perjantai 30. joulukuuta 2011

TÄÄ TOIVOO SINUT IKUISIKSI AJOIKSI KEIJUKSI

- Tää toivoo sinut ikuisiksi ajoiksi keijuksi. Ja sillä on hieno sininen tukka. 
- Kiitos. Tää pikkukarhu ei kuole koskaan eikä kasva. 
- Sopiiko että tämä keiju kuoriutuu kohta? 
- Eikö ne keijut synny kukista?

Toisella ruskea, toisella turkoosihuivi tukkana, piiiiitkänä, vyöllä päähän kiinnitettynä.

- Tää käyttää voimiaan hyvään tarkoitukseen. 
- Se sai rakkausvoiman ja tulivoiman, myös vesivoiman 
(koska kukat huoneessa kuivahtaneet)
 ...ja pelotteluvoiman.

Joulumekko vaihtuu vaaleanpunaiseen keijuasuun...

Kun mummina tuota kuuntelee ja katselee, mitä muuta enää elämältä tahtoo?

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

”TEILLE ON SYNTYNNÄ VAPPAOTTAJA”

Hyvää Joulua! :)

”Teille on syntynnä Vappaottaja”, eli Luukkoan jouluevankeljumi kaenuulaesittaen:

Siihe aekaan Aokusti-keisari anto meäräöksen, jonka nojalla Rooman valtakunnan jokkaesessa kolokassa tuli toemittoa verollepano. Kysseessä oli ensimmäenen sen sortin toemenpie senaekusessa moalimassa, ja se tapahtu Kirnijuksen hoijjellessa Roomammoan Syyrian leänin ylimmäesen peällepäsmärin virkoa. Mikkää ei aottanu, van jokkaesen täöty lähteä merkkuuttammaan ihtesä veroluvettelloon, itekkunni siis ikiommaan moalikyllääsä.

Jooseppi tälläöty tien peälle Kalilean Nasareetissa ja hankkiutu Juutean puolella olovaan Toavetin kaopunki Peetlehemmiin, Toavetin sukkuo kun kerta oli. Hän otti mukkaasa eokontekeleesä Marin, joka oli viimmesillään pieniin päen. Ja niihä siinä kävi että justiisa heijjän siellä olon aekana esikoenen alako änkeötyö moalimaan. Mikäpä hänessä: Mari pyöräötti tolokun olosen poijjan, keäräsi kapaloehi ja laetto olokien sekkaan vassuun köllöttämmään, heille kun ei ollu herunu selän sijjoa minkää sortin kortteeripaekasta.

Van jonni matkan peässä laetumella oli paemenie lampaetasa vahtimassa. Aevan varottamata heijjän eissä seistä törötti enkeli ja taevoallinen kirkkaos keänteä muljaotti pimmeyvven päeväksi. Paemenie meinasi ruveta pelottammaan, van se enkeli toppuutteli, jotta elekeä toki turhan päete hötkyilkö: ”Minä ilimotan ilosen assien: Teille on äskön syntynnä Vappaottaja, joka on Ristus ja Herra! Pistäkeäpä korvan toakse: työ löyvvättä kapaloijjun poekalapsen vasusta pötköttämässä”. Ja sammoa kyytie siihe laetumen kulumalle pelemahti aekamoenen laoma taevoallista sotaväkkeä, joka äety laolamaan ja ylistämmään Herroasa:

Seepaotilla kunnia korkeuvvessa,
moan peällä raoha ihmisillä,
joesta Hän tykkejää.

Enkelilaoman haehuttuo poes taevaaseesa, paemenet alako puhhuo ruplattammaan toestesa peälle: ”Lampsitaan Peetlehemmiin! Siellä myö soahaan nähä se, mistä nuo taevaan poijjat äskön hoasto”. Paemenet laetto töppöstä toesen etteen, ja eipä aekoakaa kun ne löysi Joosepin, Marin ja niijen esikoespoijjan, joka toellaa nukkuo tuhnotti vasussa. Sen nähtyösä paemenet kerto kaekille, mitä niille oli ilimotettu. Ja jokkaenen joka kuuli mitä ne paemenpoijjat pakisi, oli kerrassa äemän käkenä. Van Mari paeno kaekki kuulemasa assiet visusti mieleesä ja pähkäeli niitä iteksesä vielä tovin aekoa jäläkikätteen.

Paemenet paeneli takasi laijjunmaellesa, siunaellen Jumaloa kaekesta siitä mitä oli tullu kuultuo ja nähtyö. Kaekki oli käöny justiisa sillä keinon kun heille oli kerrottuhi.


(Kopsattu Facebookista, teksti on Paso Romppaisen kainuuntama.)

tiistai 20. joulukuuta 2011

HUIVIN SINISEN SAIN...

Aamulla satoi kevyesti lunta kun parkkeerasin LadyLinen eteen, yks auto lähti just sopivasti pois alta ja pääsin parkkiruutuun. Muuten pysäköintitila olikin lähes täynnä kadulta työnnettyä sohjoa. Mietin, mitenkähän sen taakse mottiin joutuneet pääsevätkään sompailemaan tielle takaisin...

Kun ylitin tietä, huikkasi vastaan pyöräilevä nuorehko mies tervehdyksen ja kysyi jotain autostani, kertoi itsellään olevan samanlaisen. Käytettynä ostettu. Kohtaaminen nostatti hyvänmielen -hymyn huulilleni ja se viipyi pitkään. Tanssiaskelin liityin toisten joukkoon.


Ja oi, miten ratkimukavaa meillä taas olikaan! Suunnilleen samanikäisistä naisista koostuva ryhmämme on vertaansa vailla! Sanat sinkoilevat ja huumori kukkii siten kuin se naisporukassa vain voi. Osaamme nauraa omille kömmähdyksillemme; eihän sitä enää tällä iällä mitään ballerinoja sentään... Mutta kuntoilun otamme tosissamme, nyt siihen alkaa olla jo pakkokin.

Muistan kun tässä taannoin huomasimme "harjoittelevamme", kuka missäkin telineessä temputen seuraavaa ryhmätuntia varten Sinistä huivia ja kun kaikki sanat eivät millään löytäneet tietään kielen päälle, "läksytimme" niillä itsemme; vielä sen samaisen illan puitteissa ne on osattava, juutuupista kyllä löytyvät! Ryhmällämmehän on joillakin tunneilla tapana viedä voimaa vaativat osuudet läpi tutun musiikin mukana laulaen ja se on todella hauskaa. Marjut-ohjaajamme on iloinen nuori nainen, joka tempaa mutkattomuudellaan välittömästi mukaansa. Oikeastaan kaikki LadyLinen tytöt jaksavat pysytellä yhtä hyväntuulisina, olivatpa sää- tai muut olosuhteet millaisia hyvänsä, aina ne ystävälliset sanat ja iloinen hymy löytyvät.


Mutta nauruhan pidentää ikää, kuten joku tutusti totesi. Siihen tokaisin, etteihän tässä muuten enää elossa oltaisikaan ellei huumoria osattaisi. Ei nykymaailman elämänmenoa voi toisin enää käsitelläkään, on se niin julmetun huvittavaa! Kun on vielä se kielletty sanakirjakin...

tiistai 6. joulukuuta 2011

LEMPIN VAELLUS LA 3.12.2011

Arolan maatilamatkailukäyttöön
kunnostettu sodanaikainen asuintalo
Aamulla sataa märkää lunta, pitkästä aikaa lunta kuitenkin ja yllätän itseni pohtimasta, olisiko minusta lähtijäksi ollenkaan. Sitten nappaan laiskamadon päästä kiinni ja hätistelen sen läheltäni tyhjiä kuiskuttemasta. Jos kerran raskaana oleva kolmikymppinen Lempi on tehnyt sen lenkin läpi soiden ja metsien, yli heikkojen jäiden, neljä kilometriä vielä pidemmänkin kolmea lastaan kelkassa vetäen... sellaisissa olosuhteissa, navettatakissa, hätääntyneenä, venäläisten piippalakkien vilahtelu silmissään, niin minäkö muka en, silkkaa laiskuuttani... Sitä paitsi täältä mieheni kotitalosta päinhän ne piippalakit olivat käärmeen lailla ojia pitkin kiemurrelleet Arolaa kohti ja mm. sen yhteyteen kuuluvista hetkistähän appeni kirja Elämä kuin unta kertookin. Eli oikeastaan velvollisuuteni onkin mennä, koska sopivaan aikaan mökkeilemään satuttiin. Eikähän tuota lunta ole juuri nimeksikään, muutenhan matka pitäisikin tehdä suksilla.

