VAARALLINEN MUMMI?

Taas aamuyön tunteina nousin pois vuoteesta, sillä turhaan siellä on pyöriskellä tuskailemassa purkamattomia ja puhumattomia kipeitä juttuja.

Koronan vallatessa maailman juutuin minäkin asuntooni kahdeksi kuukaudeksi. Poika toi muutaman kerran ruokakassin, mutta sitten päätin, että voin ihan hyvin itsekin käydä lähikaupassa mummojen tunnilla aamuseitsemältä, sillä tuntui, että oli pakko nähdä muitakin ihmisiä edes ohimennen. Pojan kanssa muutaman kerran käytiin pikku lenkki kävelemässä ja puistossa istuskelemassa, kun kotiini sisälle hänen ei ollut lupa tulla. Lopulta tuntui, että purskahdan nahoistani yksin asuntoa kierrellessäni. Suuhuni pistin milloin mitäkin, oikean ruoan valmistaminen ei napannut.

Yksinäiset kävelylenkitkin tuntuivat aluksi siltä, että teen jotain kiellettyä ja kuvittelin normi-ihmisten katsovan tuomitsevasti vaarallista mummoa, joka uskalsi tulla ulkoilmaan pelottelemaan nuorempiaan. Niinpä yhä useammin ja useammin jätin lenkit väliin, käväisin vain pikaisesti kerran viikossa aamuseitsemältä vakikaupassani, jossa useimmiten olin ensimmäinen rautaportin avauduttua. Väkeä lappoi hiljoksiin sisään, mutta pysyttelimme tosi etäällä toisistamme, joten mitään kontakteja ei tapahtunut.

Kun vuoteessa lojuminen ja pelkkä telkkarin katsominen tunnista toiseen, päivästä päivään ja yöstä yöhön laski mielialan niin alas, että rupesi tuntumaan siltä kuin maailmani olisi tyhjää ja turhaa kokonaan eikä millään olisi enää väliä, rimpuilin tunteen vallasta irti ja hurautin nuoremman sisareni kotiin ja toin hänet luokseni. Muutamien päivien ajan tuntui elämä taas lähes normaalilta, mutta kun sisareni piti viimein palata kotiinsa, hän jätti jälkeensä niin huutavan autiuden ja yksinjäämisen ahdistuksen, että hengissä pysymisen vuoksi annoin luvan vanhalle ystävälleni tulla kaverikseni. Muutenhan olen ollut jo kauan valmistautunut siirtymään toisenlaisiin maailmoihin, jo vakavien sairastumistenikin vuoksi, mutta ajatukset lapsista ja lapsenlapsista pitävät minut sitkeästi maailmassa. Turhaan ei sanota, miten yksinäisyys tuhoaa ja rampauttaa ihmisen henkisesti.

Nyt koetan ystäväni tuella saada jalkoihini lisävoimaa pidentyvillä kävelylenkeillä, sillä neljän viime vuoden sisällä lihasvoima on huvennut niin, etten pääsisi saunan lauteillekaan, ellen kiskoisi itseäni käsivoimin kaiteista sinne. Nyt ostin itse kaksiaskelmaisen saunajakkaran taloyhtiömme saunaan, koska yhtiö ei loksauttanut korviaankaan, vaikka huomautin, miten huonojalkaiset ja lyhyet ikäihmiset ovat joutuneet lopettamaan saunavuoronsa putkiremontin jälkeen, jolloin moniaskelmaiset, hyvät portaat vaihtuivat yhteen jakkaraan, joka sekin on jo sinällään niin korkea, että vain käsivoimin punnertaen sillekin pääsee. Yhdet kaiteet olen vasta onnistunut vetämään alas, mutta nyt ne on kuulemma teräspulteilla kiinni seinässä. No, onneksi vien tänään oman jakkarani sinne, niin jospa ne kaiteetkin säästyvät.

Mutta jos muutan vielä joskus, niin saunajakkaran vien mukanani, sillä ei se mikään halpistuote ollut, hyvä puujakkara.

UUSI USKONLAHKOKO?

"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on noussut voimakkaasti", kertoo Iltalehti. Onko tässä eräänlainen uusi fanaattinen uskonlahkobuumi, jossa määrätietoisesti ohjaillaan kasvun herkässä vaiheessa olevia lapsia hurmaantumaan sokeasti mukaan ymmärtämättä, mitä kaikkea se merkitsee? Eikä alaikäisten (!!) vanhemmilla ole siihen sananvaltaa - heiltä voidaan jopa viedä huoltajuus, jos vastustavat! Tämän päivän terapiakäytäntöjä ohjaavien ja niitä toteuttavien ihmisten toimintatavatkin ovat vähintäänkin kummallisia - voisi sanoa jopa, että sekopäisiä. Onko siis ihme, että maassamme on yhä enemmän ja enemmän mielenterveysongelmaisia? 😳

Tämäntyyppisiä ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, sillä vasta nyt ruvetaan selvittämään sukupuolen korjausleikkausta katuvien määrää, sillä heitäkin on, vaikka heitä kuulemma kielletään kertomasta siitä, etteivät siten vetäisi tavallaan mukaansa koko transyhteisöä, jonka joukossa on tietenkin enin osa heitä, joille sukupuolen vaihdos kaikkine vaiheineen on parantanut heidän elämäänsä ratkaisevasti... Mutta palaaminen takaisin entiseen sukupuoleen on iso ja raskas prosessi eikähän sitä kokonaan kaikilta osin pystytä edes palauttamaankaan.

