KUIN MUUTKIN MUMMOT

Ihana hetki - uskalsin lähteä tämän vuoden ensimmäiselle kävelylenkille! Tiellä ei ollut lunta, ei jäätä, oli ihan normaali keli, melkein kuin kesällä. 💗 Kävelysauvat tukenani askelsin hitaasti entistä, tuttua reittiäni raikasta ilmaa nuuhkien. Aurinko paistoi, puista kuului tilt talt tilt talt, hento tuulenhenkäys kosketti ja se tuntui hyvältä. 

Puiston penkit olivat vielä lumen peitossa, joten levähtämään en yrittänytkään päästä, vaikka selästä välillä vihlaisikin. Itsepäisesti, sinnikkäästi taivalsin takaisin asuntooni. Kun ovi sulkeutui perässäni, kuiskasin KIITOS! 😇

Tästä se alkaa. Ehkä syksyllä jalat ovat vahvistuneet jo niin, että kävelen ainakin yhtä hienosti ja nopeasti kuin muutkin mummot. 😎

JÄÄN NAURUNKUREETON NAAMA

Me mummeroiset olemme kaiketikin jo aika onttoihin korsiin kursittuja, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämässä ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Eilen taas hiiviskelin pihan yli, jalat täristen, uhkarohkeillen, sillä onhan se ihan pakko ainakin kerran viikossa päästä näkemään muitakin ihmisiä, istuksimaan kaupan penkeillä, saattelemaan pikkuisten naperoiden menoa haikeana, hellyydestä värisevin silmin, heittämään välillä tuntemattomille kanssakulkijoille jonkun sanasenkin, sillä pää pökkeröityy ja jalkojen voima hapertuu entisestään, ellei niitä käytä.

HUITHAPELI

Mulla on ihan huithapeli robotti-imuri. Rämisee ja hoitaa hommansa suunnilleen kuhan jotenni.

No, hankin toisen, halvan senkin ja pistin ne yhtä aikaa töihin.

Toinen, se vanhempi huithapeli siis, risteili miten sattuu, pörisi siellä ja kohta tuolla. Toinen tutki tunnollisesti paikat, ei hömelöinyt.

Ovat ne ressukat ihan toistensa vastakohtia. Eivät törmäilleet toisiinsa kuitenkaan ja menivät lopuksi ihan samaan aikaan omaan laturiinsa keräämään voimia. Vain kerran huusi kumpikin mummia apuun. Ja mummiriepuhan riensi hätiin heti.

Van nyt on taas päällisin puolin imuroitu, kunhan jonain päivänä innostun sen vein kans lotraamaan.

AARRE

Voiko kalliimpaa aarretta

Elämä antaa

kuin suloisen nyytin

käsivarsille kantaa?

Mi tuhisee, itkee

ja aivastaa…

 

Voiko hellyydestä

värisevää sydäntä

mikään muu kohottaa

niin lähelle Taivasta?

                     @Sylviira-mummi 9.4.2005

Sain ensimmäisen lapsenlapseni tasan 18 vuotta sitten, joten hänellä on tänään suuri päivä; tuleehan hänestä nyt täysi-ikäinen! Muistan yhä hetken, jolloin saimme tiedon syntymästä. Nauroin, itkin, tanssin ja syöksyin mieheni kaulaan enkä oikein tiennyt, miten päin olisin ollut. Tuntui kuin sydän olisi räjähtänyt ja laajentunut syleilemään koko maailmaa.

Mummiksi tuleminen teki minusta äärettömän onnellisen. Myöhemmin sain olla todistamassa hänen vatsalleen kääntymistä ja ensimmäisten askelten ottamista. Muistan, kun hän piti telkkarin kaukosäädintä eteen ojennetuissa käsissään ensimmäisiä askeleitaan tasapainottaakseen. Hän nauroi ja tepsutti, horjuen, mutta tepsutteli kuitenkin. Ja kuinka paljon noita ihania muistoja on kertynytkään vuosien varrella, varsinkin kun vuotta myöhemmin hän sai sisaren, mikä sekin tuntui minusta aivan yhtä ihanalta! Heidän kanssaan viettämiä hetkiä muistellessa sydämeni täyttyy ja tulvii rakkautta.

ENKELTEN TALO

Aamulla varhain, siinä seitsemän jälkeen, keinottelin kävelysauvojen ja kenkien teräspiikkien turvin itseni pikkuisen autorääpäleeni luo, jonka lasit olivat tietenkin jäässä. Raaputtelin niitä ensin kokeilumielessä, mutta ei siinä oikein tullut jälkeä, sitten muistin, että sitä sulatusspraytahan olin vastikkään tuonut autoon ja sillä lasit sulivat niin sisä- kuin ulkopuoleltakin nopeasti.

