Laihdunko? Kun hikoilen kaiket päivät? Arvatkaa vaan! Yksin kotona heitän tietenkin sen lepikkoon, no, lähes, lähimpään tuoliin kuitenkin ja rilluttelen kotona ihan issessein, pikkusellaisissa. Elämäntoveria en tietenkään kehtaa rassata kaikilla heilahtelevilla ominaisuuksillani ja vetäisen mekkolin päälleni heti kun pihakiveys rasahtaa.
Ja kiehutan itseäni, tyhmä ämmyli, kiehutan kuitenkin itsepäisesti: onhan tässä nyt pakko kokeilla, kumpi voiton vie, yksi hengittämätön mekko vai hengittävä gekko!
Vähitellen, kesän soman hiipuessa, iän kaiken karttuessa ja väen vanhaks varttuessa, valun hitaasti, kallistun ja kallistun; luovun mekosta, laitan sen kierrätykseen ja palaan omaksi itsekseni taas, vilukissaksi. Silloin sentään on mahdollisuus lisätä vaatetta tarvitessaan, päin vastoin kuin nyt, jolloin mitään ei ole tehtävissä; lattiakin kun hikoilee samaan tahtiin kanssani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti