IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

TÄÄ TOIVOO SINUT IKUISIKSI AJOIKSI KEIJUKSI

- Tää toivoo sinut ikuisiksi ajoiksi keijuksi. Ja sillä on hieno sininen tukka. 

- Kiitos. Tää pikkukarhu ei kuole koskaan eikä kasva. 

- Sopiiko että tämä keiju kuoriutuu kohta? 

- Eikö ne keijut synny kukista?

Toisella ruskea, toisella turkoosihuivi tukkana, piiiiitkänä, vyöllä päähän kiinnitettynä.

- Tää käyttää voimiaan hyvään tarkoitukseen. 

- Se sai rakkausvoiman ja tulivoiman, myös vesivoiman 

(koska kukat huoneessa kuivahtaneet)

 ...ja pelotteluvoiman.

Joulumekko vaihtuu vaaleanpunaiseen keijuasuun...

Kun mummina tuota kuuntelee ja katselee, mitä muuta enää elämältä tahtoo?

ME HUOLETTOMAT HULIVILIT

Kovin huolettomina kuljimme viime lauantaina juuri tuolla... Vitsailimme, tutkimme muurahaispesien kaapaisujälkiä ja jykevien kynsien raapimisuria puiden kaarnattomissa vereslihoissa. Mutta emme pelänneet, ikämme korven sylissä eläneinä ja selkosissa vaeltaneina (silti vilaustakaan karhusta näkemättä); ensimmäiset karhunpennutkin kohtasin vasta kypsässä iässä, autosta katsoen, miten ne keskellä maantietä painiskelivat.

MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.

Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...

Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.

Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.

SUKUPATIKOINTIA RAJANPINNASSA

Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena ja harmaana, silti se ei vähääkään epäilyttänyt meitä perinteiselle sukupatikointireissulle valmistautujia. Eväät vyölaukkuun, sopivaa vaatetusta Goretexin alle, vedenpitävät patikkakengät jalkoihin ja eikun menoks.

Suonoidan kattila

Martinselkosen eräkeskusta kävimme lähtiessä ihailemassa, no, hiukan etäältä nyt, koska aikaisemmin olimme tutustuneet jo siihen ja sitten erämaan kutsu kaikui vahvana ja suloisena. Pyyperheitä pyrähteli yhtenään polkumme varsilta, pitkospuut olivat tooosi liukkaat ja niillä taiteilimme suut supussa ja kieli keskellä suuta, askeleet olivat tarkkaan harkittuja ja kas, kukaan ei tehnyt tuttavuutta suonoidan kammareihin.

Pitkospuita riitti

Ja niitä pitkospuita riitti todella paljon, jossakin ne olivat niin veden peitossa, että tavallisilla lenkkareilla ei todellakaan olisi niille ollut asiaa, ihan jalkakopeloinnilla piti väliin varmistaa seuraavan askeleen turvallinen sijainti.

Karpaloita

Päivemmällä aurinko ilostutti paluullaan, mieli virkistyi, askel keveni ja retki ihani entisestäänkin... Tosin varttuneemmilla miehillä oli ihmeellinen kiirus eteenpäin, eivät he joutaneet luontoa isommin ihailemaan, sitä harmittelin mielessäni. Lisko huomasi tietenkin jokaisen sienen (kuten aina ja kaikkialla) ja minä pysähtelin kuvailemaan ja silittelemään koivuparkojen kylkiä, joihin musta syöpä oli tehnyt ruman liikapaiseen. Luonto oli ihastuttava, suosta nappailin kuvia kun se karpaloineen ja värikkäine kasvustoineen levisi aapana ympärillämme.