Ja sitten perruuttammaan. Hetken se onnistui, mutta sitten jokin höperö jääkohouma pysäytti rääpäleen. Koetin eteen-, koetin taaksepäin, mutta kitkarenkaat sutivat vain. Nousin autosta ja yritin itse työntää, mutta näillä mummirievun voimillako tuo mokoma liikkuisi... Mitästä tyhjää! Varovasti pyöriskelin liukkaalla tantereella, kokeilin autossa olleiden liukureiden 😊 ja ylimääräisten käsineidenkin 😀 avulla saada renkaisiin pitoa, mutta nou nou nou!

Ja kas, sitten nousi aurinko, sillä vastapäisen kerrostalon ovesta asteli minua vanhempi (kai, ehkä, luultavasti?) pappa, käveli suoraan luokseni, kysyi vaan, eikö auto lähde liikkeelle, annahan kun kokeillaan - ja niin hänen avullaan saatiin rääpäle peruutetuksi ja mummirääpäle saman tien viikottaiselle kauppareissulleen. Mummirääpäle vilkutti kiitokseksi kiltille papalle, joka palasi takaisin kerrostaloonsa - oli nähnyt ponnisteluni ja tuli varta vasten auttamaan! 😍

Tuosta samasta kerrostalosta on ennenkin juossut ihania ihmisiä auttamaan talvella jumiin jääneen autoni kanssa. Se taitaa ollakin oikea Enkelten talo. 💖

ENKELIAIKA

Silmät rävähtivät auki kello 3.33 – enkeliaikaan siis!

Uni ei enää tullut eikä enkeliäkään näkynyt, joten lampsin keittiöön ja lämmitin termospullosta eilistä kahvia. Lisäsin siihen choco cappuccino-raepussin, ettei maku olisi liian kitkerää.

Nautin kahvini vuoteessa Maria Wern’iä katsellen ja sen loputtua kellistyin tyynyjä vasten horrostamaan. Totesin jälleen kerran, että kalloon sahattu puoliympyrä ei ole viidessä vuodessa luutunut, vaan leikattu osa elää vaihdellen kolojen paikkoja reunoillaan. Välillä siihen sattuu, jos nojaan johonkin.

Laittoivat muka niiteillä kiinni silloin, mutta luulenpa, että ainakin osa niistä seikkailee nyt pitkin kalloa. Yhdenkään en ole ainakaan huomannut putkahtavan päänahan läpi. Vielä.

No, syksyllä 2024 on kuulemma lopputarkastus kuvauksineen, mikäli syöpäosastoja ei jo silloin ole hoitajapulan vuoksi suljettu. Sitten sitä soapi olla omillaan...

Yks valopilkku siinä leikatussa kohdassa kuitenkin on: siinä kasvaa kiharoita!

TRAUMA

Taas öinen töllö auki - ehkä sieltä jotain jo näkyisi, jotain, mi saisi unohtamaan ja sammuttamaan… Unohtamaan ne kaukaiset näyt, riipaisevat tunnot, armottomat iskut… Sammuttamaan liekehtivän sydämen pelottavan roihun - helvetillisen, kiirastulimaisen. Tulen, joka ei salli nukahtaa. Vielä kuitenkin tuolla, lähes kokonaan karrelle palaneen, hiilenä savuavan sydämen äärimmäisessä reunassa sinnittelee hauras, harvakseen sykkivä pala. Pikkiriikkinen, mutta lähes särötön. Kovin kauan se on säästynytkin. Kovin kauan se on jaksanutkin ravistaa lähelle tunkevaa vainoojan verkkoa. Miten pitkään vielä muistot jaksavat vainota? Miten kauan puhdas sydänsiru pystyy niitä hätistämään? Ei kovin kauan enää, niin uskon - ei mikään pysty lopullisesti pitämään loitolla piinaajaa, tuhon enkeliä, kuoleman sanansaattajaa. Tänä aamuna vielä heräsin. Miten lie huomenna? Joko silloin on se viimeisinkin siru luovuttanut ja antautunut tulelle? Joko silloin viimeinkin olen purteni nostanut ja päässyt pakoon? Karannut ikuiseen rauhaan? Rauhaan, josta ei tarvitse herätä.

LOMALLA

Sain olla muutamia päiviä mökkilomalla Hollolassa, Kukkilassa. Palasin kotiin eri reittiä kuin mennessä, Vääksyn kanavan ja Turengin kautta. Oli kyllä mutkainen tie! Mutta miten ihanat maisemat ja ne talot! Aah! 💖 

Kaikkein ihastuttavin oli Lammin seurakunnan keskiaikainen kivikirkko. TIESIN eläneeni niihin aikoihin, jolloin kirkko oli rakennettu, sillä se tuntui niin tutulta ja rakkaalta. Kun olin sisällä kirkossa sen upeita koristemaalauksia ja alttaritaulua ahmimassa ja käännyin ihastelemaan urkuparvea, helähtivät urut soimaan, ja niinhän siinä kävi, että kyyneleet ryöpsähtivät silmistäni ja vajosin liikutuksesta vapisten lähimpään penkkiin... 