Siispä vaelluskengät jalkaan, reppu selkään ja pellon yli Arolaan, jonka pirtissä odottaa liuta ihmisiä, joita en tunne. Katson velvollisuudekseni esittäytyä, en muutakaan keksi. Puristan käsiä, joidenkin kasvot vaikuttavat kumman tutuilta, en vain löydä niille nimiä.

Matkaan
Lempin Eero-poika käy vetäisemässä autoineen raviin kupertuneen asiakkaan, ajaa traktorilla suoraan ojaan ja vetää sitä pitkin nelivedon maantielle takaisin. Vasta sitten pääsemme lähtemään.

Kepit tikuttavat käsissämme, estävät liukastumista. Lumisadekin lakkaa, raikas tuulonen pyöräyttelee otsatukkaa lisäkiemuroille ja ilma on mukavan happipitoinen, helppo hengittää. Mukanamme taivaltava Raatteentien opas laskettelee historiallisia yksityiskohtia, vuosiluvut hän sieppaa epäröimättä, kuin lonkalta ikkään. Hänen lähellään on hyvä pysytellä, siinä oppii paljon sellaista, mistä ei vielä tiedä.

Taivallamme kohmeisen suon sylissä vaisuina jököttävien turvepäiden ohi joen rantaan, jossa odottaa epäuskoisina tuijottavia silmiäni jääkatteinen joki. Olen kuvitellut, että veneellä ylitetään, eihän sitä nyt jäätä pitkin mitenkään, onhan pakkasia ollut vielä niin vähän...

Turvepäät
Eero iskee jäätä piikillä. Kyllä se kantaa, kiertää kuitenkin vähän vasemmalle, jossa vesi ei uhkaa katteensa alla niin mustana. Muut menevät Eeron perässä, minä viivyttelen, näppäilen kameralla, lopulta annan periksi, kirahdan Vielä viimeiset kuvat ennen hukkumistani... ja seuraan muita.

Kaikki pääsemme yli, Eeron olallaan kantamaa köyttä ei tarvita.
Ja tästä on Lempi taivaltanut pienten lastensa kanssa! Epätoivoisena, ainoana päämääränään pelastaa rakkaansa, saada viesti omille joukoille! Hytisyttää.

Jokelan pihalla seisoo kaksi autoa, kuurankukkaisesta ikkunasta katsoo iäkäs nainen, tulee ympäröivän aidan luo. Eero puristaa kättä, kysyy, onko nainen ollut siellä pitkäänkin. Perjantaista asti on ollut, jälkeläistensä kanssa, kuulen, eihän hänestä enää yksin korpeen sentään... Matkasta juttua metsästävä toimittaja jää haastattelemaan, ottamaan kuvia, me muut suuntaamme rantaan. Jälleen jään ylitys! Kuvaan, jättäydyn jälkeen, haluan lähettää Hänelle viestin: Katso nyt ja vapise! :)

Joen yli...
Niemelän talo seisoo kylmänä, rakennukset ovat vetäytyneet talvilepoon. Pysähdymme pihalle, minä tietenkin ahnehdin menneisyyden haikuja ja valokuvaan, kierrätän katsettani kartanolla, kuvittelen sinne entistä elämisen meininkiä. Juttelemme, kuuntelemme Eeron tarinointia, odotamme, että toimittaja tavoittaa meidät.

Järven jäälle ei sentään ole menemistä, joten kierrämme Kulmajärventietä pitkin Kekkostielle. Tienpinta on petollinen, liukas, eilen tullessamme se oli kiillellyt uhkaavana, ahnain ja kiiluvin silmin se oli vaaninut jokaista liikettämme. Jos hirvi olisi keksinyt meidät, äkkipysähdys olisi ollut kohtalokas. Meille kaikille.

Kulmakosken levähdyspaikalla loimottaa nuotio. Jeru, Lempin lapsenlapsi sinne on järjestänyt kahvia ja ihanaa marjapiirakkaa. Etsimme helpotuksen hyttiä, mutta... paikalla ennen sijainnut käymälä on kuskattu pois, säästösyistä! Luoja, millaista jälkeä tulevaisuus näyttääkään kunhan kaikki jätteet on ympäri rantaa! Mitä lyhytnäköisyyttä! Mitä tyhjäpäisyyttä! En ymmärrä - takaisinhan tässä mennään kehityksen rattaissa... Harmittaa. Keskustelemme, voisiko kyläyhdistys itse järjestää paikalle käymälän sekä pöydän, sillä sitäkään ei enää ole, tarjoilupöydän Jeru on kuljettanut nyt mukanaan. Tällä kertaa pitänee kai sitten tyytyä kulkemaan loppumatka sääret ristissä... :)

Muistomerkki pitkäksi aikaa vartiopaikalleen
unohdetulle 17-vuotiaalle vapaaehtoiselle
Peltolaan on Lempi 72 vuotta sitten jättänyt lapsensa odottamaan siksi aikaa kun kiidättää sanaa Kyrölään ja sieltä suoraan järven yli koululla majaileville suomalaissotilaille. Sitten hän on palannut takaisin ja vienyt pesueensa Juntusrantaan, jossa perheen isä on tallustellut vastaan yllättäen; hän onkin poikkeuksellisesti lähtenyt metsätöistä kiertoteitä kotiin, kylän kautta. Jos hän olisi totuttua reittiä tullut, olisi hän kävellyt suoraan vihollisen syliin.

Lempin toiminta pelasti toistasataa ihmishenkeä, useampikin olisi pelastunut, mutta kaikki järkyttyneet kyläläiset eivät olleet uskoneet sanomaa ja sitä paitsi kun perheen pää oli savotassa, ei tiedetty mitä tehdä, lähteäkö vai jäädä... Ja niin he joutuivat vihollisen mottiin ja myöhemmin rajan yli Kintismän metsätyöleirille kuskatuiksi. Kuorma-autojen lavoilla, hirvittävässä pakkassäässä...

Juntusrannan koulu
Juntusen koulun kohdalla vastaan saapastelee kaksi koulutyttöä kauppakassia kantaen, he tervehtivät reippaasti ja se saa hymyn viipymään huulilla pitkään. Vasta koulun pihalla bongaan Hänen kansakoulukaverinsa, Elinan, joka koko ajan on kulkenut kanssani tätä samaista reittiä. Huomio hykähdyttää somasti, tulvauttaa nuoruusmuistoja mieleen kasapäin ja lupaan viedä terveisiä.

Vanhin vaeltajista on noin kahdeksankymppinen. Kunnioitukseni on suunnaton - jos minä vielä tuossa iässä toimin noin juohevasti, jaksan vaeltaa 10 km:n vauhdikkaan metsälenkin, niin olen erittäin tyytyväinen!

Paluumatka taitetaan autoilla. Mainitsen Lehtovaaran vanhaa taloa ohittaessamme, että tuossa me tanssittiin häitä vuosikymmeniä sitten, sulho kantoi kotipihaltaan morsionsa pellon yli juhlapaikalle ja... toimittaja tarttuu lehtiöönsä. Torjun kuitenkin enimmät kyselyt, en kaipaa julkisuutta, olenhan mitäpäsehyvejää-kaenuulaenen. :) Sitä paitsi eihän kotiseudun lehtiä ole juuri kiinnostaneet kirjanikaan, joten tokkopa tällainen pieni muistelus sen kummemmin nytkään hytkäyttäisi. Hyrisen hiljaa mielessäni muistellessani, että Arolan Eerohan taisi olla mukanamme ns. häämatkallammekin, joka suuntautui Lintulammen ja Teerilammen maisemiin... :)

Arolassa odottavat Helenan maukas lihakeitto ja uunijuusto... aah! Lisäksi Lempin kelkassa aikoinaan reissanneet tyttäret, Eeva ja Liisa halaavat lämpimästi. Sydämeni sulaa... Ruokaillessamme Eeva kertoo mitä hän muistaa tuosta historiallisesta vuosikymmenten takaisesta aamusta, herkistyy välillä... Niin minäkin ja rinnassani vellovat rakkauden ja myötätunnon hyökyaallot. Miten helpolla me sodan jälkeen syntyneet olemmekaan päässeet! Mutta... Osaammeko olla kiitollisia? Osaammeko olla valittamatta tyhjänpäiväisistä? Kukin menköön itseensä ja tutkailkoon, ehkäpä joku sen vastauksenkin löytää...