Mutta jos tuntee olevansa väärässä kehossa, niin eikö riittäisi se, että pukeutuisi ja käyttäytyisi sen oikeaksi tuntemansa sukupuolen mukaisesti eikä antaisi leikellä itseään ja sekoittaa maailmaansa hormoneilla? Tosin tietenkin, jos joku aidosti tuntee vasta sukupuolen korjaamisen jälkeen olevansa täysin oma itsensä, se ei vielä riitä, joten kai korjausleikkauksilla on tarkoituksensa, mutta ne tulee läpikäydä vasta täysi-ikäisenä, ja onneksi Suomessa ei ainakaan vielä leikata alaikäisiä. Tosin maamme lakimaailmakin on niin ihmeellinen, ettei yhtään kummastuttaisi, jos sekin vielä muuttuu.

"Nuorten vertaisryhmissä annetaan vinkkejä, mitä tutkimuksissa kannattaa sanoa, jotta saa transdiagnoosin." Laitetaan siis sivusta valmiiksi sanoja suuhun, joita sitten uskollisesti toistetaan kuin raamatullisia jakeita?

Minulle on ihan sama, miten aikuiset ihmiset antavat leikellä itseään ja hyväksyn heidät ja heidän ratkaisunsa sekä arvostan heitä samanlaisina ihmisinä kuin muitakin, sillä jokaisella on oma ihana ihmisarvonsa ja oikeus toteuttaa itseään siten kuin haluaa, mutta omaa tietään etsimässä olevien lasten ja nuorten elämän sorkkimista en hyväksy, en edes transdiagnoosiin johtavan tutkimuksen aloittamista ennen täysi-ikäisyyttä! Katson jo sen olevan lapsiin kohdistuvaa manipulointia ja väkivaltaa. Vakavissa kriiseissä kiemuroivan lapsen auttamiseen on löydyttävä muita keinoja, sillä eihän kaikki murrosikäisen tuntemat ahdistukset ja oman vartalon inhoaminen voi mitenkään johtua siitä, että on muka syntynyt väärään kehoon! 

MUTTA JOS lapsi ihan tosissaan kärsii tunteesta/tiedosta väärään kehoon joutumisesta, häntä on autettava, mutta ei mitenkään radikaalein keinoin. Niiden aika on vasta kun hän on täysikäinen.

Jos joku ei nähnyt tätä ohjelmaa telkkarista, niin sen voi halutessaan katsoa Areenasta.

VIHDOINKIN

Neljä vuotta.

Raastavaa, epätoivon täyttämää...

Mutta mitä on nyt tämä hiljaisuus?

Ei kaipausta, ei ahdistusta, ei hätää?

Ja sydänkin on täysin levollinen?

Se ei riehu, ei tärise, ei huuda tuskaansa. 

Äkillinen oivallus, välähdys.

Huima ja odottamaton mielen lävistys.

Kuin sivallus.

Olen päässyt irti!

Olen vapaa!

Vihdoinkin.

YÖN HELLÄ SYLI?

Yön hellä syli on mennyt. 

Karu todellisuus hyökkää jälleen meihin taviksiin.

Arki. Harmaa. Tavoitteeton. 

Auringoton. Lohduton.

Taas yksi uusi päivä odottaa,
että haahuilisimme sen läpi kuin ei mitään. 

Onko pakko? 

Jos kukaan ei tarvitse? 

Jos vain peitto odottaa saadakseen kätkeä alastomuutemme? 

Jos vain luomet vartoisivat lupsahtamistaan? 

Jos?

Tällaista ei saisi kirjoittaa. 

Se aiheuttaa ahdistusta. 

Pitää ajatella heitä, jotka elävät toisaalla,
omissa maailmoissaan. 

Ja heitäkin, jotka mieluusti olisivat vierellämme,
mutta velvollisuudet ja sairaudet pitävät loitolla. 

Ja jotkut vain eivät salli, että joku hengittää ilman naamaria.

Ajatella aina vain muita, ei itseämme?
Ja jos, niin silloinkin olemme itsekkäitä...

Ollaanko me luusereita?

PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 

En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 

Ravisuttaa koko laitosta. 

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 

Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 

ja verkkaisesti palaan asuntooni. 

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!