Erinäisten seikkailujen ja sivuteitten harhailujen jälkeen pääsin onnellisesti, tosin rättinä kotiin, mutta onneksi pystyin vain nauramaan kaikille niille hassuille jutuille, joihin tahtomattani/tietoisesti "hulluuteni" johtamana jouduin. 

Virkistävä reissu! Mitäpä muuta tämänikäinen kaipaisikaan?

SAUNAAN

 Saunatarvikevati odottaa ovenpielipenkillä. Tuijotan telkkaria, väliin kelloa. Pitkä on odottavan aika. 

VIHDOINKIN! Vati käsivarrelle, lopposet jalkaan, hissi ja alimman kerroksen ovet. Pieni pyyhe pesuhuoneen oven eteen lattialle sekä kevyt kumimatto pesuhuoneeseen. 

Pesuhuone on iso, sen lattia on pitkä, joten matka lauteille on pelottava. Suihku, kiulu, löylyvesi ja lauteille itse hommaamiani pikkuportaita pitkin. Viivyn vain hetken, sillä sydän ei tykkää liian kuumasta. Joku näkymätön on nostanut vadista pesuharjan valmiiksi suihkutelineelle, en kummastele sitä yhtään, kiitän vain ja tartun toimeen. Pesu, huoahdus pukuhuoneen penkillä, ovien avaaminen käytävälle ennen vadin kanssa lähtemistä, hissi ja kotiovi. Vati ovenvieruspenkille, pyyhe naulaan kuivumaan, lopposet kaappiin ja saunavehkeet omille paikoillensa. Kampa, yöpaita ja sukat.

Kaikki tekemäni harkitsen tarkasti, en hötkyile, sillä tasapainoaisti on tärkeä. Se horjahti ensimmäisen syövän myötä eikä toinen syöpä mitenkään auttanut asiaa. Vasta silloin ensimmäisen syöpäleikkauksen jälkeen ymmärsin, että olin vanha, sitä ennen en edes ymmärtänyt ajatella asiaa, kuljinhan kuntosalilla, juoksin, uin ja tein mitä ennenkin. Paitsi tanssinut en enää. Se loppui kertarysäyksellä noin 8 vuotta ja 4 kk sitten.

AAMULENKIN TUNNELMISSA

Istun sankarihautausmaan penkillä, kuten joka kerta niinä päivinä, kun lonkkani sallii kävelyretken ja kuljen yksin. Reittini on lähes aina sama. Hengitän rauhaa ja hiljaisuutta, katselen kumpujen päälle istutettuja kukkia sekä niiden yllä kisailevia perhosia ja lintuja. 

Pyhän paikan rauhaa vartioi Sankaripatsas, mies, joka nojaa takanaan olevaan enkeliin*. Tämän patsaan juureen tuovat keväisin ylioppilaat kukkansa. Joka kerta koetan päästä katsomaan ja nauttimaan nuorten riemunpäivästä. Haikeana mieleeni muistuu oma ylioppilaskevääni. Onneksi en vielä silloin tiennyt kaikesta tulevasta, joten pystyin suuntaamaan katseeni toiveikkaana eteenpäin, rakastuneena, sydän onnea tulvillaan.

Paluumatkalla käväisen istumassa entisen kaupungintalon edessä olevalla penkillä, sekin kuuluu lenkin rituaaleihin. Talon edessä on muina kesinä ollut ihana kukkapaljous, nyt ei ole enää kuin vähän ja nekin on aurinko pistänyt kärsimään, huutamaan ravintoa, vettä. Taivas ei ole muistanut kastella niitä riittävän usein. Melkein kuulen niiden valituksen.

Aurinko paahtaa kohta liikaa hattuunikin, joten könyän kävelykeppien avulla penkiltä ylös ja maleksin kotiovelle, toivoen, ettei hissi pysähtyisi kerrosten välille tällä kertaa ja jättäisi minua tunniksi odottamaan apua, kuten noin kuukausi sitten kävi. Silloinkin oli helle. Istuinta ei tässä pienessä hississä ole, joten seisoin koko siunatun tunnin siinä kuumuudessa, hikikarpaloiden juostessa pitkin sääriäni. Kun pelastus viimein tuli (Pasilasta asti), jalkani tärisivät niin, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan täytyi melkein nostaa minut käytävälle.