Viihtyisin pitempäänkin, mutta porukat rupeavat poistumaan ja seuraan esimerkkiä. Ihastelen vielä lähtiessäni Jerun ja Jonnan lapsukaisia, vilkasta poninhäntätyttöä ja tomaatteja metsästävää poikaa. Nuorin ihanuus, 8 kk:n ikäinen tyttö näyttää isänsä käsivarsilla, miten jämäkkä voi pienen ihmisen vartalo ollakaan kun hän sypäkän lentokoneen lailla levittää kätensä ja asettuu vaakalentoon. Isosisko tanssittaa häntä sylissään kuin nukkea konsanaan. En millään raaskisi riistäytyä irti, mutta joskushan sekin on tehtävä ja niin palaan Huttulaan Hänen luokseen. Sauna on seuraava etappi.

Juntusen koulun rannalla
(etuoikealla nähtävissä alkuperäisen koulun pohja)
Kiitän kokemuksesta! Kunnioittavin mielin kuljin, historian siivet havisivat, koskettivat, liikuttivat.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, Suomeni maa!

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

ISÄ

Isä, sinä muutit jo niihin kirkkaampiin maisemiin, 
kun tiimalasisi tulvehti, valkoiset purjeet nousivat 
ja laivasi purjehti pois. 

Isä, näetkö minut nyt hyvin? 
Isä, kuuletko minut nyt selvästi? 

Sillä tahtoisin kertoa, Isä, miten minulla on sinua ikävä… 
miten sydämeni puristuu pähkinäksi kun muistelen sinua… 
miten rakastankaan sinua! 

Sinä opastit minua rehellisyyteen ja elämän kunnioittamiseen. 
Sinä näytit, miten ei tule tuhlata annettuja päiviä, 
sillä koskaan ei tiedä, milloin tiimalasi täyttyy 
ja valkoiset purjeet nousevat… 

Kiitän sinusta, Isä! 
Ja Isä - kiitän elämästä!


perjantai 11. marraskuuta 2011

11.11.11

Pakkohan tämä päivä on jotenkin merkitä muistiin - ykkösiä kaikki numerot! Tämä päivä on siis erityinen. Varmaan vihkimiseen hyvin täyteen buukattu, sen muistavat paremmin miehetkin sitten ensihuuman mentyä... :) Tiheä sumu ulkona, ilma kostean lämmin (+1,4).

Tein pikapyrähdyksen Ouluun keskiviikkona. Ammattijärjestön kokouksen jälkeen aterioimme Radisson Blue -hotellin Toivo-kabinetissa ja siirryimme sen jälkeen meren päälle rakennettuun Oulun kaupunginteatteriin. Siellä aistejamme hemmoteltiin loistavalla musikaalilla Viulunsoittaja katolla. Sen tutuiksi tulleet laulut herkistivät ja tanssit olivat sekä vauhdikkaita että taidokkaita. Melkeinpä tuolin reunoista oli pideltävä kiinni etten olisi lennähtänyt mukaan jammailemaan...

tiistai 8. marraskuuta 2011

HUIPPUULLA

Viime viikonloppuna sain pitkästä aikaa mahdollisuuden muuhunkin kuin mökkeilyyn, toisin sanoen osallistuin Kajaanissa järjestetyille Valonpäiville

Lauantaipäivä alkoi Taiji-ryhmän esityksellä. Sen jälkeen Eva Heiman kertoi ensin lyhyesti, miten ajatuksin voi muuttaa itseään, sitten Eila Lepre luennoi vedestä terveyden takeena. Rauhallinen, hillitty luennoitsija vakuutti luonnon veden olevan puhtainta ja parasta, mutta jos sitä ei ole saatavilla, vesijohtoveden tulisi antaa olla kosketuksissa ilman kanssa ennen nauttimista (tähän perustuu kuulemma kiinalaisten teeseremonia; hehän kaatavat teen kuppiin hyvin korkealta, niin, että ilma ehtii vaikuttaa siihen mahdollisimman paljon). Eikä sitä vettä saa kerralla kurtata saavikaupalla vaan sitä nautitaan pienin kulauksin pitkin päivää.

Hannu Vienonen (pitkä valkoinen parta, puolipitkät samanväriset hiukset sekä ajoittain pilkistävä viehättävän vinkeä hymy) puolestaan pohdiskeli sitä, onko ihminen sitä miltä hän näyttää…

”Lammaslehtori” Kerttu Hirvonen Kuhmosta (Suomen mestari vuodelta 2005 Kansan sääennustaja –kisassa) raotti isältään lapsena oppimiensa salaisuuksien verhoa sään ennusmerkeistä, joita löytyy niin luonnosta kuin almanakastakin.

Luonnossa hän tähyilee taivasta, pilviä, tähtiä, kuuta, aurinkoa, maata, puita, lintuja ja eläimiä, joilla kaikilla on omat enteensä. Juhannusviikolla hän katsoo erityisestä ”lumiheinästä”, kuinka paljon tulevana talvena saadaan lunta. Viime juhannuksen tienoilla löydetyn hapsuheinän mukaan tänä talvena sitä tulee noin 66-70 cm. Maaliskuussa ilmat ovat sekaisin, kevät on pitkä ja lunta tulee vielä helatorstain jälkeenkin. Kesä alkaa vasta kesäkuussa… :´( 

Almanakassa säätietäjälle ovat tärkeitä tietyt päivät ja viikot, joita hän tarkkailee. Esimerkiksi nyt lokakuun viides eli viime lauantai juoruaa, että tammikuussa voimme odottaa samantyyppistä säätä… Hui kauhistus! Erityisesti luvuilla 9 ja 40 tuntuu olevan merkitystä tiettyjen merkkipäivien ja -viikkojen välillä.

Sääpäiväkirjaa Hirvonen pitää yhä joka päivä, vaikkei muuten enää osallistukaan kilpailuihin. Puhelias, iloinen tarinoija paljasti myös, kuinka sai lammaslehtori-nimityksensä. Hän oli kertonut kilpailuun mennessään huomanneensa, että kun lampaat ryntäilevät pellolla sikin sokin, niin sen jälkeen voi odottaa ilmankin muuttuvan samanlaiseksi söherrykseksi ja siitä kilpailun järjestäjät olivat päättäneet nimetä hänet lammaslehtoriksi. :)

Päivän lopuksi Kalevi Riikonen valotti ajatuksiaan yksilön haasteista muutoksen ajassa. Vilkasliikkeinen, hoikka ufotutkija irrotti yleisöstään naurunpurskahduksia demonstroidessaan ilmeikkään tanssillisesti seitsemää eri ihmistyyppiä.

Sunnuntaina Taiji-esityksen jälkeen kuuntelin mielenkiinnolla Airi Ojan esitystä numerologiasta, nopeasta työkalusta itsetuntemukseen. Hän on kirjoittanut siitä kirjankin, jossa hän ikään kuin vääntää rautalangasta ohjeen, miten numeroista katsotaan. Sitä seuraava Hannu Vienosen luento tietoisuudesta ja minuudesta jäi kuulematta, sillä pötkähdin kokeilemaan Airi Mäkäräisen esittelemää Bemer-hoitomattoa. Kohta tunsinkin sydämen lyöntien nopeutuvan eikä se oikein kivalta tuntunut. Silti makasin loppuun ne kahdeksan minuuttia, jotka ilmaiseen kokeiluun kuuluivat. Kaikillehan ei joka hoitomuoto sovikaan ja olen huomannut ennenkin reagoivani herkästi niin sähköisiin kuin magneettisiinkin hoitoihin. Bemer-maton (bio-elektro-magneettinen-energiansäätely) tehtävänä on parantaa verenkierron häiriöitä vilkastuttamalla mikroverenkiertoa hiussuonia laajentamalla ja erottamalla rykelmiksi kasautuneita punasoluja toisistaan. Se perustuu laajaspektrisiin, heikosti sykkiviin magneettikenttiin. Auttaa kuulemma kipuihinkin.

Lounastauolla istahdin kerrankin kokeilemaan toisen henkilön tekemää numerologista katsomusta itselleni. Ja vaikka minulla oli jonkinlaista kokemusta numerologian käytöstä, hämmästyin taas, miten oikein numerot näyttivätkään. Tarot-korteista Airi Oja näki mm. kirjoittamiseni ja sain kehotuksen antaa palaa ja heittää lepikkoon turha vaatimattomuus. Jeeeeee…

Ennen Eila Lepren selostusta ayurvedasta jokapäiväisessä elämässä ehdin nielaista pari klementiiniä ja juoda sitä tähellistä vettä, enempään en aikaa halunnut roppiini tuhlata…

Lepre kuvailee ayurvedaa ihmisen käyttöohjekirjana, joka ohjastaa käyttäytymään niin, että kone toimii täysillä ja yskimättä. Se kehottaa esimerkiksi nousemaan ylös vähän ennen aamukuutta, sillä myöhemmin olo on raskas ja ylös konkominen hankalaa. Päivällinen tulisi syödä ennen iltakuutta, koska sen jälkeen kehon ”tulen” palo heikkenee eikä ruoka sula. Ja illalla pitäisi nauttia vain jotain helposti sulavaa, esim. hedelmiä.

