UUSI USKONLAHKOKO?

"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on noussut voimakkaasti", kertoo Iltalehti. Onko tässä eräänlainen uusi fanaattinen uskonlahkobuumi, jossa määrätietoisesti ohjaillaan kasvun herkässä vaiheessa olevia lapsia hurmaantumaan sokeasti mukaan ymmärtämättä, mitä kaikkea se merkitsee? Eikä alaikäisten (!!) vanhemmilla ole siihen sananvaltaa - heiltä voidaan jopa viedä huoltajuus, jos vastustavat! Tämän päivän terapiakäytäntöjä ohjaavien ja niitä toteuttavien ihmisten toimintatavatkin ovat vähintäänkin kummallisia - voisi sanoa jopa, että sekopäisiä. Onko siis ihme, että maassamme on yhä enemmän ja enemmän mielenterveysongelmaisia? 😳

Tämäntyyppisiä ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, sillä vasta nyt ruvetaan selvittämään sukupuolen korjausleikkausta katuvien määrää, sillä heitäkin on, vaikka heitä kuulemma kielletään kertomasta siitä, etteivät siten vetäisi tavallaan mukaansa koko transyhteisöä, jonka joukossa on tietenkin enin osa heitä, joille sukupuolen vaihdos kaikkine vaiheineen on parantanut heidän elämäänsä ratkaisevasti... Mutta palaaminen takaisin entiseen sukupuoleen on iso ja raskas prosessi eikähän sitä kokonaan kaikilta osin pystytä edes palauttamaankaan.

Mutta jos tuntee olevansa väärässä kehossa, niin eikö riittäisi se, että pukeutuisi ja käyttäytyisi sen oikeaksi tuntemansa sukupuolen mukaisesti eikä antaisi leikellä itseään ja sekoittaa maailmaansa hormoneilla? Tosin tietenkin, jos joku aidosti tuntee vasta sukupuolen korjaamisen jälkeen olevansa täysin oma itsensä, se ei vielä riitä, joten kai korjausleikkauksilla on tarkoituksensa, mutta ne tulee läpikäydä vasta täysi-ikäisenä, ja onneksi Suomessa ei ainakaan vielä leikata alaikäisiä. Tosin maamme lakimaailmakin on niin ihmeellinen, ettei yhtään kummastuttaisi, jos sekin vielä muuttuu.

"Nuorten vertaisryhmissä annetaan vinkkejä, mitä tutkimuksissa kannattaa sanoa, jotta saa transdiagnoosin." Laitetaan siis sivusta valmiiksi sanoja suuhun, joita sitten uskollisesti toistetaan kuin raamatullisia jakeita?

Minulle on ihan sama, miten aikuiset ihmiset antavat leikellä itseään ja hyväksyn heidät ja heidän ratkaisunsa sekä arvostan heitä samanlaisina ihmisinä kuin muitakin, sillä jokaisella on oma ihana ihmisarvonsa ja oikeus toteuttaa itseään siten kuin haluaa, mutta omaa tietään etsimässä olevien lasten ja nuorten elämän sorkkimista en hyväksy, en edes transdiagnoosiin johtavan tutkimuksen aloittamista ennen täysi-ikäisyyttä! Katson jo sen olevan lapsiin kohdistuvaa manipulointia ja väkivaltaa. Vakavissa kriiseissä kiemuroivan lapsen auttamiseen on löydyttävä muita keinoja, sillä eihän kaikki murrosikäisen tuntemat ahdistukset ja oman vartalon inhoaminen voi mitenkään johtua siitä, että on muka syntynyt väärään kehoon! 

MUTTA JOS lapsi ihan tosissaan kärsii tunteesta/tiedosta väärään kehoon joutumisesta, häntä on autettava, mutta ei mitenkään radikaalein keinoin. Niiden aika on vasta kun hän on täysikäinen.

Jos joku ei nähnyt tätä ohjelmaa telkkarista, niin sen voi halutessaan katsoa Areenasta.

YKSINÄISYYS

Eilen joku haikaili paluuta entisiin aikoihin, niihin, jolloin perhe oli koossa, sillä silloin ei tarvinnut kärsiä ainakaan yksinäisyydestä, vaikkei useimpia nykyajan helpotuksia ollutkaan. Olin niin samaa mieltä hänen kanssaan! Olisin ottanut takaisin jopa ne kestokykyni ylittäneet hetketkin, kunhan minun vain ei tarvitsisi olla yksin. Tosin aika on armeliaasti himmentänyt senaikaiset tunnelmat, joten en varmaankaan täysin ymmärtänyt, mitä toivoin, mutta on se yksinäisyys niin paha peikko monelle meistä, että sitä ei soisi kenenkään kokevan.

Illalla olin juuri palannut muutaman tunnin vierailulta tyttäreni luota tähän hiljaiseen, tyhjään asuntoon ja tunsin taas niin riipaisevan lohdutonta yksinäisyyttä ja toisten ihmisten läsnäolon kaipuuta, että melkein hyppäsin takaisin ratikkaan palatakseni lapseni luokse kysymään, saanko tulla yöksi. Tietenkin olisin saanut, kysymättäkin, mutta näitä lähes ylitsepääsemättömiä hetkiä on ollut viimeisten kuuden vuoden aikana niin paljon, että tiesin, ettei se pakenemalla kummenisi, joten pakotin itseni peiton alle Areenan ohjelmistoa katselemaan ja siihen onneksi nukahdinkin. Tämä kaikki, yksinäisyyskin, on vain kestettävä. Kaupungin rientoihinkaan kun ei tee yksin mieli mennä.

Olen usein miettinyt, että valitseeko ihminen itse kaiken tässä elämässä tapahtuvan jo ennen syntymäänsä. Tehnyt synnyttyään elämänvalintoja kulkien koko ajan kohti tätä? Oppiakseen Elämän koulussa? Siten olisin ihan itse syypää tämänhetkiseen olotilaani, mutta toisaalta, kenenkäpä muunkaan syytä se voisi olla. Miten yksinäisyyden tunteen saisi aisoihin?