaan kuplat hierovat, silittävät, kuiskivat suloisia sanoja. Altaan vesi kantaa. Kellun silmät kiinni, uneksin.

Kotona totean olemattomat tekokiharat jälleen kerran; hiukset ovat todellakin suoremmat nyt kuin silloin kampaajalle mennessä. Mutta mitä siitä - aurinko sädehtii taas ja linnut lurittelevat. Tartun imuriin.

I´m back.

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

KISSANPÄIVÄT

Juna kuiskii: "Lapset, lapset, lapsenlapset... Kiireesti, kiireesti, kiireesti..." Ohivilahteleva maisema on vielä karu ja paljas, mutta silti kesästä viestivä. Järvissä ui yhä paikka paikoin kevyt jäinen kate, mutta sinivälke vapaan aallon pinnalla tuo elävästi mieleen tunteen, millaista niihin onkaan sukeltaa. Sitten kun on helle, sitten kun on kesä...

Aamulla Hän herätessään virnuili: "Ah, nyt minulle koittavat kissanpäivät, kun ei tarvitse vuodettakaan sijata!" Vähästä ne miespoloiset sen riemunsa repivät. ;)

Ja mummi oli niin ikävissään, että unhoitti illalla huolella tehdyt eväänsä jääkaappiin. Nyt saa Hän syödä ne tai jos ei Hän, niin sitten se komposti-Kikka.

KESÄMEKKO

Mulla on muuten kesämekko, mukamas... mustapohjainen ja valkokukkainen. Lyhythihainenkin tietty. MUTTA kun se porottaa minua sisältäpäin niin, että valun vettä aina kun sen päälleni haalin. Ja tottahan minä nyt kesämekon haalin.

Laihdunko? Kun hikoilen kaiket päivät? Arvatkaa vaan! Yksin kotona heitän tietenkin sen lepikkoon, no, lähes, lähimpään tuoliin kuitenkin ja rilluttelen kotona ihan issessein, pikkusellaisissa. Elämäntoveria en tietenkään kehtaa rassata kaikilla heilahtelevilla ominaisuuksillani ja vetäisen mekkolin päälleni heti kun pihakiveys rasahtaa.

Ja kiehutan itseäni, tyhmä ämmyli, kiehutan kuitenkin itsepäisesti: onhan tässä nyt pakko kokeilla, kumpi voiton vie, yksi hengittämätön mekko vai hengittävä gekko!

Vähitellen, kesän soman hiipuessa, iän kaiken karttuessa ja väen vanhaks varttuessa, valun hitaasti, kallistun ja kallistun; luovun mekosta, laitan sen kierrätykseen ja palaan omaksi itsekseni taas, vilukissaksi. Silloin sentään on mahdollisuus lisätä vaatetta tarvitessaan, päin vastoin kuin nyt, jolloin mitään ei ole tehtävissä; lattiakin kun hikoilee samaan tahtiin kanssani!