Piia Krökki vei meidät rummun avulla navajo-hoitotilaisuuteen. Innokkaita koepotilaita olisi ollut enemmänkin tarjolla, mutta nopein halukkaista pääsi huilaamaan kahvilan etuosaan sijoitetulle hoitopöydälle. Piia tarttui rumpuunsa ja aloitti. Rummutus hujautti minut hetkessä vuoren juurelle, jossa tulen ympärille oli kokoontunut joukko ihmisiä, en nähnyt keitä, mutta jotenkin tiesin heidät intiaaneiksi. Yksi ikään kuin tanssi rummuttaessaan, toiset istuivat. Vuoren luolasta kurkisti naarasleijonan pää… Samanaikaisesti tunsin pakotusta vasemman olkapääni ja samanpuoleisen lantion kohdalla. Sain siis hoitoa minäkin… Kiitos!  :)

Päivien viimeisen luennon ihmiskunnan haasteista (Tarja Nahkiaisoja, FM, tutkija, Suomen ja Skandinavian historia) niin ikään jouduin ohittamaan kun aikauduin Irja Suomelan pöydän ääreen. Hetken minua katseltuaan tämä lämmin olento yllätti kysäisemällä, miksen käytä käsieni parantavia voimia enemmän, kuulemma pitäisi… Häkellyin, tietenkin...  Seuraavaksi sain kuulla lisää itsestäni - tunteeni ovat tasapainossa, minua rakastetaan, minussa jopa roikutaan (hih), olen toimentyttö ja vaikka sanani sivaltavat kuin miekanterä, niin toisaalta osaan olla myös rakastava ja hellä. No, onneksi sentään sitäkin! Kevään koittaessa tulen hyppimään riemusta kuin pikkutyttö. Oijoijoi… Mitähän minulle tapahtuukaan? ;) En malta odottaa, en malta odottaa… Hei, olen jo nyt se pikkutyttö! :D

Energiat tilaisuudessa loimusivat taas niin väkevinä, että meikää ihan huippuutti.

Kaiken kaikkiaan päiville oli ostettu lippuja lähemmäs puolentoistasataa.

maanantai 24. lokakuuta 2011

ERÄMAAN TUOKSUVA KUTSU



Metsähiirten riemukas leikki polunvarsivarvikoissa… 
Selkosten pitkospuiden liukas litinä... 
Suonoidan punaviherkeltaisena väijyvä kostea syli 
ja 
aamunraikas helmi kanervan olkapäillä... 

Ikimetsän kaarnattoman puuvanhuksen voihke 
tuulten käsissä
sekä
suovillain nuokkuvat päät… 

Erämaan tuoksuva kutsu. 

tiistai 11. lokakuuta 2011

KASTETTA KEHOLLE

LadyLinemme juhlii tällä viikolla viisvuotissynttäreitään. Siksipä ei koskaan etukäteen tiedä, mitä yllätystunteja siellä vastaan tulee - viisvuotiashan on arvaamaton, kuten hyvin tiedämme. :)

Tänään aioin vain kiireellä käväistä kuntosalin puolella, mutta sitten minut houkuteltiin yhteen yllätysryhmään mukaan, ryhmään, jota ei ollut ohjelmaan merkitty. Ja Akka Huimapäähän tietenkin meni ja sai kyytiä niin että tuntui, sai nauraa itselleen, hikoilla ihanasti... Ja nautti niin, että kun Lady Jamia oli seuraavaksi, ei hän malttanutkaan lähteä pois vaan jäi hinkumaan lisää kastetta keholleen. Ja sitähän tuli, ropisi kuin saavista ikkään. Tanssittiin hiphoppia, musikaaleja - ranskalaisia korkoja, cancania. Oih! Nam!

Tämän päivän ilme on haettu. Mitähän sitä huomenna olisi tarjolla? Yllätykset ovat kivoja!

maanantai 3. lokakuuta 2011

AKKA HUIMAPÄÄ

Mökkitie on poukkoinen kuten aina, mutta tämän auton maavara on sellainen ettei siitä tarvitse huolehtia. Piha on täynnä syksyn hylkäämiä lehtiä ja risuja, joita tuuli on paiskonut ikävissään. Tuulee, ei paista. Pitäskö kääntyä takaisin? Ei, mökiltä ei käännytä, ei koskaan! Kerran sinne on päässyt.

Hiiret ovat temmeltäneet, eivät hiiribaaria olleet älynneetkään avata vaan muuten vaan pelmunneet lakanoissamme, synnyttäneet niihin ja ne menevät roskiin. Yöpaita katoaa samassa kauhistuksessa, mutta sitä ilmankin pärjää. Tuli takkaan vaan, matto terassille ja olo kohenee. Sitten moottorisaha rupeaa ulvomaan, minä pinoamaan. Illan päätteeksi laiturinpää ylös, saunasta käsin, sitten on sama jo uidakin. Huh heekuta kun on kylmää... Mutta virkistävää ja Hän kehuu minut maasta taivaisiin. Hävettää, en minä nyt niin ole... Akka Huimapää kuulemma kuitenkin. No, se voin olla. :)

Lauantaina paistaa aurinko ja halkosavotta jatkuu. Meillä on nyt jo loppuiäksemme puita, mutta jos lapset joskus innostuvat tänne, niin... JOS... Jos joku sellainen kumppani löytyy, joka lähtee korpeen, mutta sellaiset ihmeelliset taitavat olla harvassa nykyään.

Sunnuntaina on ikävä ilma. Tuulee, pilveilee... Katiskat etsintään, toista ei löydy, pitää ostaa keväällä uusi tilalle. Vene nousee kahden voimapesän lihaksin rantapenkereelle. Akka on kunnian kukkuloilla taas...

Kotimatkalla etsin puhelinta. Sitä ei löydy vaikka kuinka muistan laittaneeni sen lähelle käsilaukkua, että ihan varmasti hoksaisin ottaa mukaan. Hän soittaa siihen, ei vastausta. Sanaakaan sanomatta Hän kääntää auton kesken matkaa, ajaa takaisin mökille, ei noidu, ei yhtään pahaa sanaa anna... Mökki mullistetaan, samoin kassit. Ja sitten huomaan pelkääjänpuoleisen oven taskusta puhelimeni. Se on ollut äänettömällä. Oh, miksihän se väliin pitääkin laittaa äänettömälle? Luonnon varjelemiseksi? Niin kuvittelen. Mutta Hän ei virka vieläkään mitään... Kyllä minun täytyy olla ihmeellinen... ;)
Vai Hänkö se onkin?

Mutta mökki on nyt hyvästelty. Piha jää lehtien peittoon, joten keväällä on isompi homma edessä. Pakostakin rupeaa laskemaan, kuinka monta kevättä, riemukasta, työntäyteistä, JAKSAVAA kevättä vielä voi edellyttää olevan edessään. Tiedän kuitenkin, että sinne tulen sittenkin kun multa peittää fyysisen suun, koska niinhän ne muutkin edesmenneet rakkaani tulevat; tunnen heidät jok´ikisessä hetkessä.

tiistai 27. syyskuuta 2011

ENKELEITÄ, ONHAN HEITÄ...

Tapasinpa ihanan nuoren tytön tässä taannoin käydessäni hemmottelemassa itseäni. Hän oli jättämässä työnsä ja muuttamassa takaisin Suomussalmelle mummonsa ja ukkinsa avuksi. Asumaan heidän luokseen, auttamaan kaikessa tarvittavassa, ei täysin omaishoitajaksi kylläkään (mummonsa oli siinä toimessa), vaan aikomuksenaan oli käydä kylänpinnassa omaakin työtään tekemässä muutaman tunnin silloin tällöin, keikkaluontoisesti. Hän jopa yllättyi kun sanoin arvelevani hänen olevan harvinainen lajissaan nykypäivinä ja uskovani isovanhempien olevan tosi ylpeitä ja kiitollisia noin välittävästä lapsenlapsesta.