Nalle teroittanut tylsiä kynsiään

Karhujen maisemissa tepsuttelin niin ikään huolettomana viimeisenä, päättelin näet, että joutavin olisin haaskaksi, jos sen tarvetta pukkaisi. Tosin Hän tuli joksikin aikaa taakseni, turvaksi muka, kuulemma puolustamaan reviiriään, jos joku nalle meinaisi minua käpälöimään... ;)

Puhuttiin välillä ulkomaan kielilläkin, että otsot erehtyisivät luulemaan, ettei noita nyt kannata tulla ees jututtamaan. Kun sitten venäjään vaihdoin (sieltä rajan takaahan niitä karhuvierailuja useinkin tapahtuu), nuorin joukostamme hoksasi, että entäpä jos ne tuleekin kyselemään, oisko meillä nuorempia tyttöjä mukana, nämä läsnä olevat kun taisivat olla jo eilisen talven kuivia käppänöitä... :D Joten palattiin oitis hoastamaan seleveä kaenuuta.

Teerilammen kämppä

Kahdessa paikassa kiehautimme kahvit ja paistoimme makkarat. Käymälät olivat siistejä ja liitereissä oli puita kiitettävästi. Mielelläni tekisin vielä joskus sellaisen reissun, jossa viipyisin yön yli jollakin kämpällä ja nauttisin erämaisen luonnon karusta hiljaisuudesta.

Teerilammen kämpällä pääsin kuvaamaan kirkasvetisen lammen rannalla kohoavan puun, johon häämatkallamme kiipesin aikoinaan. Miten kummassa olinkaan sinne oksanmutkaan päässytkään, kun alaoksia ei ollut laisinkaan? Se lienee niitä ihanan nuoruuden uskomattomia salaisuuksia...

Palattuamme huokaisin helpotuksesta kun vilkaisin peiliin - siellähän se haaska oli yhä, ei sitä karhu ainakaan ollut kahminut vai... liekö tuo ollutkaan mukana koko reissulla? ;)

VOIKO IHANAMPAA OLLA...

Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.

Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin.  Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa,  oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...

Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.

Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.

Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)

No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...

Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...

Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)

HEI LAUKKAA RATSU REIMA...

Mummi vei lapset päiväkotiin. Satoi lunta ja hän tuumi, että nyt ollaan kaikki kuin karhuja, mummikin ihan oikea karhumummi. Peppi huomautti ettei hän nähnyt mummissa mitään karhua, joten tarinansa vahvistukseksi tämän oli väitettävä omaavansa korvat jotka voi vetäistä pään sisään ja heilutella niitä siellä. No, sitäkään ei kyllä uskottu...

Päiväkotiin päästyä lapset kailottivat isoon ääneen, että äiti ja mummi kilpailevat siitä, kumpi ensiksi ennättäisi iltapäivällä heitä hakemaan. Päiväkodissa aikoivat seurata tilannetta ja jännittää mukana. 

No, mummi taisi sen kilpajuoksun voittaa ja haettuaan lapset hän suostui kotona pyramidin muodostukseen. Helpottaakseen elämäänsä hän ehdotti, että hän voisi olla se ylin kivi, mutta Peppi luuli etteivät he Pinjan kanssa jaksaisi kannatella (vaikka mummi paljasti olevansa niin hieno ja hentoinen, ettei häntä edes huomattaisi), joten mummi ja Pinja muodostivat perustan, jolle Peppi nousi. Pinja tietenkin könähteli pitkäkseen ihan tahallaan, jolloin ylin kerros aina kierähti alas ja riemu helisi katon kautta kai koko taloon. Rönötettiin lattialla päällekkäin, lomittain, sikin sokin. Ja naurettiin. Hervottomasti. Harmi, ettei kukaan ollut ottamassa kuvaa... 

Sitten mummiraiska komennettiin vielä ratsuksikin. Hei laukkaa ratsu reima... Onneksi polvien alla oli patja, joten ratsu kesti urheasti senkin koettelemuksen, vaikka kannukset kyllä melkoisesti polttelivatkin kylkiä. 

Pinjan näkymättömät ponit riehuivat taustalla. Ähättelivät kuulumattomin kuiskauksin...

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku

Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta

Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.

Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.

Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa

Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos! 

LOPPASUUT?