No, ihan hyvin voisin tietysti kiivetä portaitakin pitkin kolmanteen kerrokseen, jos lonkka olisi siinä kunnossa, ettei siihen sattuisi liikaa, mutta kun nyt sattuu, niin luottaen siihen, ettei samalle ihmiselle voine sattua niin ikävästi, että joutuisi lyhyen ajan sisällä taas hissin pettämäksi, astun kyytiin ja köröttelen ylös.

* "Sankarivainajien muistoksi pystytettiin 1948 Kalervo Kallion veistämä Sankaripatsas, osoitteeseen Puistikko 6. Patsaan nuori mies nojaa enkeliin ja katsoo korkeuksiin. Patsas on punagraniittia. Patsaan edessä olevan sankarihautausmaan on suunnitellut Viljo Rewell."

ONKOHAN TÄMÄ AITOA NAHKAA? :D

Pysähdyn kuuntelemaan torikonserttia. Väki istuu terasseilla, itse torilla ja lavan vieressä viihtyy kovin harva, mutta sen ymmärtää – onhan mahdoton helle. Istun penkille, varjoon, ensiapuryhmä seisoo vierelläni, ehkä helteen, ehkä mahdollisten häiriöiden varalta. Kaikki on kuitenkin rauhallista, sillä kukapa jaksaisikaan edes rähinöidä tällaisessa kuumuudessa. Tosin en ole täällä vielä nähnyt yhtään rähinätapausta, kuullut olen kylläkin kaikenlaista, mutta enhän liikukaan ulkona öiseen aikaan.

Vieressäni istuu nuori mies. Ensin luulen, että hänellä on yllään "käärmepuku", mutta tarkemmin vilkaistessani toteankin kaikki ne kiekurat taitaviksi tatuoinneiksi. Iho on virheettömän sileää ja tatuointikoukerot niin kauniin eläviä, että mieleni tekee kokeilla, onkohan se ihan oikeasti pelkkää ihoa. Arvatenkin pidättäydyn kuitenkin kunniasta, naureskelen vain mielessäni, mitähän nuorukainen tuumisikaan, jos pikkuisen mummeroisen pikkuruinen käsi ilmestyisi yllättäen silittämään hänen ihoaan, ehkä jopa kysäisten vaikka, että onkohan tämä aitoa nahkaa! Hih. 

Yhtye soittaa jytää niin hartaasti ja kovin desibelein, että basson jytke tärisyttää konkreettisesti niin maata kuin sydäntänikin, joka hypähtää jokaisen basson iskun tahtiin, joten ellen halua, että sydänparkani hypähtäisi lopulta syliini, minun on paras poistua. Pysähdyn kuitenkin kauempana kuuntelemaan, sillä yllättäen korviini kantautuu äärettömän kaunis melodia, kohta toinenkin, ja kehoni rentoutuu. Nautin loput musiikin annista kirjaston pihalla.

Kannatti sittenkin tulla. Aivoni, mieleni ja kehoni saivat taas siivet. Kiitos!

TAKOTSUBO 2

Seuraavat päivät sujuvat lähes normaalisti, mutta neljännen päivän aamu valkenee jotenkin epätodellisena, sydän sytkähtelee... Huippaakin hiukan, silloin tällöin, muttei niin, etten kauppaan kykenisi. Mieleeni juolahtaa, josko sittenkin pistäytyisin kauppareissun aluksi ensiavussa tarkistamassa, oliko siinä rintakivussa kenties jotain vakavampaa, joten soitan sinne ja saan kehotuksen tulla kokeisiin.

Karautan autolla sairaalan pihalle, ilmoittaudun ja vuoroni tullessa ihana nuori naislääkärityttö (hih, silmissäni kaikki nykyiset lääkärit ovat vielä lähes lapsia) tutkii, määrää verikokeisiin - ja kertoo kohta, että ambulanssi on tulossa, minulla on meneillään

sydäninfarkti ja minut viedään keskussairaalaan! Sydänentsyymit kun ylittävät normaaliarvot monisatakertaisesti. Sen jälkeen olen kai jo niin sekaisin ja yllätetty, että ajattelen jopa ehdottaa, josko ajettaisiin asuntoni kautta saadakseni auton pois sairaalan parkista sekä voidakseni kerätä mukaani kaikkea tarpeellista, mutta tajuan kyllä heti ajatuksen mielettömyyden, ambulanssilla kun yleensä on kiire ja hoppu saada potilas hoitoon, joten ilmoitan vain lapsilleni, mitä nyt tällä kertaa on meneillään ja että auto pitäisi saada kotiin.

Molemmat lapset putkahtavat sairaalaan myöhemmin jännitystään ja pelkoaan peitellen, murhe silmissään, mutta muuten tekoreippaina, positiivisina, ja tunnen taas tahtomattani aiheuttaneeni heille uuden säikähdyksen. He helpottuvat huomattavasti nähdessään minut entisenlaisena, normaalina äitiliininään ja lastaavat kaappiin mukanaan tuomansa tarvitsemani välttämättömät kapistukset.