No, se oli kuulemma ihan luonnollinen valinta hänelle. Onnellinen hän kuitenkin oli sanoessani miten hyvälle mielelle hän minut saikaan ja miten arvostan häntä.

Ei onneksi kaikille se mammona ole tärkeä nykyaikanakaan, vaan inhimillisyys, rakkaus ja epäitsekkyys saavat tilaa. Lähetän voimahaleja sinulle, ihana ystäväni! Isovanhempasi ovat varmasti onnellisia aarteestaan!


keskiviikko 21. syyskuuta 2011

ME HUOLETTOMAT HULIVILIT

Kovin huolettomina kuljimme viime lauantaina juuri tuolla... Vitsailimme, tutkimme muurahaispesien kaapaisujälkiä ja jykevien kynsien raapimisuria puiden kaarnattomissa vereslihoissa. Mutta emme pelänneet, ikämme korven sylissä eläneinä ja selkosissa vaeltaneina (silti vilaustakaan karhusta näkemättä); ensimmäiset karhunpennutkin kohtasin vasta kypsässä iässä, autosta katsoen, miten ne keskellä maantietä painiskelivat.

MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.

Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...

Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.

Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

SUKUPATIKOINTIA RAJANPINNASSA

Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena ja harmaana, silti se ei vähääkään epäilyttänyt meitä perinteiselle sukupatikointireissulle valmistautujia. Eväät vyölaukkuun, sopivaa vaatetusta Goretexin alle, vedenpitävät patikkakengät jalkoihin ja eikun menoks.

Suonoidan kattila
Martinselkosen eräkeskusta kävimme lähtiessä ihailemassa, no, hiukan etäältä nyt, koska aikaisemmin olimme tutustuneet jo siihen ja sitten erämaan kutsu kaikui vahvana ja suloisena. Pyyperheitä pyrähteli yhtenään polkumme varsilta, pitkospuut olivat tooosi liukkaat ja niillä taiteilimme suut supussa ja kieli keskellä suuta, askeleet olivat tarkkaan harkittuja ja kas, kukaan ei tehnyt tuttavuutta suonoidan kammareihin.
Pitkospuita riitti

Ja niitä pitkospuita riitti todella paljon, jossakin ne olivat niin veden peitossa, että tavallisilla lenkkareilla ei todellakaan olisi niille ollut asiaa, ihan jalkakopeloinnilla piti väliin varmistaa seuraavan askeleen turvallinen sijainti.

Karpaloita
Päivemmällä aurinko ilostutti paluullaan, mieli virkistyi, askel keveni ja retki ihani entisestäänkin... Tosin varttuneemmilla miehillä oli ihmeellinen kiirus eteenpäin, eivät he joutaneet luontoa isommin ihailemaan, sitä harmittelin mielessäni. Lisko huomasi tietenkin jokaisen sienen (kuten aina ja kaikkialla) ja minä pysähtelin kuvailemaan ja silittelemään koivuparkojen kylkiä, joihin musta syöpä oli tehnyt ruman liikapaiseen. Luonto oli ihastuttava, suosta nappailin kuvia kun se karpaloineen ja värikkäine kasvustoineen levisi aapana ympärillämme.

Nalle teroittanut tylsiä kynsiään
Karhujen maisemissa tepsuttelin niin ikään huolettomana viimeisenä, päättelin näet, että joutavin olisin haaskaksi, jos sen tarvetta pukkaisi. Tosin Hän tuli joksikin aikaa taakseni, turvaksi muka, kuulemma puolustamaan reviiriään, jos joku nalle meinaisi minua käpälöimään... ;)

Puhuttiin välillä ulkomaan kielilläkin, että otsot erehtyisivät luulemaan, ettei noita nyt kannata tulla ees jututtamaan. Kun sitten venäjään vaihdoin (sieltä rajan takaahan niitä karhuvierailuja useinkin tapahtuu), nuorin joukostamme hoksasi, että entäpä jos ne tuleekin kyselemään, oisko meillä nuorempia tyttöjä mukana, nämä läsnä olevat kun taisivat olla jo eilisen talven kuivia käppänöitä... :D Joten palattiin oitis hoastamaan seleveä kaenuuta.

Teerilammen kämppä
Kahdessa paikassa kiehautimme kahvit ja paistoimme makkarat. Käymälät olivat siistejä ja liitereissä oli puita kiitettävästi. Mielelläni tekisin vielä joskus sellaisen reissun, jossa viipyisin yön yli jollakin kämpällä ja nauttisin erämaisen luonnon karusta hiljaisuudesta.

Teerilammen kämpällä pääsin kuvaamaan kirkasvetisen lammen rannalla kohoavan puun, johon häämatkallamme kiipesin aikoinaan. Miten kummassa olinkaan sinne oksanmutkaan päässytkään, kun alaoksia ei ollut laisinkaan? Se lienee niitä ihanan nuoruuden uskomattomia salaisuuksia...

Palattuamme huokaisin helpotuksesta kun vilkaisin peiliin - siellähän se haaska oli yhä, ei sitä karhu ainakaan ollut kahminut vai... liekö tuo ollutkaan mukana koko reissulla? ;)


maanantai 5. syyskuuta 2011

VOIKO IHANAMPAA OLLA...

Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.

Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin.  Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa,  oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...

Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.

Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.

Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)

No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...

Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...

Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)

keskiviikko 24. elokuuta 2011

PURSI, JONKA MÄÄRÄNPÄÄ ON SATEENKAAREN PÄÄSSÄ

Viime viikonloppuna jätimme jäähyväiset sydämeni siskon äidille, elinikäiselle ystävälleni ja mökkinaapurilleni. Hän oli vanhempieni ikäpolvesta toiseksi viimeisin kotiniemelläni.


Pilvet lepäävät raskaina niemen yllä.
Niistä putoavat kyyneleet huuhtovat
tyhjää pihaa,
              tyhjiä rakennuksia,
             tyhjää rantaa.

Sillä lautturin pursi on rannasta irronnut.
Pursi, jolle suunnan antavat Valkeus, Vapaus, Totuus ja Iankaikkisuus.
Pursi, jonka määränpää on sateenkaaren päässä.

Silti...
Järven laineet lyövät rantaan kuten ennenkin.
Järven syli ottaa vastaan kuten ennenkin.
Järven sini kimmeltää kuin ennenkin.

Siinä kimaltavat yhteisten vuosien muistot.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

PETI JA PUURO

Mökkireissun lopuksi ennätettiin melkein viime tipassa Suomussalmen kesäteatteriinkin, olihan viimeinen mahdollisuus nähdä se. Aiemmin ei muka keretty. Vähän erilainen tämä oli kuin aikaisemmat, alussa ajattelinkin, että ehkä jotain siitä välistä olisi voinut jättää pois, mutta nyt jälkeenpäin tarkasteltuna kaikkihan ne kuuluivat siihen kokonaisuuteen, juonenkulku on selvä. Eero on aina Eero, lajissaan lyömätön, ja Settiä olen aina ihastellut. Hän taitaa muuten olla peräti sukuakin minulle. :) 10 000:n kävijän raja meni rikki tänä kesänä, nyt viimeisessä näytöksessä katsojia oli noin 1500, no, jonkin verran alle. Aurinko porotti päähän, mutta parempi se kuin vesisade.

Ohjaaja Ulla Schroderus oli saanut Kainuun maakuntajuhlassa (jossa muuten juhlittiin 100-vuotiasta Nälkämaan laulua) Pro Kainuu -palkinnonkin, että silleen ja onnea tietenkin kahmalokaupalla. Ylpeä saan taas olla synnyinseudustani.
Laitanpa tähän linkin Pauskan blogiin, siellä on kerrottu tästä ja koko Suomussalmen teatterista varsin seikkaperäisesti. Kiitos, Pauska!

keskiviikko 3. elokuuta 2011

HIKILENKKINEN

Pyrähdettiin Pöllyvaaran* pururadalla hikilenkkinen. Aikansa jäljessäni sauvoineen koikkelehdittuaan ja vauhtiani taivasteltuaan Hän tuumi, että juoksu on oikeastaan liian kovaa tuonikäiselle ihmiselle.

Haa, onko juoksukin muka ikään kuin ikään valjastettu, ikäistetty? Eikö tämänikäinen saakaan juosta?
No, enhän minä nyt niin paljon juoksekaan... Mitä nyt kuntosalin juoksumatolla ihan vähän vain ja pururadoilla, silloin kun muita ei ole näkyvillä. Eikä vauhtini kenenkään päätä huimaa, kaikkein vähiten minun; ehkä noin viiden kilometrin tuntinopeudella suhahdan. Enkä ohita ketään, yleensä minä olen se, joka ohitetaan.