Muurahaispesässä oli merkki siitä, että eivät ne muurahaisetkaan mitään loppasuita ole: kaljapurkki oli nimittäin rutistettu sen poimuihin. Vai olisikohan se karhu tänäkin keväänä viettänyt hulvatonta elämää ja kätkenyt paheensa toisten tanhuville? ;)

Entiset merkit metsässä, lähes, olivat läsnä, mitä nyt minä vasta nelisenkymmentä vuotta näissä maisemissa kulkeneena eksyin ja rämmin raivattujen metsien läpi yhen väsyksiin työjelleen miehen luo, joka meinasi saada minut nokkautumaan ja häivyin vähin äänin lammen rantaan, istuin rantakivillä ja arvelin, että kyllä Hän sinne tietää tulla. Kuten tiesikin ja saatiin katiskat veteen.

Tunnelmoimassa siinä entisessä paikassakin taas poikettiin, sammakoita katselemassa. Tosin niitä ei näkynyt. Muuan sääski kyllä jo inisi. Minun ei enää tarvinnut, joten en inissyt...

ONKO TEIDÄN TALON ALLA KARHUJA?

Skype hälyttää. Näytössä vilahtaa kaksi valkoista viirua, sitten ne katoavat, kun kyseisten hiuspörröjen omistajien pitää puikauttaa mutka sohvan takana. Naurunkikatus ja töminä vain kiirivät.

- Pinjalla on jotain kysyttävää. Äidin ääni työntyy kiherrysten keskelle.

Ruutuun ilmestyy kaksi sinistä silmää. - Onko siellä teidän talon alla karhuja?

Mummi ja ukki eivät ensin löydä sanoja. Naurattaa.

- Ei niitä ainakaan me olla nähty, tokenee ukki sitten. – Mistäpä tuon tietää, vaikka olisikin…

Äiti selittää, että lasten kanssa oli tullut puhetta siitä, miten mummolan mökin ympäristössä kulkee karhujakin silloin tällöin ja olihan se varmistus saatava siihen, olisiko niitä mahdollisesti itse mummolassakin.

- Meidänpä ikkunasta kurkisteli tonttu, minä näin! kuuluu sitten riemukas ääni. Balettipuku pyörähtää hetken näkyvillä, heti perään toinenkin, muuta ei näy, vain liuhahtavia vaaleita suortuvia, ikiliikkuvia.

- Sieltähän ne kurkistelevat, tähän aikaan varsinkin, mummi tuumaa. Hänhän tietää, että kyllähän ne tontut ikkunan kuin ikkunan taakse pääsevät, vaikkapa neljänteenkin kerrokseen.

- Kyllä meidänkin talon ympärillä pyörii niitä yhtenään, hän sitten paljastaa. - Hiippalakit vain huiskahtelevat.

- Mitä te ootte toivoneet joulupukilta? Ukki yrittää udella mahdollisia lahjatoiveita.

- Se on salaisuus! kajahtaa Pepiltä vastaukseksi. - Ei sitä saa sanoa!

Mummi yrittää: - Kyllä sen voi sanoa. Mistä se pukki muuten tietää tuoda, jos ei kerro?

- Ei saa sanoa, salaisuuksia ei kerrota! Peppi vahvistaa ja asettaa kätensä näytölle estääkseen Pinjaa ihailemasta siinä itseään.

Pinja tuijottaa kuvaansa, moikkailee ja pussailee sitä.

- Me tullaan sitten jouluna sinne teille!

- Tervetuloa! Ollaan varattu jo MLL:stä teille turvaistuimet autoon.

Näyttö pimenee ja yhteys katkeaa. Lasten tietokoneen akusta loppuu virta. Mummi astelee keittiöön, ottaa kaapista muumimuotit, ihailee niitä hetken ja nyökkää sitten päättäväisesti; piparkakkujen leipominen siirtyisi lasten kanssa yhdessä nautittavien asioiden joukkoon.