Ja pistosrumba jatkuu - on verikokeita, nesteytystippaa, sydänkäyrää, napapiikkejä, verenpaineen mittausta, yötarkkailua jne. Pian käsivarteni ja vatsani ovat laajenevien mustelmien peitossa. Mutta hoitajat ovat ihania, reippaita, nauravaisia, kaikessa apuun joutuvia, jaksavat vielä kuunnellakin. Huonekavereiden kanssa rupatellaan kuin olisi oltu ikiaikaisia tuttavia, nauretaan paljon ja se tekee eetvarttia yksinäisyyden tunteissa kamppailevalle.

Seuraavana aamuna oikeaan käteeni työnnetään paikallispuudutuksessa ohut katetri. Sen kautta ruiskutetaan varjoainetta, mikä aiheuttaa hetkellisen kuumotuksen tunteen ja luulen pissanneeni alleni, mutta röntgenlääkäri selittää, että se on vain tunne, varjoaineen aiheuttamaa. Kipu kestää vain hetken, mutta katetrin työntämisen tiedostaa ja kun toinen katetri viedään toisen rinnalle, että sydämen vasemmasta kammiosta saataisiin kuva, kokemus on epämiellyttävä, mutta ei liian. Huonetoverini ovat vakuuttaneet, ettei toimenpidettä tarvitse pelätä ja totean heidän olleen oikeassa.

Sepelvaltimoni ovat puhtaat, joten pallolaajennusta ei tarvita, mutta vasemman kammion kärjessä on liikehdintää, joka tarvitsee hoitoa. Lääkäri kertoo tulosten viittaavan takotsubo-oireyhtymään, joka aiheutuu siitä, kun on ollut paljon ikäviä asioita, järkytystä, pitkäaikaista ahdistusta, murhetta ja stressiä. Tunnistan sanan, koska olen lukenut siitä sekä katsonut sitä koskevan ohjelmankin telkkarista ja totean ääneen: särkynyt sydän. Lääkäri nyökkää ja kertoo sitten tulevasta lääkityksestä. Hän tietää, etten kolesterolilääkitystä ota, sillä kokemukseni siitä ovat huonot ja haluan kävellä kivutta, omin jaloin loppuelämäni vuodet. No, kolesterolimäärä veressä ylittää vain himpun verran suositusarvon, ja koska vanhemmalla iällä sitä on tietty määrä oltavakin, niin saan vain verenohennuslääkkeen kuukaudeksi entisten verenpainelääkkeiden lisäksi. Kuukauden päästä on kontrolli, toiveena, että ylimääräinen liikehdintä olisi rauhoittunut ja pääsisin taas normaaliin elämänrytmiin mukaan.

Helpotus on valtava. Se ei siis ollutkaan varsinainen sydäninfarkti, vaikka tämäkin oireyhtymä on kuulemma yhtä tappava, ellei kammion kärjen levottomuutta saada rauhoittumaan. Se voi nimittäin liikehtiessään aiheuttaa tukoksen, joka kulkeutuessaan aivoihin tekee tuhojaan. 

Lähtiessäni rutistan hoitajaa, kiitän huolenpidosta ja erinomaisesta ruoasta – kesähousujeni liitingistä päätellen sitä on ollut riittävästi. Taputan sänkyni päätyä, kiitän sitäkin ja lausun toiveeni, ettemme enää ikinä tapaisi. Huonetoverini pääsee kotiinsa samaan aikaan, kävelemme hissille ja erotessa halaamme, tietenkin, olenhan kova tyttö halaamaan. 

Siispä nyt on vain jotenkin koetettava karkottaa mielestä pois tuskaisat ajatukset, jotka öisin valvottavat ja pistävät kieriskelemään, mutta miten, se onkin jo haastavampi kysymys, olenhan karsinut jo päivistäni kaiken ylimääräisen, välttelen mielipahaa tuottavia ohjelmia, kirjallisuutta, kipeitä kohtaamisia sekä kaivan sieluni syövereistä esiin kaiken kirjoittamalla, osin blogiini, mutta pääosin päiväkirjaani. Terapoin siten itseäni, mutta riittääkö se?

Auttaisikohan jonkinlainen aivopesu?