Mutta hyvää se tekee, tärähtelyineen ja verenkiertoineen kaikkineen. Sydämenikin kipittää ihan kivasti kun se muuten vähän laiskanluihakka olisi. Joten minähän juoksen. Kerran pystyn siihen. Ja jaksan.

* Kajaanin Teppanassa sijaitseva ulkoilu- ja retkeilyalue. Sen luontopolun lahonneet portaat kaipaisivat kyllä kunnostusta, tuollaisina ne ovat vaarallisia.

torstai 21. heinäkuuta 2011

UNI SAI TULLA...

Auton huraus, kiireisinä kipittävät askeleet, ovikellon kilahdus, kärsimätön koputus, oven avaus ja huuto: - Mummi! Pikkuisten käsivarsien puristus kaulalla, toistenkin...

Tervetuloa taas, Peppinja!


- Minulla oli jo niin ikävä, kuului olohuoneesta kun nukke sai alastoman vartalonsa peitoksi haalaria, mummin äidille aikoinaan ompelemaa, liian kuumassa vedessä kutistunutta.
- Ikävä oli minullakin, mummi herkistyi.
- Ei varmaan yhtä ikävä kuin minulla. Silmänurkkavilkaisu...

Vuoteet sijattiin lapsille takkahuoneeseen, kuten etukäteen oli sovittu. Pian kuitenkin ilmestyi makuuhuoneen ovelle pieni varjo, tyyny kainalossaan.
- Saanks mä tulla teidän keskeen? hento kuiskaus lennähti tyynyn suojista ja myöntävän vastauksen saatuaan kelli mummin ja ukin keskellä onnellinen tyttö.
- Voidaanks me lukea iltasatu? kokeileva tiedustelu, unisin äänenpainoin.
- Puoliyö nyt, huomenna sitten, äitihän luki teille jo...

Isosisko käväisi ovenpielessä antamassa sormillaan varjokuvanäytöksen, mutta palasi takaisin takkahuoneeseen - ja nukkui yksin siellä koko yön. Iso tyttö.

Pinjuska kääntyili vuoteella, haikaili: - Mihin minä lasken silmäni? No, lasken mummiin päin, hän päätti ja pieni pää painui mummin pään viereen, käsi heilahti tämän poskeen ja jalka laskeutui varman luottavaisesti mummin masun päälle. Uni sai tulla...

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

MARIA MAGDALEENA

Tällä viikolla olen kulkenut monenmuotoisissa runotilaisuuksissa. Olen nauttinut säkeistä, suurimmasta osasta ainakin. Tänään olin Linnantauksen seurakuntakeskuksessa herkistymässä Margareta Skantzen Maria Magdaleenasta. Marian roolia veti Leena Kellosalo, ohjaajana ja laulajana helisi Sinikka Törmälä, kitaramusisoinnista piti huolta Pauli Talvitie.

Ja minä nautin... Kuulijoita oli vain kolmisenkymmentä (22 naista ja 8 miestä), harmi...
Laulajan äänen huilumainen sointi  ja laulujen sanojen suloisuus saivat kyynelkarpalot poreilemaan...

Miellyttävä loppu minun runoviikolleni. Vuoden taas jaksan näillä eväillä.

KÖYKÄINEN LASTU RUNON LAINEILLA

Oi että taidan keikutella perin juurin köykäisenä lastuna runomaailman laineilla.

Sillä en millään voi käsittää runoudeksi sitä, että sanoja ladotaan peräkkäin mielivaltaiseen järjestykseen ja yhdistellään niitä sitten mitä kummallisimpiin yhteyksiin toistensa kanssa...

Sillä olen aina luullut, että runo kertoo kauniisti tai sydämeenkäyvästi asioista...

Sillä minusta runossakin kuuluu piillä jokin tarina...

Mitä järkeä on lukea nk. runossa samaa mitä uutisissa ja lööpeissä jo kerrotaan? Siitähän tulee vain pahalle tuulelle. Eikö runon kuuluisi viihdyttää, yllättää, lohduttaa, lievittää tuskaa, ilmaista niin iloa ja onnea kuin alakuloakin? Olla RUNO?

Mutta olenko vain vanhanaikainen, ajastaan jälkeenjäänyt, mistään tietämätön, Takapajulan mitään ymmärtämätön kalkkis?

Sillä en halua kuulla järkyttäviä, raakoja asioita runon kautta...

Sillä en halua lukea sikinsokinsuollettujasanoja...

Sillä en halua kyllästyä, työlääntyä, pahastua, kauhistua...

Sillä haluan NAUTTIA sanojen helinästä, runon poljennosta, rytmistä, mieltä hyväilevistä ilmaisuista...

Eikä sen runon tarvitse olla sen kummemmin riimitelty, soinnutettu, kyllä suorasanainenkin voi kuvailla rytmikkäästi, humoristisesti, kauniisti, lempeästi, lohduttavasti, soiden ja helisten.

Siis köykäinen lastu...

KAJAANIN RUNOVIIKKO

Kainuun oma runoilijapoika Eino Leino täytti viime keskiviikkona 133 vuotta. Samalla starttasi käyntiin 35. Kajaanin Runoviikko.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

TAVALLINEN TYTTÖ

Eilen vielä hikikarpalot pyörivät pitkin selkää, tänään piti laittaa pitkälahkeiset ja -hihaiset päälle, että tarkenisi.

Illalla hurautettiin porukalla liskon ja hänen miehensä kera Piston maamiesseuran talolle tanssimaan. Paikka sijaitsee Taivalkosken puolella Tyrövaaralla. Tahtia löi Selena-niminen orkesteri. (Selena on muuten myös minun tonttukaksosistani toinen ;)) ja hyvin löikin. Ikkään kuin löylyä lissää... Sillä lämmintä oli sielläkin. 

Muuan sääskikin pääsi ulkona viilennystä hakiessamme vähän kuppailemaan, mökillähän niitä ei muuten oikein ole vielä näkynytkään, mikä on ihme jo sinänsä. Riemuitsimme tietenkin taas sydäntemme kyllyydestä ja jotenkin outo ilmiö on havaittavissa - koipeni tuntuvat ajan oloon senkun nuortuvan! Muista paikoista en uskaltaisi mennä sanomaankaan sitten yhtään mitään. :) 

En olisi millään vielä malttanut lähteä pois kun Hän ilmoitti, että aika on tullut, inisin vähän, mutta lähdettävä oli, vaikka haikea nuoruudenajan tango jäikin soimaan... Matkaa oli sentään vajaan tunnin verran ja vanhaa miestähän (minusta yhdeksän kuukautta nuorempaa) nukutti tietenkin. HIHII...  

Vaikka ei Häntä oikeastaan tietenkään vanhaksi voi tituleerata kun ajattelee, millä vauhdilla hän lennätti minua koko illan. Varsinkin Tavallisen tytön me lähes juoksimme (niin teemme muuten aina; emme mahda sille yhtikäs mitään - olemme voimattomia sen voiman edessä).

perjantai 1. heinäkuuta 2011

JA SE HIKI VALUI AINA VAAN

Vuodatin hikeä. Voi miten minä vuodatinkaan! Silti olin luvannut Hänelle lähteä Lystinurmen latotansseihin Eino Leino -talon pihapiiriin. Mitkään mutinat eivät auttaisi, tiesin, joten muutaman tuikitärkeän vaatekappaleen kanssa taisteltuani istahdin autoon. Hän vähän mökötti jo. Sitten minäkin pikkuisen...

Höpsöilyt huiskahtivat suit sait hatelikkoon kun pysäköimme Kuvakirkon ohi vievän tien varrelle. Ihana näkymä Oulujärvelle avautui ja sen korkealla töyräällä sijaitsevassa ladossa oli meneillään tanssikurssit, joiden loppuvääntöjä päästiin seuraamaan. Lipunostopaikalla merkitsimme itsemme numeroiksi 49 ja 50. Kun kurssi loppui, astui orkesteri Metakka asemiinsa. Yhtye koostuu paikallisen tanssiseura Casamban jäsenistä.

Aluksi Casamban puheenjohtaja Martti vei vaimonsa häävalssiin - oli heidän yhdeksäs hääpäivänsä. Tunnelma oli romanttinen, herkkä... Katsojat supattelivat. "Miten rakastuneita vieläkin..."

