sunnuntai 19. elokuuta 2018

YKSINÄISYYS

Eilen joku haikaili paluuta entisiin aikoihin, niihin, jolloin perhe oli koossa, sillä silloin ei tarvinnut kärsiä ainakaan yksinäisyydestä, vaikkei useimpia nykyajan helpotuksia ollutkaan. Olin niin samaa mieltä hänen kanssaan! Olisin ottanut takaisin jopa ne kestokykyni ylittäneet hetketkin, kunhan minun vain ei tarvitsisi olla yksin. Tosin aika on armeliaasti himmentänyt senaikaiset tunnelmat, joten en varmaankaan täysin ymmärtänyt, mitä toivoin, mutta on se yksinäisyys niin paha peikko monelle meistä, että sitä ei soisi kenenkään kokevan.

Illalla olin juuri palannut muutaman tunnin vierailulta tyttäreni luota tähän hiljaiseen, tyhjään asuntoon ja tunsin taas niin riipaisevan lohdutonta yksinäisyyttä ja toisten ihmisten läsnäolon kaipuuta, että melkein hyppäsin takaisin ratikkaan palatakseni lapseni luokse kysymään, saanko tulla yöksi. Tietenkin olisin saanut, kysymättäkin, mutta näitä lähes ylitsepääsemättömiä hetkiä on ollut viimeisten kuuden vuoden aikana niin paljon, että tiesin, ettei se pakenemalla kummenisi, joten pakotin itseni peiton alle Areenan ohjelmistoa katselemaan ja siihen onneksi nukahdinkin. Tämä kaikki, yksinäisyyskin, on vain kestettävä. Kaupungin rientoihinkaan kun ei tee yksin mieli mennä.

Olen usein miettinyt, että valitseeko ihminen itse kaiken tässä elämässä tapahtuvan jo ennen syntymäänsä. Tehnyt synnyttyään elämänvalintoja kulkien koko ajan kohti tätä? Oppiakseen Elämän koulussa? Siten olisin ihan itse syypää tämänhetkiseen olotilaani, mutta toisaalta, kenenkäpä muunkaan syytä se voisi olla. Miten yksinäisyyden tunteen saisi aisoihin?

sunnuntai 5. elokuuta 2018

MUMMELI TUTUSTUU STADIIN

Maalaismummeli se tutustui stadiin... 😇 

Lähdin Kampista, "väärästä" ovesta tietenkin, ja lenkkasin ja lenkkasin katuja pitkin ja poikin. Kysyin tietä ainakin kolmelta, jotka sattuivat, tietty, olemaan ulkomaalaisia. Sain osakseni ystävällisiä hymyjä, päänpudistuksia ja yks osasi jopa sanoa olen saksalainen. Kun tunnistin Stockmannin, hyppäsin ratikkaan ja ajoin kolme pysäkinväliä. Sitten taas tämä mummeli pyörähteli ja tanssahteli kaduilla, sadettakin pikkuisen ripsautti, muttei se haitannut askellusta.

Kysäisinpä taas, ja kiltti reppuselkäinen nuorimies vilkaisi puhelimestaan sekä opasti oikeaan suuntaan. Omasta puhelimestanihan en voinut mitenkään katsoa, sillä molemmissa käsissä roikkuivat kauppapussukat. Leikkipuistoon osuttuani tiedustelin jälleen, tietysti,  ulkomaalaiselta mieheltä tietä, hän ei tietenkään osannut auttaa, mutta vieressä lastaan leikittänyt nuori äiti kuuli pulmani ja juoksi kentän reunalla olevista lastenvaunuista varta vasten tablettinsa, josta etsi kadun ja neuvoi reitin. Kun kerroin taivaltaneeni jo aikamoisen tovin, hän huikkasi perääni, että tuu takaisin, jos et osu oikeaan. 😃

Hyvillä mielin ihmisten ystävällisyydestä kopsuttelin kuin kopsuttelinkin lopulta oikeaan osoitteeseen. 👍 Askeleita kertyi yli 10 000 ja koivet pysyivät silti ihan hiljaa! Olivat varmaankin reiteistä yhtä hölmöinä kuin omistajansakin.
Lastenlapsia hoitamassa olen kulkenut toistakymmentä vuotta kyllä, mutta silloin pääkaupunkiin tutustuminen rajoittui pääasiassa matkaan asemalta perille sekä sieltä lähimpään ruokakauppaan.
Naureskelin ajatellessani itseäni avuttomana mummelina kaduilla pyörimässä, vaikka oikeastaan nautin siitä, sillä ilma oli ihana ja tiesin, että kyllähän minä perille löydän, olinhan käynyt siellä ennenkin.
Maalaismummeli on siis putkiremonttia paossa Töölössä asti. 

LUETUIMMAT