PÄRSÄMÖN SÄRKILLÄ

Särkkä järven ja lammen välissä

Neljältä jo valveilla. Voi hitsi, miten jaksan kävellä? Edessä odottaa noin kymmenen kilometrin erämaavaellus, joka suuntautuu vähän viimesyksyisestä Martinselkosen reissusta etelämpänä sijaitseville Pärsämön särkille. Kaikki muut patikoijat ovat nuorempia; minä vanha, vanhempi, vanhin? Pakko saada vielä ripaus unta, silti aamu tuntuu vetäisevän melkein heti kesäpaikan keittiöön (mitä uutta tässä valvomisessa muka?), eväät kasaan, kaakaot ja kahvit termospulloon. 

Aurinko suloilee. Särkkäsora väistyy sivummalle, onneksi löytyy polku, ettei heti takapuolen tuntumaa tarvitse rinteeseen ottaa. Aika hiljaista, minne linnut ovat kadonneet? Oi, tuolla oikeanpuoleisen järvimutkan aalloilla joutsenpari kyhnää kylki kyljessä. Elämänikuiset kumppanit. Jossakin mielen kaukaisimmassa loukossa särähtää haikeuden tumma sävel... Särkän vasemmanpuoleinen lampi on hiljaa, huokuu syksyn lepoa, virittäytyy ottamaan vastaan talven riisinheittoa.

Miesten äänet. Ne tavoittavat meidät, auto on siis viety päätepaikalle. Ja syysruska levittäytyy. Maassa, puissa. Vihreä koivu, vieressä punertava, keltainen, ihan punainen. Jestas.

Suo on ihana moninaisuudessaan; punaista, keltaista, ruskeaa. 

Karpaloita, hirven jälkiä, 

karhun raaputuksia, rikkoontuneita pitkospuita. 

Kotkanpesä, suojeltu

Kotkanpesä huimassa ylhäisyydessään saa kielenkantamme vaimenemaan, tosin eihän me luonnon keskellä paljonkaan jutella, puoliääneen huomautamme jostakin, pääasiahan on tuo ihmeiden luonto, jota olemme tulleet tarkastelemaan.

Särkänmaja

Matkan ainoan autiotuvan pihalla hyökkää vastaamme suurikokoinen metsästyskoira. Räksyttää, kiertää ympärillämme. Ei puraise kuitenkaan. Tuvassa majaileva asukas rientää hätiin, raahaa koiran sisälle. Sytytämme nuotion, kiehautamme kunnon nokipannukahvit, nuotiokahvit, savukahvit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tuvan kaivo

Makkaroiden vuoro, kahvit on jo juotu

Kahvitauon jälkeen jatkamme, autoille on enää vain ripaus. Koira hyökkää jäljillemme, eivät ne jaksaneetkaan pitää sitä kytkettynä. Entä jos se katoaisi naapurimaan tummiin tiheikköihin? Polkuhan noudattelee vyöhykkeen rajaviivaa. Jos oikealle puolelle haksahtaisi, olisiko se loukkaus? Olisi kai. Kieli keskelle suuta siis.

No, levoton seuralaisemme räksyttää aikansa, kiertää eteemme, ei napsaise kuitenkaan ketään ja palaa sitten. Me pääsemme autoillemme, ajamme pois, laitamme tiskit ja muut tilpehöörit viikonloppujälkeiseen unohdukseen ja palaamme reissulla mukana olleiden sukulaisten namipäivällisen kautta kotiin. Unta ei odotella. Kiitos, ystävät!

Tutustuin hirvikärpäseenkin :)

IKIHAIKOJEN PUUT

Polku polveilee. Muinaiset kivet tuikkivat silmiin. Niitä en katso. On alakulo. Hän kantaa tyhjää sankkoa. Ympärillä humisevat ikiHaikojen puut. Lammen rannalla lekottelee vene, meidän entisemme. Se hamuaa kulkijoita. Hän laittaa minut perälle ja istuutuu itse kokkaan. Katiskoissa ei mitään. Huh, Luojan kiitos! Salaan reaktioni.

Majava on istuttanut jo juhannuskoivut mökkinsä vierelle. Hänen rantteellaan on puita, venevalkaman lähellä sisuttelee toinen valkama, majavan itsensä suunnittelema. Siellä on purtuja talttapuita. Meillon huonommat hampaat...

Grillissä toinen liha käryää, toinen lepää rauhassa, ikävissään, luulen. Miehet...

LOPPASUUT?

Muurahaispesässä oli merkki siitä, että eivät ne muurahaisetkaan mitään loppasuita ole: kaljapurkki oli nimittäin rutistettu sen poimuihin. Vai olisikohan se karhu tänäkin keväänä viettänyt hulvatonta elämää ja kätkenyt paheensa toisten tanhuville? ;)

Entiset merkit metsässä, lähes, olivat läsnä, mitä nyt minä vasta nelisenkymmentä vuotta näissä maisemissa kulkeneena eksyin ja rämmin raivattujen metsien läpi yhen väsyksiin työjelleen miehen luo, joka meinasi saada minut nokkautumaan ja häivyin vähin äänin lammen rantaan, istuin rantakivillä ja arvelin, että kyllä Hän sinne tietää tulla. Kuten tiesikin ja saatiin katiskat veteen.

Tunnelmoimassa siinä entisessä paikassakin taas poikettiin, sammakoita katselemassa. Tosin niitä ei näkynyt. Muuan sääski kyllä jo inisi. Minun ei enää tarvinnut, joten en inissyt...

MÄNTY NIMELTÄ KOIVU...

Mieheni sisar (kälyköhän tuo on?) istahti lammen levähdyspaikassa männyntaimen viereen, ihaili ja hyväili. Virkkoi sitten muina miehinä: ”On se tämä koivu kyllä ihana!”
Toivuttuamme älyttömästä purskahduksesta (onneksi ollaan sitä sukupolvea, joka vielä sentään erottaa männyn koivusta) kälynen painotti, että tämän kunniaksi pitää puu nimetä, ehdottomasti. Ja niinpä sitten puun nimeksi vihittiin... öh siis kastettiin... Koivu. Eli mänty nimeltä Koivu…
On se niin ihana se ottosisko, se lisko. Hellyydellä aina häntä ajattelen.