***

Tässä lisää aiheesta: https://drseb.com/fi/sarkyneen-sydamen-oireyhtyma/
ja tässä: https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/takotsubo/

***

Niin, alun perin kirjoitin tästäkin vain päiväkirjaani, mutta sitten hoksasin, että tämähän voisi käydä esimerkkinä siitä, miten terapoin itseäni kirjoittamalla. Tämäntyyppinen terapiamuoto on nimittäin pitänyt minua elämän syrjässä kiinni jo vuosikymmenet, muutenhan olisin läkähtynyt, kun asioista ei voinut puhua. Kuitenkaan noihin yöllisiin valvomisiin kirjoittamisellakaan ei tunnu olevan helpottavaa vaikutusta, joten kun herään ja ikävät asiat tunkevat mieleen, nousen suosiolla telkkarin ääreen ja tuijotan ohjelmia, kunnes pää nuokahtelee, ja toisinaan uni tuleekin heti, kun kömmin takaisin peiton alle, mutta ellei tule, avaan koneen ja kirjoitan iltaan asti. 

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005826070.html

TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole

nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.

VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT

Poikkean illalla Granitin aukiolle kuuntelemaan kesäkonserttia. Tanssittava musiikki raikuu ja jalkapohjia kihelmöi. Voi, miten haluaisinkaan heittäytyä kokonaisvaltaisesti musiikin valtaan, askeltaa, pyörähdellä ja ilmaista tuntemuksiani rytmikkäin käsiliikkein! Mutta ikävä kyllä olen jo ilmeisesti ohittanut sen nuoruuden heittäytymishuuman, rohkeuden ottaa maailma haltuun ja tanssia, tanssia vaan niin että tuntuu, koska seison paikallani jalkojen tehdessä omia tahdostani riippumattomia liikahduksiaan.

Kun sitten Mamba-yhtyeen Tero Vaara ilmestyy lavalle ja aloittaa, tunnen suoranaista kipua siitä, etten saa/uskalla tanssia! Lähelläni hytkyy hillitysti suunnilleen omanikäisiäni kuuntelijoita ja mieleeni tupsahtaa äkillinen hulluudenpuuska. Mitä jos huikkaisin heille? Tytöt! Nyt jammaillaan niin, että kintuissa kipinöi! Hoh hoijaa, niinpä varmaan. VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT? 
Niinpä pakotan itseni pois paikalta - miksi pitäisi kuunnella musiikkia, kun sen kuunteleminen ottaa näin koville?  

Välikössä koipeni tanssivat sittenkin hetken lähes ihan tietämättäni, kädet taiteilevat ja kehoni pyörähtää, mutta kadulle päästyäni polveni taas muistuttaa karusta todellisuudesta ja känkkään kotiin.

Miksihän aikuisen ihmisen, ikäihmisen vielä, pitääkin olla niin yliherkkä, ylitunteellinen ja kaikkea muutakin yli? Olen niin väsynyt siihen, että kun sitten joskus vihdoin viimein huokaan sen viimeisen huokaukseni, se lienee taatusti aito helpotuksen huokaus!

J.K. Granitin aukiolla on muuten kesäkeikkoja muitakin. Neumannia olin jo kuuntelemassa toukokuun lopulla.

KUNPA...

Soitin anopilleni, pitkästä aikaa. No, joku ajattelee, ettei hän mulle muka enää sitä ole, mutta mielestäni hän on. Hän on vain 20 vuotta minua vanhempi, joten oikeastaan ei paljonkaan. Molemmat olemme jo huomanneet elämän jääväämättömyyden, sen itsepäisen lähestymisen kohti sitä lopullista. Hänellä on ikää, minulla sairauksia, jotka molemmat voivat siirtää sen valkoisen portin ihan tuohon nokan eteen. Mikään teeskennelty mitätöinti siihen ei pysty vaikuttamaan. Hän on ollut lähinnä äidin asemassa sen jälkeen kun omasta äidistäni tämä maallinen aika jätti ja häntä (siis anoppiani) on ikävä, koska asun kaukana. Rakastan häntä; hän on osa perhettäni. Minun on ikävä.

Olin älyttömän nuori, kun tapasimme. Tuskin kouluni lopettanut. Aluksi ihan kaikki ei mennyt putkeen, koska minä olin lähes just murrosikäni päättänyt, kokematon ja vasta oikeaa elämää kurkisteleva, opetteleva. Mutta ajan oloon, ja etenkin sen jälkeen kun hyvästelin lopullisesti oman äitini, hän oli ja on yhä rakkain niissä maisemissa. Toivon tapaavani hänet ensi kesänä ja silloin halaan häntä, tiukasti, rakastaen, hyväksyen, ikäihmisen elämää kunnioittaen. Kunpa hän saisi nukahtaa sitten aikoinaan rakastavien käsivarsien syleilyyn! Sitä samaa toivon itsellenikin.

JUMISSAKO?

Tänään autoni (= pojan vanha, jota saan käyttää tarvitessani) juuttui mahastaan lumeen parkkipaikalla, kun en ollut lumimyräköiden tultua ajanut sillä, käynyt vain välillä kaivamassa sen kinoksesta, ja nyt se makasi lumen ympäröimänä. Kuvittelin puhdistaneeni auton ympäristön niin, että voisin ainakin siirtää sen aurattuun parkkiin, mutta onnistuin peruuttamaan ehkä auton pituuden verran, ja sitten se äjähti paikoilleen - ei lähtenyt eteen, ei taakse.

