Eilen joku haikaili paluuta entisiin aikoihin, niihin,
jolloin perhe oli koossa, sillä silloin ei tarvinnut kärsiä ainakaan
yksinäisyydestä, vaikkei useimpia nykyajan helpotuksia ollutkaan. Olin niin
samaa mieltä hänen kanssaan! Olisin ottanut takaisin jopa ne kestokykyni
ylittäneet hetketkin, kunhan minun vain ei tarvitsisi olla yksin. Tosin aika on
armeliaasti himmentänyt senaikaiset tunnelmat, joten en varmaankaan täysin
ymmärtänyt, mitä toivoin, mutta on se yksinäisyys niin paha peikko monelle
meistä, että sitä ei soisi kenenkään kokevan.
Illalla olin juuri palannut muutaman tunnin vierailulta
tyttäreni luota tähän hiljaiseen, tyhjään asuntoon ja tunsin taas niin
riipaisevan lohdutonta yksinäisyyttä ja toisten ihmisten läsnäolon kaipuuta,
että melkein hyppäsin takaisin ratikkaan palatakseni lapseni luokse kysymään,
saanko tulla yöksi. Tietenkin olisin saanut, kysymättäkin, mutta näitä lähes
ylitsepääsemättömiä hetkiä on ollut viimeisten kuuden vuoden aikana niin
paljon, että tiesin, ettei se pakenemalla kummenisi, joten pakotin itseni
peiton alle Areenan ohjelmistoa katselemaan ja siihen onneksi nukahdinkin. Tämä
kaikki, yksinäisyyskin, on vain kestettävä. Kaupungin rientoihinkaan kun ei tee
yksin mieli mennä.
Olen usein miettinyt, että valitseeko ihminen itse
kaiken tässä elämässä tapahtuvan jo ennen syntymäänsä. Tehnyt synnyttyään
elämänvalintoja kulkien koko ajan kohti tätä? Oppiakseen Elämän koulussa? Siten
olisin ihan itse syypää tämänhetkiseen olotilaani, mutta toisaalta, kenenkäpä
muunkaan syytä se voisi olla. Miten yksinäisyyden tunteen saisi aisoihin?