Ja sitten se alkoi. Kaikkea tanssia maan ja taivaan väliltä, no, lähes. Orkesterin solisteja oli kolme, jotka vuorotellen astuivat remmiin ja tauoilla tanssittivat levyt. Aurinko paahtoi ja saunatunnelma vallitsi. Silti jalat eivät malttaneet pysyä paikoillaan; eikö muka saunassa tanssia voisi? Ja hiki valui...

Viimein, juuri ennen kotiinlähtöä, ilmoille singahti Säkkijärven polkka, joka imaisi lattialle ja laittoi jalat lentämään. Ja se hiki valui aina vaan, mutta se tuntui jo ansaitulta vuodatukselta. Nautinnosta kumpuavalta...

Ja se, jos mikä, teki terää!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

KESÄTEATTERIA

Sukuloin vaihteeksi taas eteläisemmässä Suomessa. Peppinja oli yhtä hurmaava kaksikko kuin aikaisemminkin ja haikein mielin lähdin paluumatkalle. Poikkesinpa kuitenkin kesken kaiken sisareni luo Mäntsälään, jossa eilen pääsimme käymään Krapin kesäteatterissa. Sinne ajaminen oli varsinaista hakuammuntaa, mutta se jääköön meidän siskosten väliseksi seikkailuksemme - ajoissa kuitenkin istuimme ylimmällä penkkirivillä istuinaluset alla ja viltit korvissa, takaa nimittäin henkäili tuulonen niskaan.
Ohjelmistossa oli meneillään Muuan sulhasmies. Laulua oli aika paljon ja meno huvitusta täynnä kuten kuuluukin olla. (En muuten tiennytkään, että Sanna Saarijärvellä on NIIN hyvä lauluääni...)

Hyvillä mielin palasimme Mäntsälään ja kas kummaa; paluumatka vei huomattavasti vähemmän aikaa kuin menomatka. :D Täällä oli satanut sillä aikaa, mitä ei ole tapahtunut koko täälläoloaikanani, vaikka muualta maasta on viesti käynyt, miten aina sataa...

Mutta nyt oikein odottamalla odotan Kajaanin tapahtumia ja Ämmänsaaren kesäteatteritarjontaa, jahka sinne asti pääsen taas...

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

LATOTANSSIT PUIMALASSA

Ensiksikin Hän meinasi tukehtua lihapalaan Wanhan kellarissa. Löin hartioihin, sitten siirryimme eteiseen, jossa nyin epätoivoisen tuloksettomasti Heimlichin otetta kunnes portsari kysyi, voisiko hän tehdä sen. Istahdin koivet velttoina siihen sohvalle ja katselin, sitten minua pyydettiin menemään takaisin pöytään. Huomasin tyynesti suunnittelevani kaikkea eteenpäin, kunnes Hänen paluunsa pöytään laukaisi kyyneleet, käsittämättömän vihastuksen ja helpotuksen...

Hän jatkoi ateriointiaan kuin ei mitään. Minä en saanut enää alas palaakaan. Ihana portsari kävi vähän myöhemmin vielä tarkistamassa, oliko kaikki hyvin.

Tanssien piti alkaa, silti soittajien kapistukset täyttivät lattian ja kysyimme tarjoilijalta, miten nyt näin. Hän neuvoi meille, että jossakin on latotanssit wanhaan tyyliin ja mehän kirmasimme taksiin; ei haluttu tuhlata aikaa bussin odotteluun. Ensimmäinen ulkomaalaistaustainen mies ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä puhuimme ja siirryimme välittömästi seuraavaan taksiin. Tämä nuori mies tiesi heti mistä oli kysymys - sehän on kuuluisa paikka - ja nakkasi meidät.

Anita Hirvonenhan se siellä keikkui ja lauloi. Tanssimme, tanssimme ja tanssimme. Tangot, valssit, humpat, foxit, cha chaat, jenkat ja polkat, tosin viimeksi mainittua soittivat vain kerran pari kappaletta ja toinen jäi tooooosi tyngäksi. Lähtiessä Hän kävi hakemassa Anitalta nimmarin  ja minä kävin vain hikisesti halaamassa. KIITOS!

Tänne tullaan seuraavalla kerrallakin. Koulutuksia ei Hänellekään enää ole (Hän on kuulemma jo täysinoppinut... :)), mutta silti...

P.S. Hänellä olisi ollut vientiä: Parinkymmenen metrin matkalla tiskille kolme naista oli pyytänyt tanssimaan. Hän ei ollut hirvinnyt sanoa ei, oli vain kiitellyt ja jatkanut matkaansa.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

VIHDOINKIN!

Tänään pari vuotta kestänyt tuskailu päättyi: Kivi tähtien takaa sai uuden ilmiasun! Nyt se näyttää normaalilta kirjalta; sen liehureunat ovat asettuneet suoraan järjestykseen eikä minun enää tarvitse tuntea punastusta lähettäessäni sitä tilaajille. Vähän muokkasin korjattuun versioon sisältöäkin, joten nyt se on entistä ehompi. Vihdoinkin! Kiitokset Mediapinnalle!

Oman paikkakuntani lehdet eivät ole suuremmin lotkautelleet korviaan; olen heille ihan liian mitätön. Tosin Tyhjästä Kirjasta oli Kainuun Sanomissa sentään jonkinlainen toteamus, jonka kustantaja oli sinne lähettänyt, joten siitä kiitän. Arvosteluun asti lehti ei vaivautunut tälläkään kertaa. Syntymäpaikkakuntani lehti Ylä-Kainuu sen sijaan ei ole viitsinyt laittaa pienintäkään vinkkiä lukijoilleen tästä viimeisimmästäkään kirjasta edes, vaikka juuri siellähän luulisi innokkaimpien lukijoiden löytyvän - ainahan se oman paikkakunnan kasvatti kiinnostaa, yleensä.

No, ei haittaa, enhän koskaan julkisuuteen ole kaivannutkaan, mutta hiukan mitättömäksi lytätyltä minusta kyllä tuntuu. Ehkä kumpikaan lehdistä ei ole ollut edes kiinnostunut lukemaan kirjojani; taustalla kai pitäisi olla jonkin ison kustantajan arvovalta. Muualle arvostelukappaleita ei kai ole lähetettykään - en osannut uskoa muualla olevan kiinnostusta tuntemattoman kirjoittajan osittain omaelämäkerrallisiin lastenkirjoihin.

Mutta nyt aion kuitenkin käydä vaihtamassa sekä Kajaanin että Suomussalmen kirjastoihin uudet kappaleet, ne oikeat niiden liehureunaisten tilalle. Heti kun ehdin.

Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen; olenpahan edes jotain saanut aikaan ja läheisteni ja ystävieni kannustus riittää. Jatkan kirjoittamista.

lauantai 28. toukokuuta 2011

"KUULKAA KORPEIMME KUISKINTAA?"

Jormuan lavalle illalla suunnattiin, vaikka molempien jalat vähän vaikeroivatkin. Minun siksi, koska takana oli jo parin tunnin kuntosalikeikka ja Hänen muuten vain.
Souvarit ja Kajaanin oma poika Heikki Koskelo pitivät meitä lattialla niin, että hädin tuskin ennätimme yhden kahvikupposen ryystäntään. No, sen minun kuppini taisi kuitenkin loppujen lopuksi joutua Hän kurttaamaan, koska en ihan mahdottoman suuri kahvin ystävä ole...

Koskelo lauloi yllättäen Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, twistaavalla tyylillä, ja koska lattialla oltiin, tanssimme - se tanssijalka kun vei, vaikka jotenkin epämääräisesti tuntuikin siltä, että tallasimme jalkoihimme jotakin meille kainuulaisille pyhää... Kuvittelin, miten Ilmari Kianto hätkähtää ja kääntyy kuuntelemaan, kuulemaansa uskomatta... 
Sitten hiipi epäilys mieleeni: Olenkohan jotenkin pikkusielu?


Ennen aikojaan sitten kuitenkin kotiin lähdettiin, koska Hän erehtyi jo toisen kerran arvostelemaan minun tanssijämäkkyyttäni; käsi ei ollut muka tarpeeksi jämynä. Ensimmäisen huomautuksen ohitin nielaisemalla, toisen jälkeen komensin nokat kottiin päin. 
Jossain se herkkänahkaisuudenkin/paksunahkaisuudenkin (?) raja sentään rikkoontuu...

maanantai 16. toukokuuta 2011

KUN HIKIPÖLY OLI LASKEUTUNUT...