Kaivelimme vieraani kanssa tunnin verran, tuloksetta. Sitten reipas naapurini, nuori mies, yritti auttaa, mutta mitään ei sittenkään tapahtunut - mahan alla oli tiukka jöntti. Kaivoimme, starttasimme, lapioimme...

Äkkiä auton viereen ilmestyi minusta paaaaaljon nuorempi nainen, joka siekailematta rupesi kaivamaan, työnsi, starttasi ja neuvoi, turhaan yhä vain. Seuraavaksi paikalle harppoi pari nuorta miestä kuulemma kesken saunomistaan (olivat parvekkeelta nähneet mummon ja papan tuppuroinnit) ja tarttuivat toimeen - auto ei silti änähtänyt vieläkään! Nuori nainen tarttui puhelimeen - hän ei luovuttanut, vaan kutsui apuvoimia ja silloin lähetin pojat saunaansa takaisin, sillä turhaan he olisivat nyt jääneet vilustumaan. Ja eikös muutaman kymmenen minuutin odottelun jälkeen hyrrännytkin "kaupungin traktori" paikalle! Se vetäisi pikkutyrrin hetkessä tielle, josta tämä onnellisena kaarsi puhtaalle parkkipaikalle. 😁

Ystävällinen, ihana auttajamme oli sillä välin kerennyt jo istahtaa oman autonsa rattiin ja hurauttaa pois. Olisin halannut häntä, niin ihanalta tuntui se välittäminen, nyt ennätin vain vilkuttaa ja lähettää lentosuukkoja. Pari tuntia meiltä eläkeläistötteröiltä meni ennen lopullisia apuvoimia, joten aika kuitti olin. Mutta onnellinen. Enhän jäänyt yksin ongelmani kanssa. Enkä pyörtynyt. 🙃

Sydämestäni kumpuavat KIITOKSET näille kaikille hyväntahtoisille auttajille, mutta erityiskiitos sinulle, nuori nainen, joka ilmestyit kai sieltä päiväkodin portista (?)! ❤️

SAAREN KARTANON JOULUMAASSA

Haukotus. Vilkaisu kelloon – 6:43. Herätyskilkatusta odotellessani kutsun You Tubesta Taipaleen Reijon ja vajoan kuunnellessani pehmoiseen, puoliutuiseen olotilaan. Kun herätyksen hälyääni sotkee Elämänaaltojen keinunnan, nousen valmistautumaan päivään.

Yhdeksältä starttaa bussi täynnä virkeitä ikäihmisiä ja vajaan tunnin ajelun jälkeen pysäköimme Saaren Kartanon Joulumaahan. Kukkameri hulvahtaa silmiin, puutarhakirkossa penkkirivistö oottaa sanankuulijoita ja eläinpuistossa, tai paremminkin Joulumetsässä, pyörähtelee häkeissään niin pieniä kuin vähän suurempiakin kanssavaeltajia.

Siellä sun täällä kierreltyämme sisar osoittaa etäämpänä näkyvää pyöreätä kaivoa ja virnistää: ”Kato, jos rahat loppuvat, niin tuolta saa lisää!”. Hän osoittaa toivomuskaivoa ja tipauttaa sinne kolikon muiden kiiltelevien kolikoiden joukkoon. Naurahdan, tällä kertaa ihan maltillisesti ja jopa aikuisen ihmisen oloisesti, vaikka hulluttelu on meillä sisaruksilla niin ytimissä ja sisäkaluissa, että ei se yleensä katso tilaa eikä hetkeä, koska iskee. Lapset pieninä ollessaan protestoivat, etteivät he kehtaa lähteä meidän mukana kauppoihinkaan, kun saavat hävetä meitä hillittömien naurukohtausten yllättäessä. Aiheen ei tarvitse olla mitenkään erikoinen, hupi löytyy kyllä vaikka kuinka mitättömältä vaikuttavasta asiasta. 
Ohitan kaivon, mutta palaan hetken kuluttua takaisin, sähkötän sydämelläni toiveen eetteriin hiljaa ja pudotan oman kolikkoni.

Lusikkalinnaan käy jatkuva pikkubussien virta. Siellä ruokailevat varatut ryhmät, henkilökunta ja opiskelijat. Saamme lautasellemme joulupuuron ja vielä kahvit pipareineen jälkiruoaksi. Kanelisokerilla kuorrutettu riisipuuro maistuu monien herkuttomien vuosien jälkeen muistoilta, niiltä ihanilta, lasten ja lastenlasten seurassa nautituilta. Perheeltä.