LAPSUUSMAISEMISSA

Rupesin viime kesänä rustaamaan runoa lapsuudentoverilleni, mutta se muuttuikin itsekeskeiseksi yksinpuheluksi, kun ilmoille purskahtivat mielessä kipuilevat tunteet ja ajatukset. Muistoissa pyörähtivät edellisen loppukesän tunnelmat, eikä paperille ilmestynyt tekele muistuttanut lainkaan onnittelurunoa.

Istun kaupungissa, kaukana rannaltani.

Kurkkuani polttaa,

rintaani hyökyy eron kipeys

ja

ikävä tikkaa naskalilla reikiä sydämeeni:

Lapsuuteni leikkitoveri, sydämeni sisko,

lähtee kotiniemeltä

taas kerran.

Viimeinenkin lapsuudentoveri

kaikkoaa,

kylä hiljenee jälleen

enkä tiedä,

koska näemme taas…

Maailma houkutteli kaikki pois kylästämme, se sirotteli meidät ympäri maata, osin maapalloakin. Harvakseltaan, väliin vuosikausienkin tauon jälkeen tapaamme ja silloin olemme jo melkein kuin vieraita, hyviä tuttuja tosin, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla toisistamme vieraantuneita. Maailma on vyöttänyt meidät kokemusten koviin vaippoihin, se on takonut sisimpämme ympärille tiukkoja ja läpipääsemättömiä kerrostumia eikä niitä helposti avata.

Se koskee, se kaapaisee sydänalasta niin kipeästi! Tuskailen, ikävöin ja aprikoin, onko vain minuun pesiytynyt tuo sitkeä haikeus, pohjaton kaipaus kokea vielä nuo lapsuuden huolettomat päivät, jolloin pikkusiskojen kanssa kiiruhdimme niemelle ilman rihman kiertämää ikuisesti paistavan auringon ruskeiksi paahtamina leikkimään, uimaan, nahistelemaan, milloin mitäkin…

Silloin oltiin turvassa. Aina löytyi leikkikavereita ja aina jossakin taustalla häilyi tieto, että aikuisia oli lähettyvillä; paha ei päässyt meihin.

Niin, myönnän – olen yhä riippuvainen tuosta kotiniemestä puutteineen päivineen, karhuineenkin. Niitä en vieläkään osaa pelätä; onhan niitä täytynyt olla maisemissa kautta aikojen eivätkä ne ole haitanneet ennenkään. Miksi siis nytkään?

Samalla tavalla istun mökkini portailla, odotan hetkeä, jolloin satumaailma avaa ovensa taas... Selena, Helena, Anna ja Kaapo... Ripsasta, Rennestä, Reijasta, Justiinasta ja Pepestä puhumattakaan...

Usein huomaan kummastelevani, miten osaisin elääkään ilman synnyinseutuani, ilman alitajunnassa uinailevaa rauhoittavaa tietoa siitä, että siellä se koti yhä odottaa rakastavana, lämpöisenä ja parantavana...

Toisinaan taas mieltäni ahdistaa järjetön pelko siitä, että kotikylä, eloni hautomo, olisi pikku hiljaa häipymässä menneisyyteen, häviämässä olemattomuuteen, katoamassa unhoituksen yöhön. Miten käy juurillemme, jotka ovat porautuneet lähtemättömän syvälle maan uumeniin? Mihin lastemme perintömaa katoaa? Hukkuuko se Kiantajärven aaltoihin? Vyöryykö rantapenkereiden mukana saavuttamattomiin? Vai meneekö myötyriään metsän peittoon?

En pääse rannalleni enää yhtä usein kuin ennen, vaikka kaipaus on polttava. Ja niinä kertoina kun pääsen, kuljen lapsuuskotini ohi kuin usvassa, sillä koti-ikävä hyökyy virtana ylitseni ja tuntuu kuin hukkuisin siihen. Kuin virran pyörteet imaisisivat loiskahtaen mukanaan syvyyksiin…

Olenko jäänyt keskenkasvuiseksi, kun en osaa luopua? Eikö minusta ikinä tule aikuista? Miten lapseni voivat aikuistua, jos äiti jättää kasvunsa kesken?

Vai tätäkö se vanheneminen on?