Mökiltä paluu oli ihan pakko keskeyttää, sillä Ämmänsaaren Töpis kutsui karkeloimaan. Oman maakunnan orkesterit siellä panivat parastaan ja parastahan se oli. Tosin hyvin humppa- tai foxivoittoista, mutta meitä se ei haitannut, koska hypimme mielukkaasti vaikka ristiin rastiin ympäri salia ja moni ehkä kummasteli meidän senioreiden vauhtia. ;) Mutta paikkahan on meidän molempien nuoruuden huipputöpis, tapaamispaikka ja muutenkin. Sitä paitsi me hypitään riemurinnoin iästä tai arvosteluista välittämättä. Jokainen on sen ikäinen, miltä tuntuu. Ja me ollaan kakskymppisiä. Lähes.

Minulla on aina ollut vaikeuksia pelkästään kuunnella tanssimusiikkia, koska jalat riehaantuvat lähes itsekseen, en millään malttaisi olla paikallani ja siksi en yleensä kuuntele tanssillista musiikkia, ihan noin vain muka kuunnellakseni, koska tuntuu kuin olisi pakko rynnätä liikkeelle ja se ei oikein kaikissa tilanteissa lie suotavaa... Muutenhan musiikki kyllä asuu minussa. Ja ihanasti asuukin.

Kun hikipöly oli laskeutunut, ajelin Kajjaaniin ja vältyin jopa hirvikolarilta. Se enkeli, se enkeli... Smack... <3

lauantai 14. toukokuuta 2011

"HILJENNÄ, HILJENNÄ, YKKÖSELLÄ TÄSTÄ..."

Mökkitie ei olekaan vellinä, se kantaa auton peräkärryineen kiltisti perille. En välitä, vaikka Hän toppuuttelee vieressä: "Hiljennä, hiljennä, ykkösellä tästä..." Ajaisi itse, niin ei tarvitsisi huolta kantaa - minä olen sentään pääsemässä juuri autuaalliseen olotilaan: pikkuisen mökkini syliin!

Ja mökkihän riemastuu: "Kulta, sinä tulit! Et ole unohtanutkaan minua!" "Rakkain, sinua en ikinä unhoita", vastaan tunteellisesti ja syleilen koko eteeni avautuvaa maisemaa. "Olen tullut!" huudan ja kaiku kantaa ääneni kaikkialle.

Vesi on karannut kauas, ihanan sinisenä se välkehtii auringon hyväilyssä. Pihan täyttävät syksyiset lehdet, joten tartun lehtiharaan ja pian ne ovat erikokoisissa kasoissa. Hän kerää ne hienosti vanhan lakanan päälle ja kiikuttaa metsään.

Otamme valokuvia. Rannasta, pihasta, toisistamme. On ikävä lähteä, mutta tämä käynti on vain pikavisiitti; velvollisuudet toisaalla vaativat. "Tulen pian uudelleen", kuiskaan lähteissäni. "Ehkä jo ensi pyhänä jään syliisi..."

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

TYHJÄ KIRJA

Nonni, nyt se on valmis. Tyhjä Kirja, jatkojuttu Pihlan tarinalle. Vihdoinkin karaisin luontoni ja lähetin käsikirjoituksen eteenpäin. Ensin luetutin sen luotetulla ystävälläni ja hän sanoi, ettei ottaisi siitä mitään pois. Niinpä tottelin enkä ottanut. Kolme virhettä oli kustantajalla pujahtanut vahingossa sinne (ja useita kappalejakoja), mutta sitä kai sattuu silloin tällöin; eivät ne lukemista hidasta. :)

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

Kauniin aurinkoisena avautuu äitienpäivän aamu. Sytytän kynttilän omalle äidilleni. Hän lepää Suomussalmen hautausmaalla. Täyttäisi tänä vuonna 96 vuotta...

Joskus olen vienyt äitienpäiväruusun haudalleen, mutta se on paleltunut keväisissä pakkasissa. Ens pyhän aikana pääsen viemään jonkin kevätkukkasen, ehkä poikkean sitten mökilläkin vilkaisemassa, mitä talvi on siellä saanut aikaan.

Hyvää ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle!

torstai 5. toukokuuta 2011

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

maanantai 2. toukokuuta 2011

KISSANPÄIVÄT

Juna kuiskii: "Lapset, lapset, lapsenlapset... Kiireesti, kiireesti, kiireesti..." Ohivilahteleva maisema on vielä karu ja paljas, mutta silti kesästä viestivä. Järvissä ui yhä paikka paikoin kevyt jäinen kate, mutta sinivälke vapaan aallon pinnalla tuo elävästi mieleen tunteen, millaista niihin onkaan sukeltaa. Sitten kun on helle, sitten kun on kesä...

Aamulla Hän herätessään virnuili: "Ah, nyt minulle koittavat kissanpäivät, kun ei tarvitse vuodettakaan sijata!" Vähästä ne miespoloiset sen riemunsa repivät. ;)

Ja mummi oli niin ikävissään, että unhoitti illalla huolella tehdyt eväänsä jääkaappiin. Nyt saa Hän syödä ne tai jos ei Hän, niin sitten se komposti-Kikka.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

HUHTIKUUN TYTÖT

Käytiin sitten kärsimässä Vares-elokuva Huhtikuun tytöt. Mitä älytöntä teurastusta ja väkivaltaa! Tein jo alkumetreillä, kesken ensimmäisen verisen kohtauksen poislähtöä, mutta Hän ei tykästynyt ajatukseen, kehotti vain sulkemaan silmät pahojen kohtausten ajaksi. Tottelin ja kestin loppuun, mutta taitaapa aikaa vierähtää ennen kuin toiseen samantyyppiseen haksahdan. Samaan lopputulokseen päätyi kyllä sitten Hänkin.

Yleensä välttelen väkivaltaohjelmia, ne kun tuovat pelkkää ahdistusta vain. Nytkin lähdin ainoastaan ja vain Hänen seurakseen, kun oli vielä jäljellä yks pojalta joululahjaksi saatu elokuvalippu.

Vares-kirjojen lukeminen on tyystin toista kuin niiden katseleminen. Tosin joskus olen itsekseni kummastellut, miksi ihmeessä joku saattaa edes kirjoittaa tuollaisista asioista - siinähän joutuu itse olemaan sen pahan vallassa koko luomistyön ajan. Tai ainakin niin otaksun, sillä itse elän täysin siinä maailmassa, mistä kulloinkin kirjoitan. Tosin onhan siinä tietenkin sekin mahdollisuus olemassa, että sysää omat tunteensa syrjään ja kertoo kaikesta tunteettomasti, ikään kuin syrjästä katsoen... No, kaikilta ei onnistu sekään.

Ainoa valopilkku taisi olla siinä, kun ovella osuin muutamaan entiseen työtoveriin ja sain vaihtaa heidän kanssaan pari sanaa... Niin, ja nyt en sitten ainakaan nukahtanut! :)

Tässä Iltalehden arvostelu kyseisestä elokuvasta.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

KUN OBAMAN ROUVA KYLÄÄN TULI :D

Vaalit on sitten tältä erää ohi. Äänestämässä kävimme maalta palattuamme, viimeisen tunnin vieriessä. Vaalikeskustelujakaan en sen kummemmin ollut seurannut, koska alusta alkaen tiesin, kenelle ääneni antaisin. Äänestänhän aina henkilöä, en puoluetta. Ilmoitinpa Kätönkoulun ulko-ovella kainosti hänellekin, ketä nyt sopisi äänestää. ;)

Alkuillasta seurasimme tulospalvelua, mutta sitten runsaan ulkona oleskelun aiheuttama väsymys pisti päät tyynyihin eikä Nukkumattia tarvinnut kauan houkutella. Unessa meille sitten tulikin yllättäen Obaman vaimo lapsineen kyläilemään ja ihmeekseni hän puhui varsin hyvää suomea. Kertoi minulle vielä luottamuksellisesti jotakin, josta en tietenkään hiisku tässä sanaakaan... ;)

Aamun Kainuun Sanomat toi tiedoksemme sangen arvattavissa olleen Persujen "jytkyn" (tuo sana on mielestäni kyllä ihan pöhkö, vaikka tavallaanhan se jotenkin kiteytyy jo Soinin persoonaankin), mutta Kainuun viisi edustajanpaikkaa ylittivät mieluisasti ennakko-odotukset.

HURRAA! Jospa se yöjuna vielä sittenkin siellä jossakin lukittujen porttien takana takajaloilleen jo malttamattomana kirmailisi...

Minun Kainuuni!

LUETUIMMAT