Joulutorilta ostan purkillisen Päärynähilloa ja Kesämuistoa (mansikkaa, viinimarjaa, vadelmaa...), valmistus Ritva Pajun, Järvenpää. Sisareni saa minut lisäämään ostoksiini vielä Paholaisen hillopurkin, jossa on sisältönä mm. paprikaa, chiliä ym. väkevää maustetta sekä Omena konjakki-Chutney –purkin (chiliä, omenaa, paprikaa, inkivääriä...). Valmistajaa ei näy purkin kyljessä, joten se jää nyt tuntemattomaksi. Noilla herkuilla joulusta ei tulle ainakaan maun puolesta väritön.

Perilläoloaikaa on vaivaiset kolme tuntia, joten paljon jää näkemättä, mm. ulkona kiemurteleva Tonttupolku, mutta sen olen nähnyt jo, joskus aikaisempina vuosina. 
Kun bussi lähtee, vajoan tyytyväisenä penkkiini, sillä enempää kävelemistä en ehkä olisi tämänhetkisillä koivilla jaksanutkaan.

MUMMELI TUTUSTUU STADIIN

Maalaismummeli se tutustui stadiin... 😇 

Lähdin Kampista, "väärästä" ovesta tietenkin, ja lenkkasin ja lenkkasin katuja pitkin ja poikin. Kysyin tietä ainakin kolmelta, jotka sattuivat, tietty, olemaan ulkomaalaisia. Sain osakseni ystävällisiä hymyjä, päänpudistuksia ja yks osasi jopa sanoa olen saksalainen. Kun tunnistin Stockmannin, hyppäsin ratikkaan ja ajoin kolme pysäkinväliä. Sitten taas tämä mummeli pyörähteli ja tanssahteli kaduilla, sadettakin pikkuisen ripsautti, muttei se haitannut askellusta.

Kysäisinpä taas, ja kiltti reppuselkäinen nuorimies vilkaisi puhelimestaan sekä opasti oikeaan suuntaan. Omasta puhelimestanihan en voinut mitenkään katsoa, sillä molemmissa käsissä roikkuivat kauppapussukat. Leikkipuistoon osuttuani tiedustelin jälleen, tietysti,  ulkomaalaiselta mieheltä tietä, hän ei tietenkään osannut auttaa, mutta vieressä lastaan leikittänyt nuori äiti kuuli pulmani ja juoksi kentän reunalla olevista lastenvaunuista varta vasten tablettinsa, josta etsi kadun ja neuvoi reitin. Kun kerroin taivaltaneeni jo aikamoisen tovin, hän huikkasi perääni, että tuu takaisin, jos et osu oikeaan. 😃

Hyvillä mielin ihmisten ystävällisyydestä kopsuttelin kuin kopsuttelinkin lopulta oikeaan osoitteeseen. 👍 Askeleita kertyi yli 10 000 ja koivet pysyivät silti ihan hiljaa! Olivat varmaankin reiteistä yhtä hölmöinä kuin omistajansakin.

Lastenlapsia hoitamassa olen kulkenut toistakymmentä vuotta kyllä, mutta silloin pääkaupunkiin tutustuminen rajoittui pääasiassa matkaan asemalta perille sekä sieltä lähimpään ruokakauppaan.

Naureskelin ajatellessani itseäni avuttomana mummelina kaduilla pyörimässä, vaikka oikeastaan nautin siitä, sillä ilma oli ihana ja tiesin, että kyllähän minä perille löydän, olinhan käynyt siellä ennenkin.

Maalaismummeli on siis putkiremonttia paossa Töölössä asti. 

HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.

VOI LUOJA, ÄLÄ VAIN OTA MINUA VIELÄ POIS!

Ihmeellistä. Se nimittäin, kun katsoo tavallisia perheitä. Kumpikin puoliskoista kun saa viettää aikaa omien ystäviensä kanssa, nauraa suu auki, halata, olla kaveri jopa toisenkin sukupuolen kanssa. Ja kuskata yhdessä, vuorotellen, lapsiaan, seistä kentän laidalla kannustamassa.

Ihmetyttää, onko tämä todellista elämää. Voiko olla, koska en minä sitä tunnista. Vieraita saa tietysti kätellä, mutta nauraminen ja hulluttelu, halaaminenkin – nou nou nou, mahdotonta!

Noin ennen. Nyt osaan vain ihmetellä ja ihastella uutta elämää, johon silmäni ovat auenneet ja suunnaton huojennus on astunut sieluuni. Siis näinkin voi elää? Vapauttakin on olemassa? Ja se on kuulemma ihan normaalia!

Oi Luoja, älä vain ota minua vielä pois! Rakkaus, sopeutuminen ja hyväksyminen. Kiitos.