SOKEA MAAILMALLE?

Miten se niin vaivalloista onkaan? Monta kertaahan tätä on taivallettu, vuosi vuoden jälkeen. Neljäkymmentä kolme vuotta... Ainakin. Ja kaikki yhtä ihanaa seikkailua...

Ensimmäinen levähdyspaikka tien varrella näyttää mitättömältä.

Olin aika sokea kaikelle maailmassa monta kymmentä vuotta. Koko ajan, jonka omistin Hänelleni. Aukeavatko silmät ja korvat ja muistot vasta kun tarpeeksi monia vuosia on mennyt? Pääseekö maailma ihmiseen vasta sitten kun hän itse oikeasti oppii elämään? Itsenäisesti? Toisen, erillisen lähimmäisensä rinnalla? Silti yhtä rakkaan lähimmäisen kuin ennenkin, mutta... Pystyen erottamaan tämän omasta itsestään, hänellekin oikeutta tehden. Hänelläkin lienee oikeus Elämään ilman ainaista kyljessä nyhjäävää kylkiluuta? Hah...

Toisen levähdyspaikan riukujen alle kätkemme lonkeropullon, ihan kuin ennen muinoin, nuoruuden haavemaailmassa. Palatessa olisi ihana istahtaa, kulukuttaa se suihimme, pussata ja unelmoida...

Veneen soudan ohjeiden mukaan ensimmäisen katiskan luo. Siinä potaltelee iso hauki ja pikku ahvenet rimpuloivat seuranaan. Hän päivittelee taas kerran katiskan suuluukun pienuutta, mutta saa hauen veneeseen tiputettua. Kala temppuaa, sätkii ja minä melkein oksennan.

Toinen katiska antaa nelikiloisen hauen. Se tempoo, kiemurtelee, pomppii. Ja taas minä melkein oksennan kun kuulen, kuinka airon lape siihen osuu. Silmät ovat kiinni, tietysti... Minunkin silmäni... Minusta ei oikeata kalastajan muijaa olisi tullut. Ikinä. Oikeata muijaa muutenkaan. Ikinä.

Kalat eivät meinaa mahtua mukana olevaan sankkoon, isot päät muljahtelevat siinä holtittomina. Välttelen niiden tuijottavaa, tyhjää katsetta pujotellessani mutkaista polkua. Lähteellä istahdamme hetkeksi, ensimmäisellä paalupaikalla hörppäämme siihen kuuluvat rituaalijuomat. Se aiempi, nuoruuden taika vain ei tule takaisin...

Nytkö se arki alkaa? Oikea, Elämän arki? Elämä? Nytkö vasta, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, palaamme maanpinnalle? Elämään yhdessä, rinnakkain, mutta jotenkin erillisinä? Hienon verhon erottamina? MIKSI? Miksi ihmisen pitää aikuistua?

Sydän rakastaa.

AKKA HUIMAPÄÄ

Mökkitie on poukkoinen kuten aina, mutta tämän auton maavara on sellainen ettei siitä tarvitse huolehtia. Piha on täynnä syksyn hylkäämiä lehtiä ja risuja, joita tuuli on paiskonut ikävissään. Tuulee, ei paista. Pitäskö kääntyä takaisin? Ei, mökiltä ei käännytä, ei koskaan! Kerran sinne on päässyt.

Hiiret ovat temmeltäneet, eivät hiiribaaria olleet älynneetkään avata vaan muuten vaan pelmunneet lakanoissamme, synnyttäneet niihin ja ne menevät roskiin. Yöpaita katoaa samassa kauhistuksessa, mutta sitä ilmankin pärjää. Tuli takkaan vaan, matto terassille ja olo kohenee. Sitten moottorisaha rupeaa ulvomaan, minä pinoamaan. Illan päätteeksi laiturinpää ylös, saunasta käsin, sitten on sama jo uidakin. Huh heekuta kun on kylmää... Mutta virkistävää ja Hän kehuu minut maasta taivaisiin. Hävettää, en minä nyt niin ole... Akka Huimapää kuulemma kuitenkin. No, se voin olla. :)

Lauantaina paistaa aurinko ja halkosavotta jatkuu. Meillä on nyt jo loppuiäksemme puita, mutta jos lapset joskus innostuvat tänne, niin... JOS... Jos joku sellainen kumppani löytyy, joka lähtee korpeen, mutta sellaiset ihmeelliset taitavat olla harvassa nykyään.

Sunnuntaina on ikävä ilma. Tuulee, pilveilee... Katiskat etsintään, toista ei löydy, pitää ostaa keväällä uusi tilalle. Vene nousee kahden voimapesän lihaksin rantapenkereelle. Akka on kunnian kukkuloilla taas...

Kotimatkalla etsin puhelinta. Sitä ei löydy vaikka kuinka muistan laittaneeni sen lähelle käsilaukkua, että ihan varmasti hoksaisin ottaa mukaan. Hän soittaa siihen, ei vastausta. Sanaakaan sanomatta Hän kääntää auton kesken matkaa, ajaa takaisin mökille, ei noidu, ei yhtään pahaa sanaa anna... Mökki mullistetaan, samoin kassit. Ja sitten huomaan pelkääjänpuoleisen oven taskusta puhelimeni. Se on ollut äänettömällä. Oh, miksihän se väliin pitääkin laittaa äänettömälle? Luonnon varjelemiseksi? Niin kuvittelen. Mutta Hän ei virka vieläkään mitään... Kyllä minun täytyy olla ihmeellinen... ;)

Vai Hänkö se onkin?

Mutta mökki on nyt hyvästelty. Piha jää lehtien peittoon, joten keväällä on isompi homma edessä. Pakostakin rupeaa laskemaan, kuinka monta kevättä, riemukasta, työntäyteistä, JAKSAVAA kevättä vielä voi edellyttää olevan edessään. Tiedän kuitenkin, että sinne tulen sittenkin kun multa peittää fyysisen suun, koska niinhän ne muutkin edesmenneet rakkaani tulevat; tunnen heidät jok´ikisessä hetkessä.

LOPPASUUT?

Muurahaispesässä oli merkki siitä, että eivät ne muurahaisetkaan mitään loppasuita ole: kaljapurkki oli nimittäin rutistettu sen poimuihin. Vai olisikohan se karhu tänäkin keväänä viettänyt hulvatonta elämää ja kätkenyt paheensa toisten tanhuville? ;)

Entiset merkit metsässä, lähes, olivat läsnä, mitä nyt minä vasta nelisenkymmentä vuotta näissä maisemissa kulkeneena eksyin ja rämmin raivattujen metsien läpi yhen väsyksiin työjelleen miehen luo, joka meinasi saada minut nokkautumaan ja häivyin vähin äänin lammen rantaan, istuin rantakivillä ja arvelin, että kyllä Hän sinne tietää tulla. Kuten tiesikin ja saatiin katiskat veteen.

Tunnelmoimassa siinä entisessä paikassakin taas poikettiin, sammakoita katselemassa. Tosin niitä ei näkynyt. Muuan sääski kyllä jo inisi. Minun ei enää tarvinnut, joten en inissyt...