TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole

nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.