SYDÄMENI KUORET JALKOJENI ALLA

Jään asemalle vilkuttamaan, katson, miten juna häipyy näköpiiristäni vieden mukanaan yhden elämäni kalleimmista aarteista, tyttäreni, joka on juuri lähtenyt opiskelukaupunkiinsa - ja sydämeni kutistuu ensin kokoon, sitten räjähtää. Se pyrkii ulos rinnasta, takoo, repii ja riuhtaisee viimein itsensä irti, hyökkää junan perään. Lentää, lentää lentää, ei saa kiinni kuitenkaan, vaan jää roikkumaan sen kannoille…

Palaan autolle tyhjänä, onttona, ja ajan kotiin. Kyyneleet sumentavat tien, mutta saan pyyhityksi niitä pois sen verran, että pystyn etenemään. Olen luovuttanut nyt vanhimman lapseni maailmalle, josta hän palaisi täst'edes vain piipahduksin luoksemme. Tiedän, että se kuuluu asiaan; kotoa on lähdettävä, että voi itsenäistyä ja opetella elämään omin voimin. Tiedän myös, että huominen tuo vähän helpotusta eikä rintaa enää pakahduttaisi niin kovin, minun on vain jotenkin jaksettava tämä ilta, haahuilemalla, merkityksettömiä asioita puuhaamalla, olemalla liikkeellä kaiken aikaa, pääasia, ettei tarvitse pysähtyä pohtimaan. Menetyksen tunne on musertava ja itken koko paluumatkan, sydämeni kuoret jalkojeni alla.

Sen jälkeenkin ovat kaikki lasten lähdöt riipaisseet. Väliin liiankin lujaa. Onneksi tuolloin vielä en ollut yksin, joten en voinut hautautua yksinäisyyteen hautomaan ikävääni, potemaan tuskaani, sillä arkielämän rutiinit pakottivat toimimaan normaalisti. Olihan kotona vielä toinen lapsistani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, nyt, kun todellakin olen yksin, se yksinäisyys, kaipaus ja menetyksen tunne iskee kipeästi jok’ikinen kerta, kun joku lapsistani tai lapsenlapsistani lähtee jättäen minut vilkuttamaan. Yhä vieläkin, vaikka nuorempi lapsistani käy lomallaan luonani päivittäin, minun on joka kerta päästävä katsomaan hänen lähtöään parvekkeelta. Seuraan hänen kulkuaan viimeiseen vilahdukseen asti, ja sisälläni kouristaa. Muistutan itselleni, että huomenna hän tulee taas, minun on vain mentävä nyt tietokoneen tai telkkarin ääreen tai lähdettävä ulos joko katuja mittailemaan, puiston penkille istumaan tai kauppoihin kiertelemään – siellä näkee ainakin muita ihmisiä, joille voi jopa puhua. Pieniä, merkityksettömiä asioita, sanoja kuitenkin, niin että tunnen olevani elossa, ihmisenä näkyväinen. Vasta vain vähän aikaa sitten jaksoin juostakin, mielettömästi, pitkin outoja katuja ja metsäisiä sivupolkuja. Enää en siihen pysty, ainakaan toistaiseksi, mutta haaveena on, että sekin päivä vielä koittaisi.

Mutta tosiasia näyttää olevan se, että Tyhjän pesän syndroomasta en pääse koskaan. En tällä tunneskaalalla enkä kotihiiren luonteella. Hyviä neuvoja kyllä sataa suunnasta jos toisestakin, mutta ne ovat vain neuvoja, eivät konkreettisia apuja. Kun pesä on tyhjä, se todellakin on tyhjä. Onneksi pesäni sirkuttajia tapaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Hekin ikävöivät ja rakastavat minua.

***

Tällaisia ajatuksia ja muistoja, sydämen purkuja, kaikkein päällimmäisinä olevia tuntoja tämä aamu kantoi.

Kun on niin ikävä kotipesään, sinne kotikotiin, ja tämä keskikesä on vuoden kipein aika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on rämpiä tunteen yli.